Ladataan...

Viime syksynä kirjoitin blogini ehkä tähän mennessä henkilökohtaisimman ja itselleni tärkeimmän tekstin. Tekstissä kerroin, kuinka olin irtisanoutunut hyvästä, akateemisen koulutuksen vaativasta ammatista aikalailla tyhjän päälle.  Nyt, vuosi tuon postauksen julkaisemisen jälkeen, palaan saman aiheen äärelle, sillä Lilyssä on käynnissä #onkopakkojaksaa-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda näkyväksi työuupumuksen yleisyyttä.

Toimituksen blogissa kerrotaan kampanjasta seuraavaa: "Tänä syksynä Lilyn kampanja #onkopakkojaksaa pureutuu työuupumukseen. Haluamme tehdä näkyväksi, miten yleistä työuupumus on, ja antaa työkalupakin, joka auttaa sen taltuttamisessa. Erityisesti nuorten naisten väsyminen on asia, jolle haluamme tehdä jotain. Siitä pitää puhua, siitä saa puhua, eikä aina ole pakko vain jaksaa."

Palasin tänään vuoden takaiseen kirjoitukseeni.  Silloin kirjoituksen julkaiseminen pelotti hirveästi, koska olin siihen asti ollut blogissa melko anonyymikin, ja kirjoitellut lähinnä melko yleisistä asioista, en niinkään mitään erityisen henkilökohtaista. Koska kirjoittaminen on aina ollut itselleni yksi terapiamuoto, tuntui vain siltä, että asiasta oli pakko saada kirjoittaa. Olen tosi iloinen, että julkaisin tuon postauksen. Että toin esiin jotain aitoa, rehellistä ja haurasta itsestäni. Postauksen kommenttiboksissa käytiin todella mielenkiintoista keskustelua aiheesta, ja oikeastaan tuon postauksen julkaisemisen jälkeen koko oma bloggaamiseni muuttui - en enää pelännyt puhua vaikeista tai henkilökohtaisista aiheista blogissa.

Tuolloin en kertonut ihan hirveän yksityiskohtaisesti mitään työstäni, enkä kaikkea voi työhön liittyvien arkaluontoisten seikkojen takia edelleenkään kertoa. Mutta jälkikäteen ajateltuna kyseessä oli ihan selvästi todellinen ja vakavakin uupumus, ja olisi ollut ihan hirveän tärkeää, että joku olisi sanonunut minullekin, että ei ole pakko jaksaa.

Aloitin tuolloin siis graduprojektin keskellä uuden työn, joka oli jälkikäteen ajateltuna aivan liian iso pala kakkua minulle. Työ ja ala itsessään on yleisestikin tunnettu haastavuudestaan ja vaativuudestaan, mutta minun työtehtävääni kohdistui ihan erityisiä haasteita ja samalla ihan hirvittäviä odotuksia. Tätä ei valitettavasti minulle kerrottu rekrytointivaiheessa, vaan haastattelussa vakuuteltiin, että "tästä tulee hyvä juttu", ja työ sopii hyvin gradun teon rinnalle. En ollut koskaan tehnyt kyseistä työtä kuin päivän tai parin sijaisuuksia, eikä oma (tuleva) koulutukseni vastannut työtehtävääni kuin osittain. Silti työn alkaessa minulle ainoastaan esiteltiin työtilani, ja sen jälkeen olin täysin omillani. Ei ollut mitään opastusta, perehdytystä tai mentorointia. Minut heitettiin kylmään veteen räpiköimään. Työyhteisön henki teki sen, että kokeneemmilta kollegoilta ei uskaltanut mennä hirveästi apua pyytelemään. Minulla oli kyllä muutama ihminen työpaikalla, joilta tarvittaessa sain hieman apua, mutta heillä ei ollut käytännön tasolla mitään mahdollisuutta auttaa suurimmassa osassa asioita, heistä itsestään johtumattomista syistä. 

Hyvin pian selvisi, että kylmässä vedessä räpiköimistä kyseisestä työstä todella tulisikin. Työssäni kohtasin päivittäin todella isoja ongelmia. Sellaisia, joihin minulla ei ollut mitään kokemusta, koulutusta tai työkaluja puuttua. Olin joka päivä ihan uusien ja vieraiden tilanteiden edessä tietämättä, mitä pitäisi tehdä, eikä ollut ketään auttamassa. Työpuhelimeni soi seitsemän aikaan illalla ja sähköposteja tulvi jatkuvasti. Puhelinvastaajassa oli aamulla viestejä odottamassa. Nämä kaikki sisälsivät erilaisia ongelmia, jotka minun olisi tullut jotenkin osata ratkaista. Aluksi yritin tehdä parhaani pärjätäkseni omillani, olinhan ollut niin onnekas ja etuoikeutettu saadessani työni.

Samalla tunsin aivan alusta lähtien, että taistelen tuulimyllyjä vastaan enkä tule koskaan selviämään tämän vuoren kiipeämisestä. Yritin epätoivoisesti etsiä ja omaksua uutta tietoa ja ammattitaitoa netistä ja kirjoista yötä myöten. Podin valtavaa huijarisyndroomaa. Jonkin ajan kuluttua oli pakko tunnustaa ongelmat ensin itselle ja sitten muille. Päädyin kertomaan ongelmista esimiehelleni ja läheisimmille kollegoilleni työpaikalla. Kerroin, että tarvitsen apua työtilanteen ja ongelmien selvittämiseen, koska minulla ei ole keinoja niiden selvittämiseen yksin. He kyllä kuuntelivat, mutta ihan hirveästi mitään konkreettista ei silti ollut tehtävissä. Hekään eivät omalta osaltaan voineet asioiden laidalle mitään, sillä kyseessä oli niin monimutkainen vyyhti, jonka säikeet ulottuivat ihan hirveän pitkälle, eikä moniin asioihin voinut työpaikkamme puolelta edes vaikuttaaa. Asioita kyllä yritettiin tietyin keinoin muuttaa ja niihin pyrittiin vaikuttamaan, mutta ne olivat sellaisia, että mitään quick fixiä ei yksinkertaisesti tuntunut olevan olemassakaan. Tunsin olevan hyvin yksin näiden haasteiden edessä ja ihan konkreettisesti näin, että kukaan muu ei niille voinut juuri mitään tehdä. Juuri se lisäsi tunnetta siitä, että ihan valtava lasti painaa juuri minun harteillani ja juuri minun pitäisi jostain keksiä taikakeinot, jolla kaikki asiat saataisiin nyt ratkeamaan. 

