Viaplay näyttää tänä viikonloppuna useita vanhoja Valioliigapelejä. Selostukset tapahtuvat niin sanotusti livenä ja ainakin alustavasti on kerrottu, etteivät selostajat edes tiedä/muista otteluiden lopputulemaa.

Katsoin juuri kauden 2001-2002 Valioliigakamppailun Arsenal vastaan Manchester United. Uskomatonta ajatella, että siitäkin on jo kohta 20 vuotta aikaa. Tuolloin ei ollut edes euroja. Minä en ollut kirjoittanut ylioppilaaksi ja George W. Bush oli Yhdysvaltain presidentti. Tuolloin jalkapallopelaajien peliasut olivat löysempiä. Kaikilla oli kuin yhtä kokoa liian isot paidat ja shortsit. Oli Henry, oli Barthez, oli (siilitukkainen) Beckham, Ashley Cole ja nuori Ole Gunnar.

Kuvasuhde oli erilainen ja aiheuttaa nyt laajakuvatelkkarissa haasteita. Pelitapahtumia on ajoittain haasteellista seurata, koska hidastuksia ei ole riittävästi. VAR ei ollut tuolloin edes pilke päätuomarin silmäkulmassa. Silti peli on se sama ja rakas. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa kyseisestä ottelusta, joten sitä oli ilo seurata. Sama homma jatkuu kahdella Liverpoolin ja Manchester Unitedin kamppailulla. Huomenna tulee vielä lisää.

Kiitos Viasat tästä! Vaikka aina välillä paasaan siitä, kuinka urheilussa on tärkeintä sen ainutlaatuisuus ja siinä hetkessä tapahtuvat asiat, niin nyt joudun pyörtämään sanani. Joskus ihan vaan peli on tärkeintä. Selostuksen tasainen, rauhoittava sananvirta ja pelaajien taitavat liikkeet pallon kanssa. Melkein tuntuu siltä, kuin kaikki olisi niin kuin ennen.