Ladataan...
CougarWoman

Tänään on tasan vuosi siitä, kun vein epäröivät sormeni näppäimistölle ja aloin purkamaan tuntojani, synnytin ensimmäisen postaukseni ikinä. Muistan, miten kauan epäröin ennen kuin aloitin; uskallanko tunnustaa kenellekään – edes enemmän tai vähemmän anonyymisti – miltä minun päällisin puolin täydellinen elämäni oikeasti näyttää?

Muistan myös, että päätin aloittaessani kirjoittamisen, että tulen aina kirjoittamaan rehellisesti; dokumentoimaan omaa elämääni sellaisena kuin se oikeasti on. Etten tule koskaan kaunistelemaan totuutta tai koristelemaan vähemmän mairittelevia käänteitä pitsireunuksin.

Voin ylpeänä sanoa, että päätökseni on pitänyt. Olen soutanut ja huovannut, tehnyt itsekkäitä ja/tai epäloogisia päätöksiä; olen itkenyt, nauranut, murehtinut, turhautunut ja ollut onneni kukkuloilla - enkä ole pelännyt kertoa siitä. Olen kasvanut henkisesti ja pienentynyt fyysisesti; ensimmäistä postausta naputteli 101-kiloinen naiseudestaan ja haluttavuudestaan epävarma otus, ja nyt näppäimistöä naputtelee 19 kiloa keveämpi ja tuhat kertaa hymyilevämpi, itsevarmempi ja ennen kaikkea enemmän itsensä ja kehonsa kanssa sinut oleva Nainen.

Suhteeni Ykkösmieheen on paradoksaalisesti (?) parantunut, ja olen - vastoin kaikkia odotuksiani - saanut Nörttipojasta paitsi rakastajan, myös hyvän ystävän. En olisi koskaan uskonut, että suhdettamme voitaisiin mitata vuosissa; mutta tässä kuussa tuli 14 kuukautta ensitapaamisestamme

Olen liikuttunut siitä, miten paljon ymmärrystä ja myötätuntoa kontroversiaali blogini on synnyttänyt. Siitä, että ihmiset pystyvät, elleivät hyväksymään niin ainakin myötäelämään; käsittämään että elämä ei aina jaa pöydän parasta kättä, ja että joskus se huonokin käsi pitää pelata loppuun ellei halua luovuttaa ja heittää kortteja pöytään.

Jaksan edelleen toivoa sitä värisuoraa. Siihen asti pelaan kortit tiukasti vasten rintaa, vaikkakin hieman suuremmilla panoksilla ja isommalla riskillä kuin mitä ehkä olisin toivonut ja varmastikin mikä olisi järkevää. Pokerinaamakin pitää - useimmiten. 

Kiitos kaikille vaki- ja satunnaislukijoilleni. Teidän myötätuntonne ja kritiikkinne, mielipiteenne ja näkökulmanne auttavat minua kyllä (vaikka en mielelläni neuvoja vastaan otakaan, heh). On aina hyvä sparrata tuntemuksiaan, ja blogini kautta elämäni on vähemmän kaoottista ja enemmän jäsenneltyä – kaikessa rosoisuudessaankin. 

Joskus, kun tummat pilvet roikkuvat uhkaavina ja pahaenteisinä pimentäen koko maailman, voi yksikin rohkaiseva kommentti luoda sen ensimmäisen säteen aurinkoa; sen joka varovaisesti raottaa pilviverhoa ja antaa lupauksen jostain paremmasta ja kirkkaammasta.