#Whomademyclothes?  24.4.2014 romahti Bangladeshissa ompelutehtaan rakennus tappaen 1133 tehtaan työntekijää. Turmassa loukkaantuneita oli yli 2500. Hyvinkin todennäköisesti joku heistä oli joskus valmistanut vaatteita myös minulle, sinulle ja ihmisille vieressämme, sillä kyseinen tehdas tuottaa myytävää juuri niille yleisimmille muotimerkeille, joiden asiakkaina liki jokainen meistä suomalaisistakin on ainakin joskus elämässään ollut. Rana Plazan tapaus jäi liian monelta huomiotta, mutta nosti onneksi silti keskusteluun vaietun taustan vaatteidemme takana: Kulutamme liki ilmaista kertakäyttömuotia, jota meille valmistetaan köyhissä maissa todella kyseenalaisissa oloissa. Vaatevallankumous on syntynyt tuhoutuneen tehtaan raunioista: Maailmanlaajuisen kampanjan tarkoituksena on herätellä ihmiset kyseenalaistamaan muotiteollisuuden nurjaa puolta ja paljastamaan meille niitä kasvoja, jotka vaatteita meille valmistavat. Tsekkaa lisää Vaatevallankumouksesta täältä!

Omalla kohdallani tarina lienee melko perinteinen aikakautemme kuva: Olen rakastanut vaatteita ja muotia pikkumuksusta asti. Lempilukemistani jo ysärillä olivat Elloksen, Anttilan ja lopulta myös H&M:n postimyyntikuvastot, joiden tilauslistojen laatiminen oli hartaampaa hommaa kuin joulupukille kirjoittaminen. En muista lapsuudestani juurikaan lelujani, mutta vaatteitani ja niiden ostotapahtumia muistan sitäkin tarkemmin. Vaatteet ovat aina olleet minulle itseilmaisua, jokapäiväistä arkitaidetta, tapa kertoa itsestäni jotain sanomatta sanaakaan. Joskus niihin on hyvä piiloutua, toisinaan ne ovat keino herättää huomiota, mutta aina niissä on jokin viesti. Myös koulutus- ja työhistoriani on vahvasti vaatteiden parissa, eli vaatteista tuli myös elinkeinoni monella tapaa. Olen koulutukseltani pukuompelija ja myymälävisualisti, työhistorialtani teatteripuvustaja ja vaatemyyjä, stailannut ja pyörittänyt pukuvuokraamoakin muutaman vuoden. Muunkin alan töitä olen kokeillut, mutta aina palannut takaisin omimpaani. Vaatteet on mun aatteet.

Intohimoni on pukea itseni lisäksi myös muita. Korostaa parhaita puolia, tuoda jotain uutta esiin. Rohkaista työhaastatteluun menijää skarpilla asukokonaisuudella, luoda täydellinen juhlalook bileiden kirkkaimmalle tähdelle, löytää ne täydellisesti istuvat farkut hänelle, jonka koko on vastikään muuttunut suuntaan tai toiseen. Etsiä oikea väri oikealle tyypille, asustaa persoonan mukaan. Vaatteet voivat vaikuttaa kantajaansa niin kokonaisvaltaisesti, että tietyssä määrin pidän shoppailua ja pukeutumista suorastaan terapiana. Ideaalitilanteessa haluaisin ostaa ja myydä uusia vaatteita loputtomia määriä, aina uusia, eikä negatiivisia vaikutuksia olisi lainkaan. Ompelijoita ei riistettäisi, puuvillapellot kukoistaisivat vuodesta toiseen, käytöstä poistuvat vaatteet katoaisivat kuin taikaiskusta aiheuttamatta jätekuormaa… Ja toki rahaakin olisi kuin roskaa, ja kaikissa vaatekaapeissa pohjattomasti tilaa. 

Kipuilin asian kanssa vuosia, mutta päädyin silti aina ostamaan edullisimmat vaihtoehdot yrittäen tukehduttaa tietoisuuden niiden nurjasta puolesta. Lopulta muutos lähti kahdesta vaatteesta: Halvasta hameesta ja kalliista paidasta. Hankin alennusmyynneistä noin kympin maksaneen kynähameen, ihanan printatun trikoisen halparätin, joka perkele repesi takasaumastaan heti ensimmäisellä käyttökerralla. Nostin ompelukoneen esiin, ompelin sauman uudelleen. Puin hameen seuraavan kerran, kahdeksan tunnin käytön aikana kangas oli pettänyt sauman vierestä niin, ettei korjaaminen ollut enää mahdollista. Kertakäyttöhame lensi roskikseen ja, pardon my french, vitutukseni oli suuri. Eikä puhettakaan, että ylikansallinen halpaketju olisi ottanut vastuuta tuotteestaan. Ei niitä ole tehty kestämään, osta uusi kun entinen hajoaa. Vaikka se hajoaisi jo ensimmäisellä käyttökerralla, tuotevastuuta ei juuri tunnusteta.

