Käännekohdassa

Kuten blogin nimikin sen kertoo, toivon asian olevan juuri näin. Haluan yrittäjäksi. Alalla, joka minua aidosti kiinnostaa ja joka on yksi suurimmista haaveistani. Miksi yhtäkkiä olen tässä julistamassa omia unelmiani? Aloitetaan alusta.

Vajaa parikymppisenä kävin opintomessuilla ja silmääni osuivat luovan alan opinnot Italiassa. Mikä unelma, mutta opinnot maksoivat paljon ja olin ehkä hieman arka oikeasti haaveilemaan niin isosta elämänmuutoksesta. Pari vuotta kului ja elämä vei ulkomaille muista syistä. Palasin kuitenkin puolen vuoden kuluttua takaisin Suomeen ja muutin Helsinkiin.

Mutkien kautta päädyin isoon finanssitaloon töihin. Tehtäväni siellä ovat vaihtuneet muutamaan otteeseen ja välissä olen kerennyt olemaan kahdesti vanhempainvapaalla. Molemmilla kerroilla olen vannonut, että tämä on se hetki, kun muutan urani suunnan. Varmaan arvaatte, että näin ei ole käynyt, vaan olen palannut vanhaan työhöni molemmilla kerroilla.

Toisella kierroksella löysin talon sisäisen haun alani unelmieni pestiin. Edelliseen yksikkööni siirtyessä viisi vuotta aiemmin edeltäjäni oli lähtenyt kyseiseen pestiin ja silloin mietin – kunpa minäkin joskus. Se joskus tulikin eteen ja sain paikan. Useampi kuukausi kului tukevassa alkuhuumassa ja oikein kutkutti palata koronarajoitusten jälkeen toimistolle niin upeiden ja motivoituneiden ihmisten pariin. Kunnes se taas tapahtui.

Mikä tapahtui? Ei varsinaisesti mikään. Joku päässäni vaan kuiski, että en kuulu tänne. Olen ihan hyvä työssäni ja palkkakin on ihan ok. Mikään ei varsinaisesti ole vialla. En vaan koe suurinta paloa työtäni kohtaan. Se on ihan ok, mutta takaraivossa kun kytee ajatus ihan muusta, ei pelkkään ok ole tyytyminen.

Mikä minua on pidätellyt? Ehkä tietynlainen taloudellinen turva, hölmöt ajatukset mitä muutkin minusta ajattelevat, miksi olisin niin hyvä, että kukaan ostaisi minulta yhtään mitään? Kuinka soimata itseään – siinä olen ollut ihan pro. Ehkä olen ajatuksissani tilanteeseen nähden liian etupainotteinen. En ole yrittäjä ja ensimmäinen askelkin on vasta otettu.

Loppukeväästä otin kannettavan kainaloon ja marssin töissä äänieristettyyn puhelinkoppiin. Naputtelin hetken mielijohteesta hakemuksen Helsinki Design Schooliin. Ei mennyt montaa päivää, kun sain viestin opiskelupaikan vastaanottamisesta. Otin sen innolla vastaan ja pari viikkoa myöhemmin tippui myös ensimmäinen lasku. Myönnän, että tässä kohtaa kävin mielessäni taas kamppailua kannattaako tämä ja olenko nyt ihan varma. Mielessä kävi myös paikan peruutus. Lopulta kuitenkin päätin, että tämä on se hetki, kun lopetan vatvomisen ja teen asioille jotain. Tässä kohtaa olin aina aiemmin peruuttanut omista unelmista pois ja ajatellut, että minullahan on kaikki asiat ihan hyvin ja elämä kelpaa juuri tällaisena. Niin se kelpaakin ja suurimmaksi osaksi en muuttaisi siitä mitään, mutta ei tästä mitään haittaakaan olisi kokeilla, olisiko se oma haave se oma juttu.

Nyt olen siinä pisteessä, että opinnot alkavat ylihuomenna. Täytyy myöntää, että jännitys on ihan omaa luokkaansa. Yhtäkkiä en olekaan yhtään varma itsestäni. Mielenkiintoni ja innostus kuitenkin lyövät tämän tunteen mennen tullen. En malta odottaa!

Tervetuloa seuraamaan matkaani ja koulutaivaltani. Toiveeni on, että vuoden päästä, kun palaan tähän tekstiin, mietin kuinka turhaan jännitin, asiat ovat päässäni selkiytyneet ja suunta on oikea. Mikäli näin ei ole, aion olla itsestäni ylpeä, että katsoin tämä kortin joka tapauksessa.

Mitä nämä ajatukset sinussa herättää? Oletko itse tavoitellut omia unelmiasi tai oletko jo mahdollisesti siellä missä haluat? Kerro!

tyo-ja-raha tyo oma-elama raha
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *