Ladataan...
CougarWoman

Valokuvaajan kanssa on (kahden puhelun laajalla kokemuksella kolmessa viikossa) muodostunut perinteeksi, että perjantai-iltapäivästä soitellaan. Kumpikin hakee sopivan piilopaikan nurkan työpaikaltaan, jossa on tarpeeksi yksityisyyttä, ja sitten jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä, mitä nyt sylki suuhun sattuu tuomaan. 

Viime perjantaina sylki toi – Valokuvaajan aloitteesta – aika mielenkiintoisen keskustelunaiheen.

“Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?”

Juu, tiedän. Kuulostaa työpaikkahaastattelun vaki-inhokkikysymykseltä. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi miettimään, ja sitten laukaisin sen suurempia filtteröimättä (kuten tapanani usein on, köhköh).

Ehkä uudessa työpaikassa.

Ehkä uudella paikkakunnalla.

Ehkä eronneena.

Valokuvaaja tarttui - ei niinkään yllättäen - viimeiseen.

“En tiennytkään, että teillä menee niin huonosti.“

Selitin, että ei huonosti sinällään mene, mutta että hänen kauttaan olen oppinut tajuamaan, että on olemassa jotain enemmän, kuin mitä minulla nyt on. Ja että olen myös oppinut tajuamaan, että ehkä minulla on myös oikeus siihen johonkin enempään. (Huomio – tämä keskustelu käytiin siis ennen Vakavaa Keskustelua Ykkösmiehen kanssa.)

Valokuvaaja oli pitkään hiljaa, ja arvasin, että hän ajattelee ankarasti.

“No voi perkele.”

Kun ihmettelin hänen reaktiotaan, Valokuvaaja selitti.

“Mä olin jotenkin asennoitunut siihen, että kaikki mun elämässä menee just niin kuin olin suunnitellutkin. Ja jotenkin mä ajattelin että se on myös sitä, mitä mä haluan, vaikka se onkin kaukana täydellisestä tai edes optimaalisesta. Että se on parasta, mitä voin realistisesti odottaa olosuhteet huomioonottaen.”

Valokuvaaja veti pitkään henkeä.

“Ja sitten sä tulet ja sekoitat pakan. Se, miten sä mut näet mun vammasta huolimatta saa mutkin tajuamaan, että ehkä mäkin ansaitsen enemmän ja parempaa. Kun en mä tiennyt enkä tavallaan kai uskaltanut edes toivoa, että tämmöistäkin voi olla.“

Nyt oli minun vuoroni olla hiljaa. Mutta Valokuvaaja jatkoi, ennen kuin ehdin kommentoida suuntaan tahi toiseen.

“Älä siis käsitä väärin – tää on hyvä juttu! Joskus pitääkin pysähtyä valitsemallaan polulla, ja katsoa haluaako sinne, minne se vie, vai pitääkö valita toinen suunta. Okei, mun pitää miettiä tätä, puhutaanko jostain muusta?“

Tyypillistä Valokuvaajaa. Kuten kaikki tavaransa työpaikallaan, myös päänsä sisällä vallitsee lähes neuroottinen järjestys; jokainen konsepti lokeroitu ja arkistoitu tarkasti omaan laatikkoonsa, päälle tarratulostettu siisti etiketti. Vinot laatikot täytyy suoristaa heti, kieroon liimatut etiketit uusia.

Ja sitten tulee tämä nainen, ottaa kiinni varastohyllyn ylälaidasta ja kaataa koko komeuden isolla ryminällä varaston lattialle.

Nyt Valokuvaaja tarvitsee aikaa konseptien uudelleenorganisointiin; hän on luonteeltaan joissain asioissa niin erilainen kuin minä, että se tuntuu miltei hellyyttävältä. Siinä, missä minä olen impulsiivinen ja tunteitteni johdateltavissa, Valokuvaaja saattaa joskus punnita vuorokaudenkin, miten valitsee sanansa.

Toisaalta taas Valokuvaaja on…rohkeampi ja suorapuheisempi kuin minä, ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Oli aika lopetella. Valokuvaaja lausui pehmeästi nimeni; pidän siitä, miten hän aina vähän joutuu haparoimaan sitä, keskittymään sen lausumiseen. Se tekee siitä jotenkin merkityksellisempää; että sen eteen joutuu näkemään vaivaa, joka ikinen kerta.

“Mä olen niin onnellinen, että sä olet mun elämässä nyt. Mä r-rakastan sua ihan älyttömästi.“

Niin minäkin sinua, M. Niin minäkin sinua.