Nyt jos joskus on aikaa lukea. Nurkissani pitkään pyörinyt kirja on vihdoin löytänyt kirjansa kuvitteellisten lukulasieni eteen. Se kirja on Jari Ekbergin Kuin taivasta koskettaisi – Jalkapallon MM-kisojen historia. Muistan kun kirjasta luettiin sitaatteja kaksi vuotta sitten Yleisradion lähettämmässä 24h MM-kisaradiossa. Kirja jäi kiinnostamaan ja nyt se on viimeinkin luvun alla.

On mielenkiintoista huomata, että niinkin vaikutusvaltainen jalkapallon suurmaa kuin Brasilia onkin, se oli silti ensimmäiset parisenkymmentä vuotta MM-kisojen alusta täysi statisti. Sydäntä myös särki, kun kirjassa kuvailtiin ensimmäistä Maracanazoa. Brasilian ensimmäiset kotikisot vuonna 1950 päättyivät käsittämättömään tappioon Uruguaylle. Kirjassa kuvailtiin, kuinka tappion yli päästiin pikku hiljaa vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Eivätpä tienneet ihmiset tuolloin, että jotain ehkä vieläkiin hirveämpää oli odotettavissa vuoden 2014 kotikisoissa.

Nyt luen 1966 vuoden kisoista. Tiedän jo kuinka niissä käy, mutta se ei silti vie mitään pois lukuelämykseltä. Englanti on vihdoin taas uudemman kerran viime vuosina alkanut lunastaa joitakin itseensä kohdistuneita lupauksia. Se pistää miettimään kuinka sitkeä ihmisen mieli ja siinä uinuva toivo on. Joka arvokisojen aikaan varmaan aika monessa maassa ajatellaan, että joko nyt olisi meidän vuoro. Suomessa näin on ajateltu hennosti aina uusien karsintojen alla. Usein kisat ja karsinnat ovat päätyneet katkeriin tuntemuksiin, koska vain niin harvat ja valitut voivat voittaa. Siinä on juuri arvokisojen viehätys ja raakuus. Kaikki on niin pienestä kiinni eikä uusia tilaisuuksia tule helposti. Aina niitä ei välttämättä tule koskaan uudestaan. Ajatelkaa esimerkiksi, että Chilekin on joskus voittanut MM-pronssia. Tai ,että Tšekkoslovakia on pelannut MM-finaalissa kaksi kertaa. Vaikka uutta menestyksen aikaa ei monelle maalle koskaan enää olisi tulossakaan, niin toivo uudesta tulemisesta ei silti kuole koskaan.