Ehkä raskainta oli se, että työni ytimessä tuntui olevan jokapäiväinen "tulipalojen sammuttelu". Hartioillani painoi jättimäinen vastuu samaan aikaan, kun olin pihalla kuin lumiukko. Oli monenlaisia ongelmia, joita piti päivästä ja viikosta toiseen koittaa jollain tavoin saada selvitettyä. Samaan aikaan sain jatkuvasti tietyiltä tahoilta palautetta, että pitäisi olla parempi, tehdä enemmän ja saada jo useita vuosia olemassa olevat ongelmat ratkeamaan yhdessä yössä. Koin, ettei työpanokseeni oltu tyytyväisiä tai se ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvää, vaikka annoin aivan kaikkeni ja enemmäkin. Olin mukana kilpajuoksussa, jonka olin tuomittu jo aivan alusta lähtien häviämään. Haasteellisen työtilanteen ohella minun oli saatava graduni valmiiksi, sillä en halunnut hakea lisää opinto-oikeutta. Tämä luonnollisesti aiheutti lisää harmaita hiuksia ja unettomia öitä. 

Melko pian huomasin, että aloin voida huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oloni paheni kuukasien mittaan jatkuvalla syötöllä. Huomasin, että en ollut ollenkaan oma itseni, ja sen huomasivat aivan varmasti kaikki läheisenikin. Normaalisti olen hyvin sosiaalinen, puhelias ja iloinen ihminen, joka tapaa mielellään ystäviään. Yhtäkkiä en jaksanut tehdä mitään tai käydä missään. En harrastanut liikuntaa vuoden aikana varmaan kertaakaan, koska en jaksanut. Kun pääsin töistä, tulin aina suoraan kotiin ja makasin tai nukuin sohvalla koko loppuillan, sen minkä kotona tehtäviltä töiltä ehdin. Olin todella väsynyt ja ahdistunut. En jaksanut tehdä ruokaa, vaan tilasin todella usein ruokaa kotiin tai hain sitä jostain. Se näkyi myös nousseena painona, jota toki myös stressi itsessään aiheuttaa. Suihkussa huomasin, että hiuksia irtosi isoina tuppoina viemäriin - tästä syytän myös stressiä. Lisäksi minulla puhkesi IBS eli ärtyneen paksusuolen oireyhtyä, ja kärsin todella pahoista vatsaoireista. Jouduin muuttamaan ruokavaliotani radikaalisti, koska todella moni ruoka-aine ei sopinut minulle. Myös erinäisiä niska- ja hartiaongelmia ilmeni, ja niitä kävin hoidattamassa hierojalla. Olin vuoden aikana flunssassa enemmän kuin koko aikuisiälläni yhteensä.

Muistan, miten kerran mieheni ystävä tuli meille kylään ja lähdimme kaupungille brunssille. Töissä oli ollut ihan hirveää usean viikon ajan ja olin ihan hirveän ristitulen alla. Kesken brunssin tunsin itseni ihan voimattomaksi ja minun oli pakko lähteä kotiin. Makasin sängyssä enkä jaksanut enää nousta seurustelemaan vieraamme kanssa. Jo silloin tajusin, että elämäni ei todellakaan voi jatkua näin.

Silti päätöksen tekeminen siitä, että lopettaisin kyseisen työn, oli ihan uskomattoman vaikea. Koska enhän minä voisi luovuttaa. En voisi antaa periksi. Kyseessähän oli sentään hyvä työ! Ja olinhan selvinnyt siinä kuitenkin jo noin vuoden päivät. Useat muut ihmiset kannustivat minua jatkamaan työssäni, olihan se kuitenkin (lähes) koulutustani vastaava työ, jossa oli melko lyhyet työpäivät ja hyvät lomat. Jopa terapeutti, jonka kanssa kävin juttelemassa, oli sitä mieltä, että kyllä se väsymys varmaan ohi menisi jo seuraavan vuoden aikana.

Kesälomani oli pitkä. Kun katson taaksepäin, en muista tuosta lomasta yhtään mitään. Olin silloinkin yhä kuin sumussa, eikä mitään palautumista ja rentoutumista tuntunut tapahtuvan. Keskustelut mieheni, isäni ja muutaman hyvän ystäväni kanssa alkoivat vihdoin avata silmäni - en vain yksinkertaisesti voisi jatkaa työssäni. Se ei ollut vaihtoehto. En voisi ottaa sitä riskiä, että menettäisin fyysisen tai psyykkisen terveyteni. En voisi olla työssä, joka saa minut tuntemaan itseni kuin eri ihmiseksi ja menettämään elämäniloni. Jossa itsetuntoni vajosi pohjamutiin ja näin vain ne asiat, joita en osannut ja joissa olin huono.

Jälkikäteen ajateltuna olin aivan selvästi todella pahasti uupunut ja aivan oman jaksamiskapasiteettini äärimmäisillä rajoilla. Ei ole ollenkaan minulle luonteenomaista itkeskellä töissä tai kotimatkalla, ja kyseisessä työssä sitä tapahtui useammankin kerran. Olin yksinkertaisesti täysin sopimaton ihminen työtehtävääni ja se oli aivan liian iso pala kakkua minulle, ja yritin silti aivan liian pitkään vetää sitä kamalaa kivirekeä harteillani saaamatta mitään kunnollista apua mistään. Olen todella ylpeä itsestäni, että kaiken tuon keskellä sain kuin sainkin graduni valmiiksi ja valmistuin maisteriksi. Jälkikäteen se tuntuu suorastaan uskomattomalta!

Yksi elämäni parhaista päätöksistä oli päästää irti tuosta työstä ja oikeastaan koko kyseisestä alasta. Vaikka hyppäsin tuntemattomaan enkä tiennyt yhtään mitä tuleman pitää, se osoittautui ehdottomasti sen arvoiseksi. Olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka oikeasti näkivät silloisen olotilani ja kannustivat minua oikeaan suuntaan. Olen iloinen, että uskalsin puhua vaikeasta asiasta.

Nykyään olen täysin omaa koulutustani vastaavassa työssä, jossa on ihanan rento työyhteisö ja jossa ihan oikeasti koen olevani hyvä työssäni. Ja mikä parasta - en ole vielä kertaakaan kokenut stressiä tästä työstä! <3

Lopuksi. Koskaan, ikinä ei ole pakko jaksaa jos siltä ei tunnu. Saa väsyä ja saa olla heikko. Oma olotila kannattaa tunnustaa rehellisesti itselle ja muille, vaikka pelottaisikin. Siitä alkaa toipuminen ja matka kohti jotain parempaa.

-Netta

Kuvat: Pixabay

Lue myös:

Jätin työni - onko se rohkeutta?

Miten stressin väheneminen näkyy elämässäni?

Seuraa blogia:

INSTAGRAM

FACEBOOK

Ladataan...

