Täytän tasan neljän viikon päästä 23. Muistatteko, kun Sinkkuelämässä puhuttiin scary-agesta? Se oli se vanhuusikä, Mirandalla muistaakseni 43 ja Carriella 45, jonka jälkeen alkaa ihan oikeasti olla vanha. No, 23 on minun aikuisikäni.
Ala-asteikäisenä 17 oli haaveikäni, ja se olikin kaikkein teinein vuoteni, sanan kaikissa merkityksissä. Täysi-ikäisyyttä en ole ikinä pitänyt aikuisuutena, vaikka 18-vuotiaana tapahtuikin isoja juttuja. Vaikka periaatteessa olen ollut nuori aikuinen jo monta vuotta, 23 on se henkinen rajapyykki, jonka jälkeen nuoruuteen ei ole minkäänlaista paluuta.
(Nyt ne aikuiset, jotka tätä lukevat, ajattelevat varmaan että ”Voi voi, eipä tiedä tyttö vielä mitään, katsotaanpa vaan kun sille heitetään kolmekolmosena neuvo-10vuotta-nuoremmalle-itselleen-haaste!” Mutta kuunnelkaa vielä hetki.)
Tietysti nuoruus jatkuu vielä tästäkin eteenpäin, mutta enää en tunne voivani laittaa mitään sen piikkiin. Nyt (tai siis kuukauden päästä) pitäisi olla fiksu, huolehtia hienosti omista asioista, tehdä järkeviä valintoja, osata perustella mielipiteensä, hankkia oikeita töitä jne. Apua.
Yksi suurimmista peloistani on esimerkiksi (ihan tosissaan vaikkakin hyvin epärationaalisesti) vahinkoraskaus. Aina ennen abortti on ollut selkeä vaihtoehto, mutta maagisen rajanylityksen jälkeen en voi perustella valintaani vain sillä, että ku oon niin nuori. (Kiitos nuorempi-vielä-epäkypsä-mies! Miehen maaginen rajahan on tietysti ja hyvin loogisesti vasta 26.)
Tuntuu, että ympärilläni 23-vuotiaat tytöt naiset menevät ihan jatkuvalla syötöllä naimisiin ja heistä tulee äitejä koko ajan. Periaatteessa tämän ikäisenä tulisi jo kantaa vastuu. Eli se lapsi. Se, mitä yritän tässä sanoa on, että raskauden keskeytys on aikuisena varmasti paljon vaikeampi päätös kuin aiemmin. Niin kuin moni muukin asia luultavasti tulee olemaan.
Mutta, vaikka tuleva syntymäpäiväni tuokin kauheuksia tullessaan, olen kokenut viime kuukausina yllättäen myös käänteistä ikäkriisiä. Eli sitä, että ai kauhee ku mää oon näin nuori, eihän mua voi ottaa vakavissaan vielä ollenkaan!
Olin jo parin vuoden aikana koulussa tottunut siihen, että luokkakaverini ovat suht samanikäisiä ja kaikilla on enemmän tai vähemmän hoppu työelämään (=niihin oikeisiin töihin). Työharjoittelua suorittaessani olen kuitenkin monessa tilanteessa huomannut, kuinka pieni vielä olenkaan. Vaikka hoidan töitä melkein siinä missä muutkin, puuttuu tiettyä näkemystä ja elämänkokemusta ihan hirveästi. Välillä tuntuu hassulta, että olen mukana tekemässä lehteä, joka on suunnattu pääasiassa itseäni monta vuotta vanhemmille lukijoille.
Luulen myös, että ajattelen itseäni aika usein paljon vanhempana kuin olen. Puolessa välissä opintoja on tuntunut jo siltä, että nyt vaan nopeasti paiskimaan niitä hommia, muutenhan jään ihan junasta. Mutta ei sinne työelämään ehkä sittenkään ole hoppu.
Näitä pohdiskellessani tajusin myös, että tulevat vuodet ovat kaikki niin jänniä, etten odota ajan kulumista enää ollenkaan niin paljon kuin ennen. Aikaisemmin ajattelin paljon useammin, että ”sitten kuukauden, puolen tai kahden vuoden päästä kun”. Nyt tuntuu, että odotettavaa on niin paljon, että elän helpommin päivän kerrallaan kuin jatkuvasti seuraavaa käännettä odottaen. Viimeiset opiskeluvuodet, uudet työt (joita on muuten syksyksi taas etsittävä), valmistuminen, oma asunto, mahdollinen opiskelun jatkaminen, unelmien vakkariduuni, häät, vauvat..
Tässähän on hommaa niin monelle vuodelle, että seuraavaa ikäkriisiä ehdin potea sitten nelikymppisenä.
Kengät ja housut Seppälä paita Asos
