Ladataan...
CougarWoman

CC on ollut viimeiset kaksi päivää jumissa Ras Al Khaimahin lentokentällä. Viisumin uusimista varten hänen tuli poistua maasta; ja palatessa viisumin toimittaminen Emiraattien viranomaisille viivästyi. 

Hän ei ole nukkunut näiden kahden päivän aikana ollenkaan, eikä hänellä ole aavistustakaan, kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin hänelle viisumin saapumisen myötä myönnetään maahan pääsy. 

Ruokatarjoilu ei tietenkään myöskään kuulu tähän terminaalivaiheeseen, ja itse kentällä on kallista. 

CC on väsynyt ja vittuuntunut, mutta jaksaa silti söpöstellä Whatsapissa. Minä en jaksaisi. Mutta enpä jaksaisi CC:n elämän mitään puolta; en seitsemänkymmenen tunnin työviikkoja, en epävarmuutta siitä, että potkut saattaa saada koska vaan ilman mitään irtisanomisaikaa, enkä sitä, että tänään ei välttämättä tiedä, missä huominen majapaikka on. 

Jos minä eläisin CC:n elämää, en varmaankaan tekisi mitään muuta kuin valittaisi; mutta hän ei valita, sillä siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä. Parempi keskittyä elämän positiivisiin asioihin, ja olla kiitollinen siitä, mitä on saanut. Muilla on paljon huonommin. (CC on varmaan pikkuvanhin tuntemani parikymppinen, ja keskusteluissamme käy useinkin niin, että muna opettaa kanaa - ei kuitenkaan kirjaimellisesti hahahaha!) 

Valittamisen sijaan CC lähettelee minulle kliseisiä vessaselfieitä, ja hymyilee veikeästi joka kuvassa. Toivon, että osaan itsekin jonain päivänä asennoitua vastoinkäymisiin yhtä positiivisesti.

 

 

 

 

 

Ladataan...
CougarWoman

Onnenpäivä-blogissaan A. Sinivaara pohdiskeli sitä, miten omalla asenteellaan voi vaikuttaa siihen, meneekö nukkumaan hyvän päivän jälkeen onnellisena, vai paskan päivän jälkeen myrtyneenä ja surullisena.

Cityn seksibloggari Melissa Mäntylä puolestaan kävi alasti kuulemassa kehuja ventovierailta, alastomilta naisilta, ja pohti, riittävätkö tuntemattomien pinnalliset, ehkä vähän väkisinkin annetut kehut ruokkimaan itsetuntoa edes seuraavaan päivään asti.

Nimimerkki nolo ihmetteli keskiviikon postauksessani, mistä itsevarmuuteni miesten iskemiseen kumpuaa.

Kuten A. Sinivaara totesikin, kaikki on kiinni asenteesta – niin myös oman kehokuvan kautta peilautuvassa itsevarmuudessa.

Samalla tavalla kuten voit keskittyä päivän positiivisiin tapahtumiin, olivatpa ne niinkin yksinkertaisia kuin onnistunut makaronilaatikko tai sade pitkän kuivuuden jälkeen, voit myös keskittyä omiin positiivisiin puoliisi.

Minun olisi helppo ajatella: olen vanha, ruma ja lihava. Mutta en vain yksinkertaisesti suostu ajattelemaan niin. Sen sijaan ajattelen positiivisia puoliani; kasvoissani ei ole hirveästi ryppyjä; silmäni ovat kauniin vaaleanvihreät, ilkikurisesti tuikkivat ja kivan suuret. Rintani ehkä roikkuvat enemmän kuin parikymppisenä, mutta ovatpahan ainakin samaa paria. Olen yhäkin ylipainoinen, mutta sentään viitisentoista kiloa kevyempi kuin helmikuussa. Olen terve. Olen kaunis nainen.

Hymyilen joka aamu peilikuvalleni, vaikka ei unenpöpperössä hymyilyttäisikään; pakotan kasvoni hymyyn. Jo pelkkä hymyyn tarvittava fysiologia – vaikka hymy olisikin teeskennelty – vapauttaa serotoniinia, tuota hyvän olon hormonia. (Tämän ja muut (teko)hymyynkin liittyvät plussat tarkistin täältä.)

Hymyilen poikkeuksetta vastatessani puhelimeen töissä: hymy “kuuluu” asiakkaille asti, vaikka ei olisikaan aito. Ja se saa minut myös paremmalle tuulelle.

En tarvitse hyvänolon retriittejä, meditaatiota tai alastomien naisten kehuja. Minä olen, mitä itsestäni ajattelen; simppeliä, mutta niin kovin helppoa unohtaa. Tämän postauksen tarkoituksena ei siis ole keksiä pyörää uudelleen; tai teeskennellä, että olen juuri keksinyt jotain maailmaa mullistavaa - tarkoituksenani on vain muistuttaa. Itseäni ja muita.

Haastan jokaisen astumaan peilin eteen ja keskittymään positiivisiin puoliinsa, listaamaan ne ja unohtamaan allinsa, jenkkakahvansa ja pihtipolvensa. Katso oikeasti itseäsi ja näe itsesi sellaisena kuin olet: kauniina, vahvana, päättäväisenä. 

Hymyile itsellesi; mene ulos ja hymyile muille – se tarttuu.