Ladataan...
CougarWoman

Valokuvaaja kertoi, että hänellä on kyky havainnoida tavallista paremmin. Että hän näkee ihmisistä paljon enemmän kuin antaa ymmärtää; ja että maailma on joskus aika hassu paikka omituisissa paikossa olevine kauneuksineen ja ihmisineen, jotka välittävät jatkuvalla syötöllä suurimmalta osalta huomaamatta jääneitä mikroviestejä, jotka usein ovat täysin ristiriidassa opitun käytöksen kanssa. 

Minua hymyilytti. Mielikuvituksessani näin jo Ricky Fittsin (American Beauty) ja Cal Lightmanin (Lie to Me) hybridin.   

“Esimerkiksi en ole koskaan huomannut sun valehtelevan minulle.”

Heh. No, en itseasiassa olekaan valehdellut (miksi siihen olisi tarvetta), mutta muistinpa samassa myös, miten ala-asteen sijaisuuksia tehdessäni tapanani oli vakuutella oppilaille, että huomaan heti jos joku valehtelee, koska olen kävelevä valheenpaljastuskone. Saa nauraa. 

Ja menihän se niille yhdeksänvuotiaille räkänokille kultaisille lapsukaisille läpi. Minä sen sijaan olin aika skeptinen Valokuvaajan kyvyistä, ja toin tämän tapani mukaan aika suorasanaisesti julkikin.

“Haluatko oikeasti tietää?”

Käänteistä psykologiaa? Sanoin, että ehdottomasti, totta kai, anna palaa vaan. 

“Sä olet aiemmin pureskellut kynsiäsi. Koska vieläkin ajatuksissasi viet kynsiäsi suutasi kohti, ennen kuin lopetat liikkeen kesken.”

“Kun olet eri mieltä mun kanssa, sun sieraimet värisee vähän, niin kuin kanilla. Mutta sä olet liian vieraskorea ladataksesi vielä täydeltä laidalta.”

 “Sä siivosit mua varten, mutta olet oikeasti vähän semmoinen hälläväliä, mitä järjestykseen tulee.”

“Toisaalta taas sua häiritsee, jos symmetria rikkuu.”

“Mä huomaan aina, kun vaan teeskentelet kiinnostunutta. Formulat. Sarjakuvat. Lapset.”

(Olimme keskustelleet kaikista kolmesta mainitusta – ja pystyn keskustelemaan niistä, mutta ne eivät aiheina ole ehkä ihan kärkikympissäni.)

Tässä vaiheessa pyysin lopettamaan – en edes halunnut tietää, mitä muuta Valokuvaaja oli minusta niin täysin nappiin havainnoinut. Eihän sillä toisaalta ollut väliäkään; ainakaan minun ei tarvitsi pelätä, että minua tulkittaisiin väärin.

“Ootko aina ollut tuommoinen, vai onko tämä sen onnettomuuden jälkeen hankittu ominaisuus?”

Valokuvaaja kertoi, että onnettomuus oli tosiaan vahvistanut havainnointikykyään. Että ehkä kyse oli informaation erilaisesta vastaanotosta, ja että vaivaava väsymys saattoi johtua ylisignaaleista, joita aivot eivät pysty kunnolla prosessoimaan.

Jep, Valokuvaaja oli myös heilunut autismikäyrillä aika korkealla, kun häntä testailtiin onnettomuuden jälkimainingeissa.

“Se on sun supervoima. Siksi sä olet niin hyvä valokuvaajakin. Mun supersankari <3”

Oli pitkään hiljaista. Sitten KIK taas wuut-wuuttasi.

“Toi on varmaan kauneinta, mitä kukaan on koskaan mulle sanonut.”

Wuut-wuut.

“Supervoima – enpä ole ennen ajatellut siitä noin positiivisesti. Sä olet ihana.“

Wuut-wuut.

 “Haluatko, että olen sun Clark vai Peter? :P”

Hämähäkkimiestä puri radioaktiivinen hämähäkki. Minun Supersankarini oli moottoripyöräonnettomuudessa.