Viikon kesäloman aikana kierrettiin Suomea - Pori, Yyteri, Raahe, Kalajoki, Nastola, Loviisa. Nukuttiin patjalla, parisängyssä ja ilmapatjalla. Koitettiin saada unta, vaikka helle teki siitä hankalaa. Uitiin enemmän luonnonvesissä kuin minään muuna aikuisuuteni kesänä. Kestittiin mökkivieraita, grillattiin, siivottiin mökkiä ja järjesteltiin. Kuunteltiin äänikirjaa, valvottiin ja ihailtiin Pohjoisen Suomen valoisuutta.

Loman viimeisinä päivinä, kun oltiin oltu kotoa poissa jo yli viikko, iski ihan odottamaton tunne - jonkinlainen koti-ikävä. Eikä niinkään ikävä kotia paikkana (koska ihan oikeasti haluaisin muuttaa isompaan asuntoon), vaan jonkinlainen ikävä sitä omaa arkielämää. Sitä, kun menee töihin ja ihana työkaveri odottaa jo toimistossa, on käynyt vielä leipomon kautta hakemassa aamupalaa meille molemmille. Sitä, kun näkee töiden jälkeen ystävää kahvilla ja yhtäkkiä huomaakin, että on vierähtänyt jo neljä tuntia. Sitä, kun kotiin mennessä koira ja kissa ovat vastassa. Kun lauantai-aamusin ei enää tarvitsekaan mennä töihin (toisin kuin koko opiskelijaelämän ajan), vaan mies on herännyt aikaisemmin ja keittänyt kahvit valmiiksi, ja niitä sitten juodaan kaikessa rauhassa Hesaria lukien.

Kun tämä ajatus ja tunne viikon lomailun jälkeen hiipi mieleeni, tajusin olevani aivan hitsin hyvässä tilanteessa ja onnekas ihminen. Vuosi sitten, kun päätin luopua opettajan työstäni, en olisi koskaan voinut kuvitellakaan ajattelevani ja tuntevani näin. Silloin töihin meno ahdisti ja stressasi, tuntui puristavana kipuna rintalastassa ja järkyttävänä väsymyksenä. En mitään muuta silloin olisi halunnutkaan, kuin olla lomalla, jatkuvasti. Odotin vain viikonloppuja ja lomia. Koko 2,5 kuukauden kesäloma meni vain uupumuksesta toipumiseen, enkä enää edes muista, mitä koko kesänä tein. Koetin vain elpyä. Nyt taas tuntuu siltä, että viikon lomailun jälkeen olo on jo ihan rento. Niin rento, että ärsytti kun ei ollut lomalla konetta mukana, kun olisi ollut hirveä hinku kirjoittaa blogia. Niin levännyt, että aloin jo pohtia, mitä uusia harrastuksia voisin kokeilla syksyllä. Jokin liikuntaharrastus on hankittava, ja miehen kanssa aiomme mennä yhdessä kokkauskurssille. Virtaa riittää niin, että olen jo googlaillut kiivaasti, missä olisi minkäkinlaista kurssia meneillään.

Vaikka elämäni ei todellakaan ole täydellistä (koska kenenkään ei ole), ovat sen peruspalaset nyt aikamoisen mallillaan. Mikä voisi olla mahtavampaa, kuin se, ettei jatkuvasti odota lomaa tai pakoa arjesta, vaan lyhyen loman jälkeen jo vähän kaipaakin siihen normaaliin päiväjärjestykseen pääsyä. Omaa sänkyä, oikeaa suihkua ja omia pesuaineita, pyykinpesua, omien lempisarjojen katsomista, töihin pyöräilyä ja illallisia ystävien seurassa. 

Sitähän se elämä on varmaan 80 % - tavallista arkea. Siksi arjen pitää olla sellaista, ettei se ahdista. Ei arki tietenkään juhlaa ole, mutta arjen pitää olla kivaa ja elämänmakuista. Sellaista, että siinä viihtyy ja siinä tulee kotoisa olo. Siksi mä olen todella onnellinen, että olen uskaltanut tehdä useitakin ratkaisuja, jotka ovat tuoneet mut tähän pisteeseen. Tie on kyllä ollut pitkä ja karikkoinenkin, mutta kaikki vaiva on kuitenkin ollut tämän arvoista.

Nyt on hyvä.

-Netta

Lue myös:

Ajatuksia työmatkalta - en affirmoinut nykytilannettani, vaan saavutin sen itse

Pitkä työmatka tekee onnettomaksi

En tee 5-vuotissuunnitelmia

Ladataan...

Viime vuosina blogeissa on kirjoitettu enemmän kuin koskaan rahasta. Ihanan avoimesti, oivaltavasti, kannustavasti ja idearikkaasti. Naiset (ja tietysti miehetkin, mutta nähdäkseni erityisesti naiset) on voimautettu ottamaan vastuu omasta taloudestaan, sijoittamaan rahastoihin/osakkeisiin/sijoitusasuntoihin ja kerryttämään eläkettä. Ja se on upeaa ja mahtavaa! Uskon, että moni ihminen, joka ei koskaan aikaisemmin ole ajatellut näitä asioita lainkaan, on saanut todella kullanarvoisia vinkkejä ja voinut kiinnostua sijoittamisesta ihan vain blogien ansiosta.

Itseäni kuitenkin hieman häiritsee se, että blogien rahakeskustelu on tavallaan niin kapeakatseista. Rahasta puhutaan blogeissa oikeastaan vain yhdestä näkökulmasta - heidän näkökulmastaan, joilla sitä on. Heidän, jotka voivat sijoittaa, hankkia rahastoja ja laittaa sijoitusasuntojaan vuokralle kerryttäen pesämunaa niin itselleen kuin lapsilleenkin.

Sen todellisuuden taakse jää kuitenkin niin paljon muutakin. Mä en itse ole koskaan kirjoittanut blogissani rahasta, koska ei ole ollut mitään, mistä kirjoittaa. Voin rehellisesti sanoa, että rahakirjoittelu ei ole ollut itselleni lainkaan ajankohtaista, koska mulla ei ole tähän päivään mennessä ollut mitään, mitä sijoittaa yhtään minnekään. Olin ylipisto-opiskelija 7 vuoden ajan ja sen jälkeen lähes vuoden freelancerina (= surkea taloudellinen tilanne). Mulla ei ole missään vaiheessa ollut mahdollisuutta sijoittaa yhtään lanttia, ei sentin senttiä mihinkään. Sen sijaan mä olen ollut useasti tilanteessa, kun palkkapäivään on vielä aivan liian pitkä aika ja tili ammottaa tyhjyyttään. Oon syönyt nuudeleita ketsupilla ja vienyt kotiin vessapaperia työpaikalta. Palauttanut epätoivoissani pulloja kauppaan ja koittanut saada jotenkin nostettua käteisenä mulle kertyneet S-bonukset, jotta voisin ostaa leipää.

