Ladataan...
CougarWoman

Oltiin siis Mr. Mossadin kanssa viime lauantaina niillä superhyperjeejee-festareilla, joilla esiintyi meidän molempien aika rankasti fanittama yhtye.

Kalja virtasi, nähtiin paljon (enimmäkseen Mr. Mossadin) kavereita ja tutustuttiin uusiin ihmisiin; minä aloitin suunapäänä hölöttämisen jokaisen kuunteluetäisyydellä olevan kanssa, ja Mr. Mossadin “eksoottisuus” vei sitten keskustelua eteenpäin.

Oltiin jo vähän etukäteen sovittu, että ei ehkä kannata siellä ihan sisäkkäin olla; ja jossain vaiheessa tämä “kaveripohjalta” käyttäytyminen alkoi ehkä vähän nyppimään. Mikähän siinä on, että jos ei saa koskea, niin on ikään kuin pakko ainakin vähän koskea? (Silleen salaa, kuten lapsena; että kun äiti sanoi että älä koske, niin sitten koski uhmakkaasti kuitenkin ja esimerkiksi poltti kämmenensä uunin lasiin?)

Onneksi “meidän” bändi ei ollut festareitten varsinainen vetonaula, joten keikan loputtua katsoin kysyvästi Mr. Mossadia; mitäs sitten tehtäisiin? Vastauksensa oli suorasukainen.

“Let’s go home.”

Alun perin oltiin suunniteltu, että jos hirveästi biletyttää (lue: juopotuttaa) ja menee myöhään, niin voidaan aina turvautua taksiin. Nyt lähdettiin kuitenkin sen verran ajoissa, että päädyttiin kävelemään se useamman kilometrin matka – millä sinällään oli myös virkistävä vaikutus (lue: ehti vähän selvitä).

Etuovesta sisään, ja Mr. Mossad aloitti välittömästi vaatteiden kuorimisen päältään, kunnes oli kelteisillään (tyyppi on muutenkin munasillaan viihtyvää sorttia, eli ei voi edes pistää oluen piikkiin), jatkoi sujuvasti takaovesta ulos ja rojahti yhteen terassin tuoleista. Huokaisi syvään ja totesi: “it’s soooo nice to be home”, ja hymyili niin suloisesti ja leveästi, että jätin mainitsematta, että herra ei ehkä ihan sanan tiukimmassa merkityksessä itseasiassa ole parhaillaan kotona.

Hain meille kylmät oluet, ja mietin, että ehkä on ihan hyväkin, että tyyppi viihtyy ja on kuin kotonaan; joskus on ollut vieraita, jotka ovat olleet juuri sitä – vieraita. Ja on tullut olo, että olen joku bed&breakfastin pitäjä ja paikalla vaan passaamassa.

Mr. Mossad sen sijaan lämmittää sujuvasti meille ruokaa, keittää aamukahvit kun minä vielä murisen sängyssä silmät sikkurassa ja jopa vie koiran iltalenkille siinä vaiheessa, kun silmäni alkavat lupsumaan; koiranpirulainen, jonka pitäisi olla vaarallinen vahtikoira ja käyttäytyä jo rotumäärityksensä perusteella varautuneesti vieraita kohtaan, taantui sekunnissa söpöpentuasteelle ja rakastui Mr. Mossadiin heti ensitapaamisella (ja tunne oli molemminpuolinen).

Ah, ja se kaikista ihanin asia: Mr. Mossad osaa (nykyään) lämmittää saunan ja hakea puut hämähäkkien kansoittamasta liiteristä. Minä voin vaan istua terassilla ja siemailla kultivoituneesti viiniä varpaitani heilutellen ja eteerisesti hymyillen sen sijaan, että näyttäisin Niskajärven Hetalta kumisaappaineni ja raskaine puuvasuineni. 

“The wood basket is heavy. It’s a man’s work.”

Fine by me darling, fine by me… 

Ladataan...
CougarWoman

Tajusin töitten jälkeen, että minulla on todellakin vain kaksi tuntia aikaa suorittaa seuraavat tehtävät, ennen kuin pitää jo ajaa asemalle Nörttipoikaa vastaan:

  • Kaupassa käynti. On nimittäin aika hankalaa ostaa erimerkkistä olutta ja pientä naposteltavaa jos Ykkösmies on vielä kotona. Voisi herättää kysymyksiä.
  • Koirien ruokkiminen.
  • Koirien talutus.
  • Oman ruuan lämmitys.
  • Ruokailu.
  • Lakanoitten vaihto.
  • Suihkussa käynti pitkän kaavan kautta raakkailuineen kaikkineen.
  • Saunan lämmitys (puusauna, so. pökköä pesään, sytytys ja puitten lisäys).
  • Ehostus.
  • Hiusten laitto.
  • Pukeminen. 