Wuut-wuut.

“Onko sulla nainen hajuakaan, miten paljon mä sua rakastan?”

Ladataan...
CougarWoman

Kun Valokuvaaja tuli vierailunsa yhteydessä seuraavan päivän jatkovierailulle, minä näin jo silmistään, että hän oli väsynyt. Väsynyt olin tosin itsekin, olinhan viettänyt suurimman osan yöstä valveilla hänen unista hengitystään kuunnellen, yrittäen mukautua uuden kehon halaukseen. Silmäpussini olisi voinut vuokrata väliaikaismajoitukseksi orvoiksi jääneille kengurunpoikasille, ja Valokuvaajakin oli hieman…hiljaisen oloinen.

Mutta minun väsymykseni on perustavanlaatuisella tavalla erilaista kuin Valokuvaajan väsymys. Ero lienee samanlainen kuin sinkkumuijaväsymys (bileillan jälkeinen yleinen ilmiö) vs. tuoreen äidin väsymys. Sitä eroa ei vaan voi tajuta, ellei sitä ole itse kokenut. 

Kun Valokuvaaja on väsynyt, se ei ole semmoista “vetäsen tässä redbullia ja kohta olen taas entiselläni” -väsymystä. Se on kaikkivoipaa ja lamauttavaa väsymystä; semmoista, että se on pakko nukkua pois, muuten ei toimi ihmisenä, ei fyysisesti eikä psyykkisestikään. Ja se johtuu Valokuvaajan aivovammasta, josta jo täällä kirjoitinkin. Valokuvaaja on jaksamiseltaan 60-prosenttisesti entinen itsensä. 

Me emme harrastaneet perjantai-iltapäivän jatkovierailun yhteydessä seksiä, koska Valokuvaaja otti kädestäni kiinni, katsoi minua silmiin ja sanoi anteeksipyytävästi, että alkaa olla jaksamisensa äärirajoilla. Seksin sijaan saunoimme ja grillasimme, ja hänen yrittäessään auttaa pöydän kattamisessa, komensin hänet tiukasti takaisin aurinkotuoliinsa lepäämään.

Itseasiassa jaksan yhäkin ihmetellä, miten hänellä ylipäätään oli vielä energiaa edes tulla tapaamaan minua. Miten hän jaksoi kuitenkin jutella, vitsailla, suukotella ja silitellä. Poltimme ketjussa tupakkaa, pusuttelimme ja vain olimme; makasimme vieretysten silmät kiinni ja pitelimme toisiamme käsistä.

Eikä minua edes haitannut, ettemme harrastaneet seksiä.

Miltähän tuommoinen perustavanlaatuinen väsymys mahtaa tuntua? Kun väsyttää niin, ettei voi enää muodostaa koherentteja lauseita; vaikka päällisin puolin mitään ei ole “vialla”? Kun uudet tilanteet ja ärsykkeet – ei siis fyysinen rasitus – laukaisevat pakon ladata akuutisti akkuja?

Valokuvaaja sanoi niinä perjantain tunteina joskus toivovansa, että hänen vammansa näkyisi jotenkin päällepäin. Ettei hän olisi päällisin puolin vahvan ja nuoren miehen perikuva, joka sitten yllättäen “saattaa vähän väsähtää”. Ettei tarvitsisi aina selitellä aikaisia juhlista poistumisia, tai sitä, miten ravintolassa syö mieluummin vain nopean pääruuan, kuin kahdentoista ruokalajin suusinfoniat. 

Tai sitä, ettei jaksa edes rakastella rakastajattarensa kanssa. 

Minä sanoin, ettei minulle tarvitse koskaan selitellä mitään. Minähän olin valinnut – ja hyväksynyt – hänet tietoisesti sellaisena kuin hän on. Pyysin, ettei hän ikinä enää pyytäisi anteeksi jaksamattomuuttaan.

Valokuvaaja ei sanonut mitään, veti minut vain syliinsä ja piti siinä pitkään. Siinä hetkessä olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.