Usein sijoituskeskustelussa todetaan, että "kaikki" voivat sijoittaa. Kaikki voivat aloittaa pienestä, esimerkiksi laittaa 15 euroa kuukaudessa rahastoon. Mutta siitä mä olen eri mieltä. Kaikki eivät todellakaan voi sijoittaa edes sitä toisille minimaaliselta tuntuvaa 15 euroa. Köyhälle opiskelijalle, minimipalkkaiselle, pätkätyöläiselle, freelancerille, äitiyslomalaiselle tai omaishoitajalle se ei todellakaan ole taloudellisen tilanteen puitteissa mahdollista. Puhumattakaan sitten vaikka työttömille tai eläkeläisille. Sillä 15 eurolla voi olla kitkuteltava menemään pari viikkoa, ja on suunniteltava äärimmäisen tarkasti päiväkohtainen budjetti, jotta jokainen sentti tulisi käytettyä viisaasti ja jotta rahat oikeasti riittäisivät, koska ilman ruokaakaan ei oikein tule toimeen.

Mä ymmärrän, miksi blogeissa ja julkisuudessa ylipäänsä puhutaan mielummin sijoittamisesta ja omaisuuden kerryttämisestä. Siitä, kuinka pesämuna on tilillä ja lapsille omat osakesalkut. Positiivisista puolista positiivisella näkökulmalla. Köyhyysrajan alapuolella eläminen on usein häpeällistä, rankkaa, vaikeaa ja aiheuttaa niin psyykkisiä, sosiaalisia kuin jopa fyysisiäkin oireita. Voin omasta kokemuksesta todeta, että taloudellinen niukkuus voi tuottaa järkyttävää stressiä, ahdistusta, alakuloisuutta ja vaikka mitä.

Mä jotenkin toivoisin, että rahaskeskustelussa otettaisiin huomioon se näkökulma, että ei, tänäkään päivänä edes Suomen kaltaisessa valtiossa kaikilla ei ole mahdollisuutta sijoittaa. Kyllä sijoittaminen ja raha ovat edelleen etuoikeutettujen ihmisten asioita, vaikka toki ovatkin monen saatavilla ja on hienoa, että jo pienillä summilla pääsee hyvään alkuun.

Mun taloudellinen tilanne on parantunut nyt, kun olen kokopäivätöissä enkä enää opiskele. Se on ihanan vapauttavaa ja tuntuu, että iso kivi on vierähtänyt sydämeltä, kun ei tarvitse enää stressata niin paljon rahasta. Mutta tässäkin tilanteessa mä aion aina muistaa sen, että kaikki eivät todellakaan ole samassa tilanteessa, ja on myös mahdollista, että se omakin tilanne voi muuttua koska tahansa, koska sellaista elämä tuppaa olemaan. Siksi halusin tuoda rahakeskusteluun osaltani myös tämän näkökulman, ja olisi tosi kiva, jos voisitte jakaa kommenttiboksissa omia ajatuksianne aiheeseen liittyen. <3

-Netta

Kuvat: Pixabay

Seuraa blogiani:

Instagram

Facebook

Bloglovin

Lue myös:

Downshiftasin työn lisäksi myös asumisen

En tee 5-vuotissuunnitelmia

5 työtä, joita olen tehnyt

Ladataan...

Saavuin kotiin tiistai-iltana 20 kiloa painavan matkalaukun, käsilaukun ja kannettavan tietokoneen kanssa. Lento oli yli tunnin myöhässä ja väsytti niin maan hemmetisti. Ennen lentoa olimme matkustaneet yhteensä 5 tuntia bussissa ja junassa sekä odotelleet tuntikausia lentokentällä. Luulin silloin, että väsymys johtui reissaamisesta, mutta kun yhä tänäänkin (torstaina) väsyttää hulluna, luulenkin, että väsymys johtuu intensiivisestä työmatkasta. Kun työmatka kestää puolitoista viikkoa ja sen aikana tapaa satoja uusia ihmisiä ja oppii ihan hirveästi uutta asiaa kielellä, joka ei ole oma äidinkieli, voi ehkä vähän väsyttääkin. Koitan antaa itselleni armoa ja nukkua paljon. Ottaa vähän iisimmin ja kerätä voimia. Mietin vain, koska tämä väsymys menee ohi. Toivottavasti pian, koska olisi niin paljon kaikkea kivaa, mitä haluaisin tehdä.

Matkalaukkuni makaa edelleen purkamattomana enkä ole tehnyt kotona vielä kauheasti mitään, paitsi kuluttanut sohvannurkkaa. Viileät kelit tulivatkin siihen nähden juuri oikeaan aikaan, että nyt ei ainakaan tarvitse olla säntäämässä ulos. Huomenna tosin on tarkoitus lähteä töiden jälkeen käymään mökillä (ihanaa) ja lauantaina puolestaan vuorossa on Sideways-festarit.

Blogikirjoitukseni ovat viimeaikoina olleet tällaista epämääräistä tajunnanvirtaa, mutta olkoot. Nyt on tällainen vaihe, ja välillä toisenlainen. On kuitenkin kiva laittaa ajatuksia ylös, ehkä voin palata näihin myöhemmin.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille, toivotaan että lämpö palaa pian <3

Ihanaa olla kotona.

-Netta

Ladataan...

Hei ihanat, terveisiä Tukholmasta! <3

Istun jaetun hostellihuoneen kerrossängyn yläpedissä ja kirjoitan tätä, vaikka väsyttääkin aivan kuolettavan paljon. Ja samaan aikaan, vaikka väsyttääkin, haluan kirjoittaa ja jakaa hieman ajatuksiani tästä työmatkasta. Tai työmatkan herättämiä ajatuksia? Kuinka vain.

Saavuin siis Ruotsiin viime sunnuntaina ja olen viettänyt tähän asti aikaa Keski-Ruotsissa, mutta nyt tulin viikonlopuksi Tukholmaan. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko siinä mitään järkeä, sillä olen tästä tosi intensiivisestä reissusta niin totaalisen poikki, etten jaksanut tänään illalla tehdä mitään muuta, kuin käydä syömässä ja tulla takaisin hostellille, koska olen vain niin v ä s y n y t. (Enkä todellakaan jaksanut puhua kenellekään muille huoneessa majoittuville). Todellisia vanhuuden merkkejä, koska vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten en olisi ikinä valinnut viettää iltaani hostellihuoneessa, vaan olisin lähtenyt into piukeana riekkumaan jonnekin baarikierrokselle ja sosialisoinut iloisesti. Nyt puolestaan ajattelen, että miten ihanaa, kun on jo sen verran ikää, että ei tarvitse. Ei ole enää takaraivossa jyskyttävää Fear of Missing Outia, jonka takia olisi pakko lähteä vaikka verenmaku suussa paahtamaan. Voi vain rötvätä täällä omassa pedissään juuri niin epäsosiaalisena tai epäseikkailijamaisena kuin haluaa. Päivä se on uusi huomennakin ja toivottavasti sitten jaksan tehdä jotain kivoja turistijuttujakin hieman.