Aika oli kortilla ja loppui keskenkin; havahduin jossain vaiheessa alasti huomaamaan, että minulla on aivan liian vähän aikaa pukeutua ja olla ajoissa asemalla vastassa. Semminkin kun vaatekaappini sisältö on kuin pommin jäljiltä. Löysin sentään hameen, rintaliivit ja topin. Hyppäsin tasajalkaa suorin vartaloin saappaisiin, heitin villatakin niskaan ja hurruuttelin asemalle kommandona ja ilman sukkahousuja. Tammikuussa. Onneksi auto oli kauppareissun jäljiltä vielä hieman lämmin.

Nörttipoika ilahtui tietysti paljaista raajoistani ja kätensä löysikin reidelleni, juuri hameen helman alle, melko nopeasti. Sitä sitten hätistelin pois kuin sinnikästä kärpästä aina, kun piti vaihtaa vaihdetta (kaupunkiajossa aika useasti). Tahtoo automaattivaihteisen auton!

Päästyämme perille piti ensin kiirehtiä saunaan puita lisäämään. Sitten tajusin että pissattaa. Lennellessäni talon länsi- ja itäsiiven (heh) välillä Nörttipoika oli jo löytänyt tiensä makuuhuoneeseen ja makoili yläruumis paljaana odotellen että räpyttelisin kiireiltäni hänen luokseen. 

Vihdoin vierekkäin sängyllä, itse yhä täysissä pukeissa. Suutelimme ja Nörttipojan kädet aloittivat vaeltelunsa, kiipesivät uudelleen takareittäni hameeni sisälle, peppuni päälle. Hapuillen ja hapuillen. Suudelma muuttui jotenkin hämmästyneen oloiseksi, puolihuolimattomaksi, hajamieliseksi. Sitten tajusin – se hakee niitä alushousuja, joita minulla ei ole! Vetäydyin suudelmasta ja konstateerasin, että vetelen tänään ihan kommandona kun en oikein ehtinyt pukemaan. Nörttipoika naurahti.

‘No mä jo ajattelinkin, että kyllä täytyy olla pienet alushousut kun ei millään löydy.’

Jolloin päähäni pulpahti välittömästi pätkä Norbit-leffasta – tietysti se vesipuistokohtaus:


Are you wearing bottoms? - Of course I’m wearing bottoms!

Repesin täysin kontrolloimattomaan nauruun, joka lähenteli hysteeristä kohtausta. En ollut naurultani saada selitettyä, miksi nauroin – mikä nauratti minua vielä enemmän. Nörttipoika katsoi minua kyynärpäänsä varassa hieman hölmistyneen näköisenä, ajatteli varmaan että nyt sammui se viimeinenkin valo sieltä naisen vintiltä. Että viimeinenkin muumi jätti laakson ja inkkari kanootin.

Hikotuksieni lomassa sain kuitenkin puettua sanoiksi mikä minua niin kovasti huvitti – ja Nörttipoika yhtyi nauruun pienen epäuskoisen ‘voiko tuon itseironialle nyt nauraa vai onko se epäkohteliasta’ -hetken jälkeen. Siinä sitten nauraa rätkätimme Nörttipoika puoliksi päälläni, kasvot kaulakuopassani, kova elimensä reittäni vasten painaen. Ja sitten nauraa rätkätimme vähän lisää.

Yritimme koota itsemme ja keskittyä olennaiseen – tässähän piti ensisijaisesti olla esileikkimässä eikä muistelemassa läskipukuleffojen parhaita paloja. Muutamaa satunnaista hymähtelyä lukuunottamatta onnistuimmekin fokusoitumaan päällä olevaan tilanteeseen. Nörttipoika uskaltautui jo hivuttamaan kätensä jalkoväliini, raotti huuliani. Sävähdin: kylmät sormet!

(Nörttipojan ääreisverenkierto on vähän heppoinen, ja hänellä on usein kylmät kädet ja jalat. Tai sitten se johtuu siitä, että hänen keskivertorasvaprosenttinsa on noin miinus viisi. Mutta kuitenkin.) Sormet olivat sen verran viileät, että pyristelin pois mumisten jotain kylmistä käsistä. Nörttipoika ei jäänyt sanattomaksi: ‘No kai minä sen tiedän – juurihan niitä tässä yritin lämmitellä!

Kuvan muffi ei liity tapaukseen.

Seurasi toinen hysteerinen naurukohtaus.

Kun sitten päästiin itse yhdyntään, olin vieläkin niin naurusta kuplivaisena etten osannut keskittyä, joten kliimaksiin kiipeäminen jäi puolitiehen kun Nörttipoika pääsi jo huipulle. Eipä tuo haitannut, en muista että olisin koskaan ennen harrastanut noin hauskaa seksiä. 