Kallis paita oli lahja itselleni, pitkään himoitsemani Muka van silkkivillainen Lyyli. Hankin sen viime vuoden alussa. Hintaa oli yli satasen, sen tarkemmin en muista, vaikka se sillä hetkellä kirpaisikin. Lyyli on ihana. Silkinpehmeä, hiostamaton, eikä todellakaan vaadi pesua jokaisen käyttökerran jälkeen, kuten hien pintaan nostattavat keinokuituiset neuleet tekevät. Rakastuin paitaan niin kovin, että tätänykyä omistan saman kaksin kappalein. Olen käyttänyt ensimmäistä paitaa nyt puolisentoista vuotta, eikä sen pintaan ole syntynyt edes pientä nukkaa. Alareunan mustan kaistaleen onnistuin telomaan pärekoriin, mutta tumma toppi alla sitäkään ei huomaa. Pesun sijaan tuuletan, huuhtelen, pesen vasta kun paidassa on varsinaista likaa tai hikeä. Se on luottovaatteeni niin töihin kuin muihinkin menoihin, se päällä on aina hyvä olo. Pidänkö paitaa edelleen kalliina? No en todellakaan. Puhutaan länsimaisesta lähituotannosta, vaatteella kuuluukin olla hintaa. Tiedän kuka sen on suunnitellut, kuka valmistanut ja missä oloissa, ja tiedän heidän saaneen palkkansa kuten työstä kuuluukin. Malli kestää aikaa, materiaali kestää käyttöä. Samassa ajassa olisin käyttänyt normaalitahdillani jo ainakin neljä halpaa akryylineuletta niin huonoon kuntoon, ettei niissä enää viitsisi töihin mennä, vaan olisin kasvattanut jätevuoria ja käyttänyt niihin helposti enemmänkin rahaa, kuin yhteen laadukkaaseen, jolla on vielä käyttöikää jäljellä vuosia. Lisäksi virheostoksien määrä kasvaa, mitä halvempia vaatteet ovat. Kun ostaa kalliimpaa, ostaa harkitummin.
 

Siinäpä ne molemmat samassa asussa. Lempipaita ensimmäisellä, ja kovan onnen hame toisella eli viimeisellä käyttökerrallaan. 

       
Heittäessäni kahdesti rikkoutuneen hameen menemään ja ihastellessani uutta Lyyliäni päätin tehdä suursiivouksen vaatekaappiini, katsoa peiliin ja ruveta miettimään vaateostoksiani tarkemmin. Lahjoitin tai myin halvalla eteenpäin vaatteet joita en käytä, että sain vaatekaappiin kaaoksen sijaan järjestystä. Tein listan omistamistani vaatteista (edelleen aivan riittävästi) ja mietin tarkasti, mitä puuttuu, vai puuttuuko mitään. Ne vaatteet, joiden kohdalla huomasin selkeän tarvetilan, olen hankkinut hiljalleen laadukkaina kotimaisina versioina noin vaate per kuukausi -tahtia. Muistan niistä jokaisen, ja jokainen on tullut kovaan käyttöön, ei vain kaapin täytteeksi. Se tuntuu todella hyvältä, kun vertaan tilannetta siihen aikaan, kun omistin vielä valtavasti vaatteita, jotka olin ostanut halvalla, mutta joita en ollut käyttänyt kertaakaan, ja joiden olemassaoloa en edes muistanut. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olen kyllä ostanut vaatteita myös ylikansallisilta halpaketjuilta, mutta kertoja on ollut yhden käden sormilla laskettava määrä, ja jokainen tuote on tullut tarpeeseen ja päätynyt tehokäyttöön. Entisenä euron rättien megakuluttajana oon hyvin ylpeä itsestäni, ja toisaalta rakastan jokaista omistamaani vaatekappaletta ihan eri tavalla kuin ennen.

Tästäkään huolimatta en pyri pyhimykseksi enkä kuvittele saavani koko maailmaa ja vaatetusalaa muuttumaan. Vaikka fleecen haitoista puhutaankin, käytän silti hyvällä omallatunnolla kohta vuosikymmenen vanhaa fleecehuppariani lenkkitakkina, ja aion todellakin käyttää vastedeskin, niin kauan kuin se kestää. Sukkahousutkin ostan sen mukaan, miltä merkiltä löytyy itselleni paras malli. Oon kuitenkin oivaltanut sen, että teen elämästäni myös itselleni miellyttävämpää, kun satsaan vaatteisiini vähän enemmän ajatusta ja rahaa, ja saan sillä ekologisuutta, mukavuutta ja käyttöikää, sekä helppoutta aamuihin, kun vaatekaapissa on varma valikoima aina sopivia luottovaatteita. En halua myöskään kantaa kirppareille enää lisää ylijäämävaatetta, vaan käyttää jokaisen hankintani loppuun saakka. Vaikka mun euroni ovat vain pisara muotimarkkinoiden valtameressä, koen silti parempaa omaatuntoa siitä, että tuen kotimaista vaateteollisuutta ja kollegoideni työtä sen sijaan, että ostaisin kyseenalaisissa oloissa valmistettuja kertakäyttövaatteita. Näin paperilla pätevän ompelijan näkökulmasta on ihan sietämätöntä, että halpisteepaidan hinta pyörii kymmenen euron tienoilla, kun itse en sillä hinnalla nostaisi vielä edes ompelukonetta pöydälle saakka, vaikka materiaali sataisi eteeni ilmaisena mannana taivaasta. Maksan mieluummin vaatteesta sen tekijöille sellaisen hinnan, johon hintaan sen itsekin voisin suostua valmistamaan, mutta vain jos tiedän, kuka on vaatteideni takana. Siksi mun on helppo luottaa paikallisiin yrityksiin ja yrittäjiin, joiden tuotantoprosessi on alusta loppuun saakka mahdollisimman julkinen.

Koska tästä tuli nyt tällainen kilometrieepos, menee seuraavan postauksen puolelle listaus paikoista ja valmistajista, joilta voi vaatteitaan Tampereella huoletta ja hyvällä omallatunnolla ostaa. Niitä riittää ilahduttavan paljon! Pysy siis mukana, #Vaatevallankumous on vasta alkanut. 

ps. Yleisön pyynnöstä blogia voi seurata nyt myös facebookin kautta! Ei mitään tekemistä – Arjen matkaopas Tampereelle -fb-sivun löydät klikkaamalla  tästä näin, klik!