Ihastumisen sietämätön outous
Ihastuminen on minulle hieman mystinen juttu. Minä ihastun ihan liian harvoin ja vaikka ihastuisinkin, se tunne haihtuu melkeinpä aina hyvin nopeasti. Aivokemiallisesti ihastumisen tunteen pitäisi kestää ainakin pari-kolme kuukautta. Anteeksi nyt vain, mutta omassa välittäjäainetoiminnassani on oltava sitten jotain vikaa, koska tuo tunne tapaa hyytyä viimeistään jossain puolen tusinan tapaamiskerran jälkeen. Toisinaan ihastusta ei tule lainkaan, vaikka toisessa on tavallaan kaikki ne ominaisuudet mitä potentiaaliselta tyttöystävämateriaalita toivoisi. Vaikeuteni ihastua on johtanut tilanteeseen, jossa arvioin sopivien kumppaniehdokkaiden ominaisuuksia hyvinkin rationaalisesti hyviä ja huonoja puolia vertaillen.
Se kuitenkin tuntuu väärältä ja epäromanttiselta. Eihän sen noin pitäisi mennä? Mutta minkäs teen kun ihastuminen vain antaa odottaa itseään ja on tunteena niin harvinainen vieras. Tai tasanhan minä tiedän mitä voisi tehdä, eli odottaa sitä ihmistä joka ihan oikeasti saisi minut kävelemään muutaman sentin maanpinnan yläpuolella leijuen.
Se olennainen kysymys kuitenkin on mielestäni se, voiko ihastukseen luottaa? Onko siinä tunteessa mitään järkeä tai ennustusvoimaa?
Ihastuminen tuntuu näennäisen sattumanvaraiselta. Ihastuminen saa ihan tutkitusti ihmisen sokeaksi toisen sellaisille piirteille, jotka tavallisesti ärsyttäisivät tai näyttäytyisivät huonossa valossa. Miettikäähän hetki, onko sellaisen sokean ihastuksen kohteella oikeasti koskaan yhtään pienintäkään piirrettä, joka ei tuntuisi kauniilta tai viehättävältä? Sitä näkee vain sen hyvän ja loppukin kääntyy mielessä sellaiseksi. Valitettavasti vain pitkäaikaiset suhteet kestävät paljon pidempään kuin sen ihastumisajan, tai ainakin niin olisi tarkoitus. Onko siis hyvä idea valita kumppania sen perusteella, mitä kahden kuukauden mittaisessa aivokemiapöllyssä ajattelee tai tuntee? Oletettavasti ne riitelevät ja kaikesta eri mieltä olevat, totaalisen epäyhteensopivat parit olivat kyllä joskus aikanaan ihastuneita ja auttamattoman sokeita epäyhteensopivuudelleen. Siitä on seurauksena monia unettomia öitä, kyynelistä kastuneita tyynyliinoja ja jokunen särkynyt lautanenkin. Mahdollisesti myös omatuntoa liekin lailla korventava syrjähyppy tai muu teko, johon auttamaton huono olo ja kaipaus on ajanut.
Ehkä olisikin fiksumpaa valita se kumppani nimenomaan rationaalisesti? Odottaa että ihastus menee ohitse, ennen kuin sitoutuu yhtään sen enempää. Mutta onhan se saatanan epäromanttista, eikä se tapa jolla haluaisin asioiden tapahtuvan. Ihastumisen takia silti voi olla, että parinvalinta on ja pysyy silkkana arpapelinä. Ehkä taipumukseni lyhyisiin ja heikohkoihin ihastumisreaktioihin on pelastanut minut monelta huonolta suhteelta. Toisaalta se on voinut tehdä elämästäni myös värittömämpää.
Nokkela lukija voisi tästä päätelläkin, että minulla on nyt oma lehmä ojassa. Kyllä, tuo edellisen päivityksen tyttö. Puhtaasti järjellä ajatellen näen asioita, jotka hyvin suurella todennäköisyydellä aiheuttaisivat ongelmia. Ehkä suurimpana se, että hän on uskonnollisesta perheestä sekä jossain määrin omaa uskonnollista aatemaailmaa itsekin sekä uskoo jumalaan. Oma maailmankuvani on niin täysin ihmis(mieli)keskeinen, ettei siinä ole tilaa minkäänlaisille uskomuksille suuremmasta, viisaammasta voimasta. Korkeintaan ne ovat vain filosofisessa mielessä mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi. Silti jostain syystä tuon kohdalla ihastuminen on tavallista kestävämpää sorttia, ja myönnän nauttivani tästä harvinaisesta tunteesta, vaikka se samalla stressiä tuokin. Treffit menivät siis ihan kivasti, vaikka mitään suuria edistysaskeleita ei ollutkaan havaittavissa. Enkä nyt ihan löisi vetoa sen puolesta, että sellaisia kannattaa odotellakaan. Mutta mitäpä käy, kun tämäkin ihastus hiljalleen katoaa? Tulenko sitten järkiini ja tajuan, että tässä on tarjolla nyt tyhjä arpa? Vai olenko yhä sitä mieltä, että tässä olisi minulle sopiva ihminen?
Kerron sitten joskus kun tiedän :).