Muuten tapaaminen noudatti tuttua kaavaa: söpöstelyä jälkimainingeissa, rentoutumista saunassa, kevyttä hiprakkaan tuloa iltapalan ohella, ja sylikkäin nukahtamista toisen session päälle. Aamulla kello herätti puolta tuntia normaalia aikaisemmin – ihan vaan sen ihananraukean aamuseksin takia.

 

Ladataan...
CougarWoman

Nörttipoika tulee tänään yökylään; Ykkösmies lähti aamulla työkomennukselle ja palailee vasta joskus viikonlopun aikana, töistä riippuen. Olin ihan oikeasti vähän kahden vaiheilla kutsuako Nörttipoikaa yövieraaksi vai ei - vieraista, vaikkakin kuinka mieluisista, on kuitenkin aina oma vaivansa. Liinavaatteet nyt luku sinänsä (pesukone ja kuivuri on keksitty), mutta kaikki se muu. Ruuanlaitto, saunan lämmitys, myöhemmin nukkumaan, liian lyhyet yöunet, liian monta viinilasia ja aivan liian aikainen herätys painavat vaakakupissa aika rankasti varsinkin, kun huominen työpäivä venynee n. 12-tuntiseksi. Pohdin ihan vakavissani, ovatko seuraavan päivän silmäpussit kokoluokkaa “kahdelle orvolle kengurunpennulle tarjolla yksiöt muutamaksi kuukaudeksi” muutaman panokerran arvoiset.

Ja tulin tietysti siihen tulokseen, että ilman muuta. 

Kompromissasin (?) tosin hieman ja ilmoitin että Nörttipoika saa luvan syödä kotonaan ennen lähtöään, että tällä kertaa catering on vain olutta ja pientä naposteltavaa. Itselleni viikon kulinaristisena kohokohtana heitän jotain einestä mikroon (en vaan pysty olemaan laittamatta jotain oikeasti itse tehtyä ja maukasta, jos Nörttipojan on tarkoitus ruokailla luonani – itselläni nyt ei niin väliä).

Töitten jälkeen on sitten ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa laittaa kämppä valmiiksi; hakea sylittäin saunapuita puuliiteristä, pistää sauna lämpiämään, vaihtaa lakanat ja pyyhkeet ja valmistella naposteltavat. (Sitä ennen pitää tietysti käydä kaupassa hakemassa ne naposteltavat ja Nörttipojan oluet – tämä kun juo eri merkkiä kuin Ykkösmies.) Koirat pitää tietysti myös ruokkia ja taluttaa, itsekin syödä ja suihkussakin olisi varmaan hyvä ehtiä käymään; pitää tuoksua puhtaalle ja ennen kaikkea raakkailla sääret ja haarukset. Sitten onkin varmaan jo aika hakea Nörttipoika juna-asemalta.


Saattaa tulla vähän kiire.
 

Mutta on se sen arvoista. Nähdä Nörttipojan ujoninnokas ilme kun hän astuu autooni, antaa viipyilevän suukon joka keskeytyy vain, koska olen terveellisen paranoidi enkä halua että kukaan tuttu näkee, ajaa talla pohjassa kotiin Nörttipojan lämpimän käden levätessä reidelläni ja salakuljettaa poika pimeän turvin sisälle; heittäytyä toistemme syleilyyn samalla sekunnilla kun ulko-ovi sulkeutuu. Kätensä vartalollani, lupaavasti pullottava lantionseutunsa lantiotani vasten. Kenkiä pois jaloista potkien makuuhuoneeseen, jossa takkatuli jo loimuaa luoden kehojemme varjoteatteria seinälle, puhtaanrapeat lakanat kutsuvat. Viipyileviä kosketuksia, intohimoista suutelua – vielä maltetaan pitää vaatteet päällä, mutta Nörttipojan kädet löytävät nappeja availlen tiensä paitapuseroni alle, kätensä hakeutuu hameenkaulukseni ja alushousujeni sisään ja löytää lupaavan kosteuden. Tätä jatkuu kunnes emme kestä enempää; kunnes vaatteet lentävät yhtenä myttynä lattialle, kunnes alastomat kehomme viimein löytävät toisensa. Se hetki, kun Nörttipoika vihdoin työntyy sisääni mielihyvästä huokaisten ja pysähtyy hetkeksi - katsoo silmiin, hymyilee halusta raskain silmin; se hetki on kaiken sen vaivan ja kiireen arvoinen.

Silloin maailmaan ei mahdu meidän kahden lisäksi ketään muuta. Silloin ei enää ole kiire. 

Pages