Ladataan...
CougarWoman

Kun Valokuvaaja tuli vierailunsa yhteydessä seuraavan päivän jatkovierailulle, minä näin jo silmistään, että hän oli väsynyt. Väsynyt olin tosin itsekin, olinhan viettänyt suurimman osan yöstä valveilla hänen unista hengitystään kuunnellen, yrittäen mukautua uuden kehon halaukseen. Silmäpussini olisi voinut vuokrata väliaikaismajoitukseksi orvoiksi jääneille kengurunpoikasille, ja Valokuvaajakin oli hieman…hiljaisen oloinen.

Mutta minun väsymykseni on perustavanlaatuisella tavalla erilaista kuin Valokuvaajan väsymys. Ero lienee samanlainen kuin sinkkumuijaväsymys (bileillan jälkeinen yleinen ilmiö) vs. tuoreen äidin väsymys. Sitä eroa ei vaan voi tajuta, ellei sitä ole itse kokenut. 

Kun Valokuvaaja on väsynyt, se ei ole semmoista “vetäsen tässä redbullia ja kohta olen taas entiselläni” -väsymystä. Se on kaikkivoipaa ja lamauttavaa väsymystä; semmoista, että se on pakko nukkua pois, muuten ei toimi ihmisenä, ei fyysisesti eikä psyykkisestikään. Ja se johtuu Valokuvaajan aivovammasta, josta jo täällä kirjoitinkin. Valokuvaaja on jaksamiseltaan 60-prosenttisesti entinen itsensä. 

Me emme harrastaneet perjantai-iltapäivän jatkovierailun yhteydessä seksiä, koska Valokuvaaja otti kädestäni kiinni, katsoi minua silmiin ja sanoi anteeksipyytävästi, että alkaa olla jaksamisensa äärirajoilla. Seksin sijaan saunoimme ja grillasimme, ja hänen yrittäessään auttaa pöydän kattamisessa, komensin hänet tiukasti takaisin aurinkotuoliinsa lepäämään.

Itseasiassa jaksan yhäkin ihmetellä, miten hänellä ylipäätään oli vielä energiaa edes tulla tapaamaan minua. Miten hän jaksoi kuitenkin jutella, vitsailla, suukotella ja silitellä. Poltimme ketjussa tupakkaa, pusuttelimme ja vain olimme; makasimme vieretysten silmät kiinni ja pitelimme toisiamme käsistä.

Eikä minua edes haitannut, ettemme harrastaneet seksiä.

Miltähän tuommoinen perustavanlaatuinen väsymys mahtaa tuntua? Kun väsyttää niin, ettei voi enää muodostaa koherentteja lauseita; vaikka päällisin puolin mitään ei ole “vialla”? Kun uudet tilanteet ja ärsykkeet – ei siis fyysinen rasitus – laukaisevat pakon ladata akuutisti akkuja?

Valokuvaaja sanoi niinä perjantain tunteina joskus toivovansa, että hänen vammansa näkyisi jotenkin päällepäin. Ettei hän olisi päällisin puolin vahvan ja nuoren miehen perikuva, joka sitten yllättäen “saattaa vähän väsähtää”. Ettei tarvitsisi aina selitellä aikaisia juhlista poistumisia, tai sitä, miten ravintolassa syö mieluummin vain nopean pääruuan, kuin kahdentoista ruokalajin suusinfoniat. 

Tai sitä, ettei jaksa edes rakastella rakastajattarensa kanssa. 

Minä sanoin, ettei minulle tarvitse koskaan selitellä mitään. Minähän olin valinnut – ja hyväksynyt – hänet tietoisesti sellaisena kuin hän on. Pyysin, ettei hän ikinä enää pyytäisi anteeksi jaksamattomuuttaan.

Valokuvaaja ei sanonut mitään, veti minut vain syliinsä ja piti siinä pitkään. Siinä hetkessä olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.