Työreissu on ollut tosi antoisa ja monenlaisia tunteita ja ajatuksia herättävä. Mä olen monta kertaa havahtunut ajattelemaan, miten iloinen olenkaan, että satuin saamaan tämän työn. Ja sitä, miten hirvittävän pitkä matka onkaan kuljettu, että tähän pisteeseen ollaan tultu. Kun puhuin uudesta työstä erään tuttuni kanssa jokin aika sitten, totesi hän, että ehkäpä olen affirmoinut tämän työn itselleni. Siis toivonut, odottanut, ajatellut ja halunnut sitä niin paljon, että se siksi tipahti syliini. Mun oli kuitenkin pakko todeta, että nyt mä olen eri mieltä. Ei tämä työtilaisuus toivomalla syliini tippunut, vaan se on vaatinut todella kovaa työtä.

Menin lukioon, vaikka omassa suvussani ei ole montaakaan ylioppilasta eivätkä esimerkiksi kumpikaan vanhemmistani ole käyneet lukiota. Hain yliopistoon, vaikka olinkin jostain syystä  aivan varma, etten koskaan pääsisi sinne, tai en ainakaan koskaan, ikinä saisi jotain niin pelottavaa ja ylivaativaa, kuin gradua valmiiksi (vaan sainpas sitten kuitenkin). Opiskelin yliopistossa ja tein samalla töitä ihan hullun lailla elättääkseni itseni. Tein lähes ilmaiseksi oman alan työharjoittelun, jotta saisin hyvän merkinnän cv:seeni - ja elin samalla täysin kädestä suuhun. Viimeisenä opiskeluvuonna olin kokoaikaisesti oman alan töissä samalla, kun yritin vääntään gradua kasaan, ja oma jaksamiseni oli aivan totaalisen äärirajoilla. Opiskeluaikana kohtasin useita opettajia, ohjaajia ja professoreja, jotka käyttäytyivät asiattomasti, ilkeästi, simputtaen ja vähätellen (eivät tosin vain minua, vaan myös lukuisia muita opiskelijoita. Heistä tehdyt valitukset eivät koskaan tuottaneet mitään tulosta). Sain kuulla useasti, että minun pitäisi olla paljon parempi, taitavampi ja osata jo siinä vaiheessa paljon enemmän. Siis jo aivan opintojen alussakin, kun olin vielä aivan noviisi! Sain jopa kerran kuulla eräältä ohjaajaltani, että minun pitäisi olla parempi, koska muuten on hänen kannaltaan noloa, jos minun osaamattomuuteni yhdistetään häneen tai hänen laitokseensa. Jatkoin silti läpi harmaan kiven menemistä, keräsin työkokemusta ja halusin/päätin saada kivan oman alan työpaikan. Kokeilin työpaikkoja, jotka eivät tuntuneet ollenkaan hyviltä tai omilta, vaan joissa tunsin stressiä, ahdistusta, tylsistymistä, joukkoon kuulumattomuutta ja pahaa mieltä. 

Siksi tuntuu ihan mahtavalta olla juuri nyt juuri nyt tässä. Mennä töihin joka päivä hyvillä mielin, ilman sitä aikaisemmin vaivannutta "onko pakko mennä tänäänkin töihin" -oloa. On mahtavaa, kun omaa työtä arvostetaan ja tietää itsekin olevansa siinä hyvä (vaikka ne opettajat koittivatkin muuta väittää). On mahtavaa olla osa yritystä, joka satsaa työntekijöihin, on kasvava ja jolla menee hyvin. Jossa on hyvä yhteishenki ja jossa voi aina kysyä apua. On kivaa, että lähin kollega on ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaa myös töiden ulkopuolella. Ja tietysti on ihan huippua, että kaikki se opiskelu, raataminen, paskan niskaansa ottaminen ja taloudellinen niukkuus ovat kannattaneet, koska nyt olen oman alan työssä, koska vastaa koulutustani. En halua ajatella, että olisin affirmoinut nykytilanteen itselleni. Ei, en ole. Se johtuu täysin omista ansioistani, ja vaikka meillä Suomessa kuuluu aina vähätellä itseään eikä itsestään saisi olla ylpeä, niin tänään, tässä hetkessä, mä olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen kulkenut tämän polun tähän asti, vaikka aina se ei ole ollut helppoa ja joskus on tehnyt mieli luovuttaa. :)

Huh, tällaisssa ajatuksissa täällä tänään. Nyt nukkumaan, niin jaksan ehkä huomenna tehdä muutakin kuin makoilla sängyllä tietokoneeni kanssa. Aivan ihanaa viikonloppua, toivottavasti Suomessakin on yhtä lämmin kuin täällä (+28c).

-Netta

Ps. Kuva: Pixabay

Ladataan...

Hei muruset! <3

Ajattelin tulla päivittämään blogia tänään, koska loppuviikosta en enää varmaan ehdi, ja sunnuntaina lähdenkin sitten jo työmatkalle. Joka onkin elämäni ihan ihka ensimmäinen, ja josta siksi olen innoissani maininnut täällä blogissakin jo aiemmin. Musta on jotenkin niin hauskaa sanoa lähteväni työmatkalle, koska en ole jotenkin koskaan ajatellut sellaiselle edes pääseväni. Jos olisin pysynyt opettajan työssä, niitä tuskin olisi ihan hirveästi tullut (jos koskaan), enkä jotenkin muutenkaan ole koskaan miettinyt olevani työssä, johon kuuluu matkustamista. Mutta kuten jo sata kertaa tässä blogissa on todettu - elämä on sellaista, se suunnittelee asiat aina paremmin.

Työmatkani ei suuntaudu sen eksoottisempaan paikkaan kuin Ruotsiin - mutta olen silti ihan innoissani. Mä nimittäin satun rakastamaan Ruotsia! Viettäessäni välivuotta 19-vuotiaana vietin siellä pari kuukautta, ja opiskeluaikana olin siellä myös noin kuukauden mittaisella kurssilla. Vaihtoon en valitettavasti koskaan päässyt lähtemään, mutta JOS olisin vaihtoon lähtenyt, olisi kohde todennäköisesti ollut juurikin Ruotsi, ihan vain koska se olisi ollut opintojeni kannalta järkevintä. Voin kuitenkin ottaa tämän työmatkan tällaisena "minivaihtona", koska viivymme Ruotsissa vajaat pari viikkoa ja tulemme käyttämään koko reissun ajan työkielenä (ja muutenkin) Ruotsia. Eiköhän tässä siis opi ruotsin kielestäkin tosi paljon uutta jälleen!

