Olimme viime viikonloppuna mökillä. Sää oli lauantaina aivan surkea – satoi räntää, tuuli ja lämpötila huiteli nollan tienoilla. Vietimme siis suosiolla lauantain sisätiloissa, mikä olikin oikeastaan ihan hyvä, sillä ehdimme tehdä erinäisiä askareita kerrankin sielläkin – hyvällä säällä kun olemme yleensä pihahommissa aamusta iltaan.

Olin tuonut aiemmin mökille muutaman pahvilaatikon, joissa oli tavaroitani. Laatikot olivat olleet jo lähes pari vuotta säilössä mieheni vanhempien autotallissa, ja nyt vihdoin sain ne raahattua pois toisten nurkista. Pahvilaatikoissa oli lähinnä lapsuuden aikaisia tavaroitani, jotka eivät olleet mahtuneet meidän omaan varastoomme. Päätin nyt, että laitan ne mökkimme vintille säilöön.

Yksi pahvilaatikko oli täynnä säästämiäni kirjeitä ja kortteja. Olen ollut lapsuudessa ja nuoruudessa todella ahkera kirjeenvaihdon harrastaja. Ensinnäkin, oman luokan tyttöjen kanssa meillä oli paljon kirjevihkoja ja myös ihan perinteisten kirjeiden vaihtoa, mutta minulla oli lisäksi kirjekavereita ympäri Suomen ja moni heistä oli sellaisia, joita en koskaan ollut tavannut livenä. Minulla oli myös Lemmikki-lehdessä oma ilmoitus, jossa etsin itselleni kirjekavereita. Sain paljon vastauksia ympäri Suomen, ja valitsin heistä muutaman kirjekavereikseni.

Käydessäni viikonloppuna läpi kirjelaatikkoani ja heittäessäni osan kirjeistä ja korteista (lähinnä ne persoonattomimmat ja tavanomaisimmat) pois, löysin myös kaikkein tärkeimmän kirjeystäväni kirjeet. Hän vastasi tuolloin aikoinaan kirjekaverihakuuni, ja niin me sitten aloitimme kirjeenvaihdon. Kirjoittelimme kirjeitä toisillemme vuosina 2002-2006, kunnes nuoruus taisi viedä mukanaan, ja kirjeenvaihto ja yhteydenpito valitettavasti hiipui ja loppui. Suurin osa hänen kirjeistään on minulla yhä tallessa, ja luinkin viikonloppuna ne kaikki. Siinä meni hyvä tovi, koska kirjeitä oli paljon ja hänen kirjeensä olivat myös hyvin pitkiä, monet yli 10-sivuisia.

Kirjeiden lukeminen oli kyllä varsinainen aikamatka menneeseen. Tajusin oikeastaan vasta nuo kirjeet luettuani, miten hirvittävän tärkeä ja merkityksellinen henkilö hän onkaan ollut elämässäni noina vuosina. On ollut todella tärkeää, että on ollut joku oman arjen ulkopuolinen ihminen, jolle on voinut purkautua monista asioista, joista ei ole osannut tai voinut puhua omien vanhempien tai ystävien kanssa. Tajusin myös, miten vaikeita asioita olen omassa nuoruudessani joutunut kohtaamaan ja käsittelemään tunnetasolla oikeastaan todella yksin. Muutto, luokkakaverin sairastuminen syöpään, toisen koulukaverin yllättävä ja äkillinen kuolema, koulukiusaaminen..

Olen nyt jälkeenpäin ihan todella kiitollinen, että olen voinut avautua näistä kaikista asioista päiväkirjan lisäksi tälle tälle viisaalle ja ymmärtäväiselle kirjeystävälleni. Hän on ollut todellinen tuki ja turva, ja muistan miten kovasti odotin hänen kirjeitään joka viikko ja miten tärkeänä henkilönä häntä pidinkin, vaikka emme tavanneet oikeastaan koskaan kunnolla, vain kerran tai pari ohimennen. Tuolloin en kuitenkaan osannut nähdä vielä sitä ihan koko kuvaa – nyt jälkikäteen ajatellen olisin ollut monen asian kanssa todella yksin ja yksinäinen, mikäli en olisi voinut kirjoittaa niistä hänelle.

Luettuani kaikki hänen kirjeensä, olen ajatellut tuota ihmistä oikeastaan koko ajan. Olen jo aiemmin yrittänyt etsiä häntä netistä, mutta laihoin tuloksin. Päätin kuitenkin nyt jatkaa etsimistä, sillä haluan todellakin kiittää häntä. Hänellä ei varmastikaan ole hajuakaan siitä, miten merkityksellinen ihminen hän on ollut minulle. Oikeastaan itsellenikin se tosiaan valkeni kokonaisuudessaan vasta nyt, jälkikäteen ja etäältä katsoessa. Ja samalla sisälläni läikähti esiin valtava kiitollisuus häntä kohtaan! Kiitos kun olet ollut. Kiitos kun olet kuunnellut ja tukenut. Kiitos kun olen saanut kertoa kaikesta siitä, mistä muille en ole voinut tai osannut.

Tajusin jälleen kerran sen, miten hirvittävän tärkeää kirjoittaminen on ollut minulle aina, ihan lapsesta ja nuoresta lähtien (ja on edelleen). Se on varmasti pelastanut minut monelta. Kirjeet, päiväkirjat ja nettipäiväkirja. Ja juurikin ne kaikki ihmiset, joihin olen tutustunut kirjeiden ja nettipäiväkirjan kautta aikoinaan. Vaikka he ovat olleet etäällä, ovat he kuitenkin olleet myös niin lähellä. He ovat tienneet monesta asiasta paljon enemmän, kuin kukaan joka on fyysisesti ollut lähellä.

Vähän iski sellainen haikeuskin, että miksi mulla ei enää ole kirjekavereita. Nykyään tietysti on some, eikä kirjeitä siksi enää ”tarvita”. Nykymaailmassa viestintä tuon kirjekaverini kanssa olisi ihan erilaista, koska voisi kirjoitella Whatsappissa ja olla kavereita kaiken maailman sovelluksissa. Mutta se ei olisi lainkaan sama asia. Tuskin sitten tulisi samalla lailla avauduttua ja kerrottua kaikista syvimpiä tuntojaan. Se on niin eri asia istua tunti tyhjä paperi edessään ja kirjoittaa siihen ajatuksensa kynällä, kuin näpytellä nopea vastaus puhelimella ja heittää pari emojia perään.

Tekisi siis mieli elvyttää kirjeenvaihtoharrastus eloon. Ehkäpä onnistun löytämään jostain kirjekaverin tai pari, ja laitan taas etanapostin kulkemaan.

Onko siellä muita, jotka ovat harrastaneet kirjeenvaihtoa? Oletteko tekemisissä kirjekavereidenne kanssa?

-Netta

Lue myös:

Kiitos, nettiystäväni

Haluan enemmän kuin lounaskaveruutta

Kun aikuinen haluaisi löytää uusia ystäviä