Reissuun lähtemisessä jännittävämpi puoli on se, että en varsinaisesti pidä lentämisestä. Oikeastaan inhoan, kammoan ja pelkään sitä. Edellisestä lennostani on nyt kaksi vuotta aikaa, koska olen kai jossain määrin aktiivisesti taas pyrkinyt välttelemään sitä. Pyrin kuitenkin ajattelemaan positiivisesti - lento on tosi lyhyt, se lennetään hyvällä lentoyhtiöllä, saan matkustaa yhdessä työkaverini kanssa ja reissuun lähtö on muutoin tosi kivaa. Pitää siis tässäkin asiassa keskittyä positiivisiin juttuihin eikä antaa valtaa negatiivisille ajatuksille.

Vaikka olenkin työmatkalle lähdöstä innoissani, tämä Suomen upea sää ja sen myötä upeat puutarha- ja mökkikelit saavat aikaan sen, että toisaalta lähden vähän haikeinkin mielin juuri nyt. Kahdessa viikonlopussa ja viikossa puutarhassa ehtii nimittäin tapahtua ihan hirveästi. Viime viikonloppuna istutimme kasvimaan täyteen siemeniä, ja parissa viikossa ne alkavat puskea esiin, samoin kuin rikkaruohot (heh). Osa kukinnoista ehtii myös päättyä ja osa ehkä jäädä kokonaan näkemättä. Mutta sellaista se on, kun saa jotain, menettää jotain. En ole kuitenkaan aikapäiviin ollut pahemmin missään Suomen rajojen ulkopuolella, saati näin pitkää aikaa pois kotoa. Se tekee varmasti hyvää.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt reilut kolme vuotta, emmekä ole koskaan olleet erossa toisistamme näin pitkään. Sekin siis vähän mietityttää, tuleeko kova ikävä, heh :) Mutta ikävän tunteesta olen sitä mieltä, että se jos mikä tekee suhteelle hyvää. Toista ikävöidessä konkretisoituu se, miten tärkeä ihminen onkaan kyseessä.

Kaikenkaikkiaan siis erittäin innostunein ja hyvillä mielin odotan siis tulevaa reissua - töiden lisäksi on luvassa kaikkea kivaa, kuten yrityksen oma gaalailta, jossa palkitaan työntekijöitä, ja viikonloppuna meillä on vapaata aikaa tehdä mitä haluamme - saa nähdä mitä päätämme keksiä. Säätiedotukset lupaavat aivan upean lämpimiä säitä, joten matkalaukku on täynnä mekkoja ja hameita.

Koitan kirjoitella reissusta aina välillä tänne blogiinkin, vähän riippuen aikatauluista. Ajantasaista raporttia tulee myös aivan varmasti Instagramiin (ja Storyihin), josta minut löytää nimimerkillä @nettafrancesca.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille! <3

-Netta

Ladataan...

Kun viimeksi kirjoitin kuulumispostauksen, oli sen nimi "Alkukevään kuulumisia". Postaus on julkaistu 7. huhtikuuta, ja sen kuvissa mulla oli vielä talvitakki päällä ja kuvausympäristökin oli täynnä lunta, vaikka aurinko paistoikin. Tuntuu, että tuon kirjoituksen julkaisusta on vain lyhyt hetki aikaa, mutta nyt saankin kirjoitella jo loppukevään kuulumisia, ja niin vaatetuksen paksuudessa kuin ulkona vallitsevassa säätilassakin on tapahtunut aikamoisia muutoksia. Tässä sekalaisia loppukevään kuulumisia.

 - Toukokuussa vietettiin vappua, ja me päätimme tänäkin vuonna viime vuoden tapaan valmistaa kotona simaa. Siitä taitaa kyllä tulla pysyvä perinne, itse tehty sima on vain niin hyvää! Vappu sujui tosi mukavissa merkeissä ystävien kanssa. Vappuaattona meille tuli ystäviä kylään, ja loppuillasta jatkoimme Korjaamolle perinteisiin Vapputansseihin. Vappupäivänä puolestaan menimme toisen ystäväporukan kanssa brunssille.

- Seuraavat kuulumiset liittyvät töihin: uutta työtä on nyt takana sellainen kuukauden päivät, ja olen kyllä viihtynyt erinomaisesti! Nautin niin paljon siitä, että mulla on nyt ihanan lyhyt työmatka. Työpaikkani sijaitsee ihan Helsingin keskustassa, joten myös lukuisat lounaspaikat ovat aivan hollilla, usein iskeekin suorastaan valinnan vaikeus. On kivaa, että välillä voi kesken työpäivääkin käydä kaverin kanssa lounaalla. Työni on myös tosi itsenäistä ja siinä saa paljon vastuuta, mistä tykkään myös. Lisäksi työkaverit ovat olleet tosi mukavia. Olen siis kaikin puolin tyytyväinen n ykytilanteeseen ja iloinen siitä, että olen uskaltanut tehdä töiden suhteen monia vähän uhkarohkeitakin loikkauksia - ne ovat kuljettaneet mut tähän pisteeseen. 

- Työmatka Ruotsiin lähenee myös. Emme olekaan työmatkalla ihan kahta viikkoa, vaan puolitoista. Lähdemme toukokuun lopussa ja palaamme takaisin kesäkuun puolella. Ruotsissa ollessamme työnantajamme järjestää myös työpaikkamme vuosittaiset "Awardsit" eli gaalaillan, jossa palkitaan yrityksen työntekijöitä. Mukaan saa siis pakata myös juhlamekon ja korkokengät, mikä on kyllä kivaa!

- Tällä hetkellä alkanut mökkikausi pitää meidät kiireisinä. Paljon on puutarhahommia, mutta myös remppahommia itse mökin kanssa. Tarkoituksenamme on remontoida lähiaikoina mökin eteinen ja tehdä myös julkisivuremonttia tänä kesänä. Mietteissä siintää myös sauna (sellaista kun meille ei vielä ole lainkaan) ja palju. Saapas nähdä, jäävätkö ne kuitenkin ensi kesän hommiksi, kaikkia kun ei vain mitään ehdi, ainakaan jos itse tekee.

- Myös kaason tehtävät ovat pitäneet minua vähän kiireisenä - en kuitenkaan voi paljastaa niistä kovinkaan paljon mitään, sillä tuleva morsian lukee myös blogiani. Katsotaan, josko kirjoittelisin myöhemmin tänne blogiin esimerkiksi polttareista ja ylipäätään vaikkapa huomioon otettavia juttuja kaasona toimimisesta - tämä on nimittäin jo kolmas kertani kaasona. Olen aiemmin kirjoittanut ystäväni häistä ja edelleen blogiini päädytään usein hakusanalla "kaason puhe". Sellainenkin täytyisi kai taas tässä lähiaikoina väkertää, iik :)

- Kesäsuunnitelmat risteilevät tietysti mielessä myös. Mulla ei ole kuin kaksi (erillistä) viikkoa lomaa kesällä, koska vaihdoin juuri työpaikkaa. Oikeastaan saan olla tyytyväinen, että on tuonkaan vertaa. Tarkoituksena on käydä Pohjois-Suomessa sukuloimassa ja tietysti viettää paljon aikaa mökillä. Lisäksi tiedossa on ainakin ystäväni polttarit, heidän häänsä, festarointia, juhannuksen viettoa kaveriporukassa, uimista, pyöräilyä, puistopiknikkejä ja kaikenmoista ulkonaoloa (jos säät vaan mitenkään sallivat).

Seuraavaksi saankin sitten olla kirjoittamassa alkukesän kuulumisia. Sitä odotellessa. <3

-Netta

Ladataan...

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin lyhyesti siitä, kuinka mulla on ollut nyt peräkkäin kaksi työpaikkaa, joihin mulla oli kumpaankin suhteellisen pitkä työmatka. Toiseen paikkaan meni julkisilla noin 50 minuuttia suuntaansa (se vielä menetteli) ja toiseen paikkaan puolestaan noin puolitoista tuntia suuntaansa (kolme tuntia päivässä bussissa istumista ei enää menetellyt). Nyt mulla on puolestaan todella lyhyt työmatka, pyöräillen alle 10 minuutissa töihin, ja osaan todellakin arvostaa sitä. Joka aamu, kun poljen töihin, hymyilen leveästi miettiessäni, miten onnekas olenkaan, kun olen vihdoinkin taas tässä tilanteessa.

Pitkä työmatka vaikutti itseeni monin tavoin. Aamuisin piti tietysti herätä aikaisemmin, jotta ehtii bussiin. Ja mä olen todella aamu-uninen, joten jokainen aamuisin nukuttu minuutti on mulle kultaakin kalliimpi. Iltaisin piti puolestaan mennä aikaisemmin nukkumaan, jotta ehtisi nukkua tarpeeksi. Bussissa taas ei tullut todellakaan tehtyä mitään kovin järkevää, vaan pääsääntöisesti vain näpräsin puhelinta. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että pelkästään jo bussimatkat tekivät päivääni kolme tuntia istumista ja pelkkää puhelimella somettamista! Ihan aluksi mä kyllä kuuntelin bussissa äänikirjoja, mutta kuuntelin nopeasti kaikki sovelluksen mielenkiintoiset kirjat läpi, ja siitä syystä (ja myös rahan takia) lopetin sovelluksen käytön. Eli vain ja ainostaan näperöin kännykkääni tai tuijotin ikkunasta ulos tuntikaupalla päivässä.

Ylipäätään pitkät matka-ajat tuntuivat mielestäni stressaavilta ja myös "ajanhukalta", ja huomasinkin yhä useammin tuskailevani jo edellisenä iltana tai viikonloppuna sitä, että en jaksa raahautua aamulla kiireessä bussipysäkille ja matkata bussissa. Iltapäivisin mulla puolestaan jäi esimerkiksi joogatunnit kokonaan välistä, koska olin töiden jälkeen kotona vasta niin myöhään, etten ehtinyt tunneille. Huomasin myös jo työpäivän aikana keksiväni kaikkia epätoivoisia "juonia", miten pääsisin edes vähän kätevämmin kotiin - työkaverin kyydissä juna-asemalle, polkupyörä junaan ja osa matkasta sillä, mies vapaapäivänään mua hakemaan... Ei hyvä, vaan ainoastaan lisää stressiä. 

Koska mun fiilikset pitkää työmatkaa kohtaan olivat jotenkin niin vahvoja ja niin selkeän negatiivisia, rupesin miettimään, voiko kyse olla vain ja ainoastaan henkilökohtaisista fiiliksistä, vai löytyisikö aiheesta jotain tutkimustuloksia, joiden mukaan pitkä työmatka oikeasti vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen negatiivisella tavalla.

Ja niinpä vain löytyikin; tuoreen saksalaistutkimuksen mukaan pitkää työmatkaa taittavat ihmiset ovat kaikin tavoin onnettomampia, kuin lähellä työpaikkaansa asuvat ihmiset. Tutkimuksessa todettiin, että yli tunnin työmatka rasittaa ihmistä niin paljon, että kompensaatioksi hän tarvitsisi 40 % palkankorotuksen, jotta matkan taittamisessa olisi "järkeä". Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että ihmiset arvioivat etukäteen työmatkojensa raskauden yleensä alakanttiin. Todellisuus siis yllättää rankkuudellaan. Jos työmatka pitenee paremman palkan vuoksi, on tavallista, että suurempaan rahamäärään totutaan, eikä se enää vuoden jälkeen lisää tyytyväisyyttä kuten ennen. Sen sijaan pitkiin työmatkoihin ei totu kukaan, sanoo tutkimus.

Myös Yle on kirjoittanut pitkien työmatkojen vaikutuksista. Artikkelin mukaan pitkään kestävällä työmatkalla on suora vaikutus kohonneeseen verenpaineeseen ja ylipainoon. Pendelöijillä, eli muualla kuin omalla asuinpaikkakunnallan työskentelevillä, matka käy myös useammin psyykkeen päälle (toim. huom: JEP!!). Ylen mukaan tiedetään, että selkäkipu, vatsavaivat ja päänsärky ovat hyvin tuttuja heille, jotka istuvat pitempiä matkoja. Pitkämatkalaiset myös syövät muita epäsäännöllisemmin. Pitkä työmatka onkin osa elämänhallinnan palapeliä, ja artikkelin mukaan monille se ei sovi. Huonoiten heille, joilla on ajanhallintaongelmia. Myöhästymisen pelko on valtava stressinaiheuttaja (toim huom: joka aamu!).

Uskon kuitenkin, että nämäkin asiat ovat paljon persoonasta kiinni. Minua pendelöinti stressasi ja ahdisti, eikä se sopinut minulle lainkaan, ainakaan tuon pidemmän matkan kanssa. Ahdisti ihan vain jo sekin, että työpäivän päätyttyä kesti vielä 1,5 tuntia, kunnes pääsi tekemään omia juttuja. Mutta en usko, että kaikki ihmiset ahdistuvat pitkästä työmatkasta. Esimerkiksi perheellisille työmatkat voivat olla sitä "omaa aikaa", jolloin ehtii ajatella rauhassa ja vaikkapa kuunnella musiikkia tai äänikirjaa. Osa ihmisistä pystyy ehkä nukkumaan bussissa tai junassa, tai tykkää vain katsella maisemia. Toisten on myös mahdollista käyttää matka-ajatkin työntekoon.

Minulle se ei ollut mahdollista, ja vaikka toisessa työssäni sainkin välillä tehdä etätöitä, en kuitenkaan niin usein, että se olisi lievittänyt stressiäni työmatkojen suhteen. Syksyllä mulla alkoivat myös rajut Ibs-vatsaoireet, jotka saattavat osittain johtua siitä, että käytin päivässäni sekä 3 tuntia bussissa istuen että 8 tuntia töissä näyttöpäätteen edessä istuen, ja lisäksi stressailin työmatkaa (ja muita asioita). No, nämä eivät varmasti ole yksiselittäisiä ja selkeitä asioita, mutta ainakin oireiden ja työn alkamisen ajankohdalla on yhteys.

Onko siellä muita, joille pendelöinti on tuttua? Olisi tosi mielenkiintoista kuulla teidän kokemuksianne asiasta, olivatpa ne sitten positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. 

-Netta

Kuvat: Pexels.com

Ladataan...

Työhaastatteluiden vakiokysymys on: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" Olen lukuisia kertoja istunut haastattelijaa vastapäätä ja miettinyt mitä vastata. Oikeaoppisesti pitäisi kai sanoa, että olen unelmieni työpaikassa juuri tällä alalla. Ja niin taidan olla joskus sanonutkin, huolimatta siitä, onko se edes pitänyt paikkansa. Mutta viimeisimmässä haastattelussa en enää jaksanut miettiä, mitä kuuluisi tai pitäisi sanoa. Sanoin sen, miten asian itse näen. Nimittäin: En tiedä. En tee elämässä 5-vuotissuunnitelmia. Oikeastaan en ole koskaan tehnyt, mutta vähiten enää nykyään. En ylipäätään ole sen tyyppinen ihminen, ja lisäksi elämä on opettanut jotain oleellista: ihminen voi suunnitella kaikenlaista, mutta elämä suunnittelee lopulta viimeisen käsikirjoituksen. Tulee eroja, sairauksia, leikkauksia, onnettomuuksia, irtisanomisia, pettämistä, jättämistä, työttömyyttä, kuolemaa, yksinäisyyttä, masennusta ja kaikkea siltä väliltä, mutta yhtä lailla rakastumisia, uusia mahdollisuuksia, ihania yllätyksiä, häitä, lapsia, koiria, töitä, tervehtymistä, uusia ihmisiä ja paljon muuta. Siksi olen luopunut kaikenlaisesta turhasta suunnittelemisesta, ja sen sijaan vain lillun menemään elämän virrassa.

Uraohjusten ja superkunnianhimoisten ihmisten korvissa tämä kuulostaa varmasti niin typerältä ja päämäärättömältä kuin olla ja voi. Mitäänhän ei elämässä voi saavuttaa, jollei tee kovasti töitä, tavoittele unelmiaan ja jatkuvasti hio suunnitelmiaan. Itse en vain ole koskaan oikein edes tiennyt, mitä tarkalleen ottaen tavoittelen elämässä, ainakin jos puhutaan esimerkiksi koulutuksesta, urasta tai muusta vastaavasta. Olen enemmänkin antanut elämän kuljettaa näissäkin asioissa, mutta hyvin ja onnellisesti on käynyt. Juuri nyt sanoisin, että paremmin kuin osasin odottaakaan!

Suurien viisivuotissuunnitelmien puutteista huolimatta olen kyllä aina ollut ahkera ja kova tekemään työtä ja uskonut, että jotain kivaa on kyllä nurkan takana odottamassa. Suunnitelmattomuus ei tarkoita laiskuutta tai välttämättä kunnianhimon puutettakaan, vaan enemmänkin uskoa siihen, että asiat menevät omalla painollaan ja että elämän voi kohdata sellaisena, kuin se tulee vastaan. Ja vaikka en olekaan opiskeluiden tai uran suhteen tehnyt etukäteen tarkkoja suunnitelmia, olen kyllä aina tiennyt monia muita asioita, joita haluan: vakaan parisuhteen, oman koiran, kivan työn, terveyttä ja onnellisuutta. Mutta näiden asioiden tavoittelemiseksi ei mielestäni tarvita viisivuotissuunnitelmia. Ne oikeastaan enemmänkin tulevat eteen sitten, kun ovat tullakseen. Yhtäkkiä vain kuuluu klik, kun palaset asettuvat kohdalleen, ilman että sen enempää suunniteltiin.

Ylipäätään elämä on opettanut minulle juurikin sen, että kaikkea voi toki aina suunnitella, mutta sattumankauppaa on, mitkä suunnitelmat toteutuvat ja missä muodossa, ja mitkä puolestaan eivät. Enkä missään nimessä tarkoita tätä pessimistisessä mielessä - unelmoida ja haaveilla saa ja kannattaa aina, ja haaveita voi ja pitääkin lähteä toteuttamaan. Mutta samalla pitää kuitenkin myös hyväksyä lempeästi se tosiasia, että aina asiat eivät mene omien suunnitelmien mukaan - mutta usein ne menevät loppupeleissä vielä omia suunnitelmiakin paremmalla tavalla. Toki ei aina - tietysti joskus tulee myös karvaita pettymyksiä, mutta yleensä nekin pitkällä tähtäimellä kasvattavat ja versoavat jotain uutta, kohti jotain sellaista, mikä olisi muuten jäänyt näkemättä.

Omat elämänkokemukseni ovat muokanneet minusta ihmisen (ja tavallaan olen aina sellainen ollutkin), joka ei varsinaisesti suunnittele ihan hirveästi tulevaa. Toivon vain, että saan elää terveenä ja onnellisena, mutta se, minkälaisissa raameissa se haave milloinkin toteutuu, selviää vain elämää elämällä. Tällä tyylillä elämä saa myös pysyä arvoituksellisena ja täynnä ihania yllätyksiä. Sellaisia ovat viime vuosina olleetkin esimerkiksi oman kesämökin hankkiminen ja oman koiran omistaminen tässä elämänvaiheessa.

Lähipiiriini kuuluu paljon ihmisiä, jotka ovat huomattavasti suunnitelmallisempia kuin minä, ja välillä olen heille vähän kateellinen. He ovat jo varmistaneet itselleen hyvän eläkkeen, hankkineet kaikki mahdolliset vakuutukset ja säästäneet rahaa asp-tilille sekä hankkineet oman asunnon. He ovat edenneet urallaan upeasti ja saavuttaneet jo useita unelmiaan. Sitten mietin kuitenkin, että niinhän se on - meitä on niin moneen junaan. Eri ihmisille eri asiat tuovat onnellisuutta, ja minä vain satun olemaan tässä asiassa tällainen hetkessä eläjä. Aion kyllä nyt itsekin perustaa asp-tilin, mutta viisivuotissuunnitelmia tuskin osaan jatkossakaan tehdä.

-Netta

Pages