Apua – mulla on identiteettikriisi!

 

Korona-aikana minulla on ollut entistä enemmän aikaa pohtia omaa identiteettiäni. Kuka minä oikein olen? Mistä minä oikeasti pidän? Mistä en tykkää? Vielä pari vuotta sitten en ollut hirveästi pohtinut näitä asioita, koska kaikki tuntui vain itsestäänselvyydeltä. Jos joku kysyi: “Kuka on Annika Hytönen?”, vastaus oli selvä: olen salibandyn pelaaja. Kävin joka päivä koulussa ja treeneissä ja elin urheilijan elämää, eikä juuri muuhun jäänyt aikaa.

Kun jouduin lopettamaan salibandyn, järkyttävä identiteettikriisi valtasi mieleni. Kuka minä nyt oikein olen? Olen aina ollut salibandyn pelaaja ja vielä hyvä sellainen. Olenko enää mitään nyt? Mikä minun arvoni on?

Harrastuksen päättymisen lisäksi muutto lapsuudenkodista yksin sai minut todella pohtimaan sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ei harrastus voi olla koko elämä. Minulla se oli käytännössä kuitenkin ollut. Olin hukassa. 

Jouduin aloittamaan kokonaan uuden elämän – tai siltä se ainakin tuntui – eikä se ollut aluksi helppoa. Eikä se ole vieläkään helppoa. Tuntuu, että joka päivä opin jotain uutta itsestäni. Joka päivä kohtaan uuden identiteettikriisin. Huomaan itsessäni asioita, joita en ole ennen huomannut. Näen itseni kokonaan uudella tavalla. Minulla on enemmän aikaa ja motivaatiota oikeasti tutkia itseäni ja tunteitani ja olen alkanut enemmän miettiä sitä, miksi käyttäydyn juuri siten kuin käyttäydyn. 

Myös yliopisto-opinnot ovat auttaneet paljon tässä itseni etsiskelyssä. Kehityspsykologian kurssi on esitellyt aivan uusia näkökulmia, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään omaa käyttäytymistäni. Se on avannut minulle ikkunan menneisyyteen, josta voin katsella pikku-Annikan kasvua ja kehitystä. Näen vaalean, muita luokkalaisiaan pidemmän tytön Gesterbyn alakoulussa. Hänellä on kova tarve olla luokan paras kaikessa: matematiikassa, liikunnassa ja äidinkielessä. Hän on myös äänekkäämpi kuin muut ja aina menossa joka suuntaan. Hän ei koskaan lakkaa puhumasta. Tuo sisimmässään epävarma tyttö näyttää ulkopuolelle iloiselta, eloisalta ja aina nauravalta auringonsäteeltä. Aurinkoinen Annika. 

Tyttö oli kuitenkin altis paineille. Hän oli niin kilpailuhenkinen, että näki kaiken kilpailuna. Epäonnistuminen oli pahin mahdollinen asia. Hän oli suorittaja. Jos kaikki ei mennyt hänen tahtonsa tai aikeidensa mukaan, se näkyi ja kuului. Silloin oli myrskyisää. Jos kaikki taas meni hyvin, ilo ja nauru kaikuivat kauas. Kyky kiihtyä nollasta sataan teki hänestä tikittävän aikapommin. Hän oli joko rasittava maanvaiva tai rakastettu ilopilleri. Ei mitään siltä väliltä. Koulussa hän oli ongelmalapsi, mutta samalla mallioppilas.

Hänet poistettiin luokasta monta kertaa, hänen vahemmilleen soitettiin kesken koulupäivän huonosta käytöksestä, hän lintsasi yläasteella ainakin kymmeniä tunteja ja lukiossa hän oli melkein enemmän poissa kuin paikalla.

Hän myös sai kuudennella luokalla hymypatsaan, voitti koulun yleisurheilukisat, päätti peruskoulun yli yhdeksän keskiarvolla, pelasi ensimmäisenä tyttönä A-poikien SM-sarjaa, hänet valittiin maajoukkueeseen ja hän läpäisi ylioppilaskirjoitukset 5 laudaturin paperein. 

En ole koskaan ollut tavanomainen lapsi tai nuori. En todellakaan ollut helpoin kasvatettava. Olin haastava ja vaativa ja ihmettelen sitä, että vanhempani eivät antaneet minua pois. Vanhempani, valmentajani tai opettajani eivät voineet koskaan tietää, mitä minun kanssani tulee seuraavaksi vastaan. He tiesivät, että pystyisin mihin vaan – niin hyvässä kuin pahassa. 

Sinänsä jo sekin, että olen yhä hengissä, on suuri saavutus. Vielä isompi saavutus on se, että pääsin yliopistoon ja muutin omilleni. Kaikki se kilpailu ja kaikki ne paineet ovat kuitenkin jättäneet minuun jäljen. Minun on hankala elää tavallista arkea. Kaipaan menoa ja meininkiä. Kaipaan kilpailua. Kun minulla ei ole enää salibandyä, jossa kilpailla, olen tehnyt kaikesta muusta itselleni kilpailun. Minun täytyy olla paras koulussa ja minun täytyy olla parhaassa kunnossa. Se on todella raskasta.

 En kuitenkaan haluaisi, että kilpailu on koko elämäni. Se ei voi olla se, kuka minä olen. Siksi olen aidosti ja syvällisesti pohtinut niitä arkisia asioita, jotka tekevät minusta Annika Hytösen.

Rakastan urheilua. Rakastan metsässä liikuskelua. Rakastan eläimiä. Olen löytänyt uusia liikunnanmuotoja, joista pidän ja joissa minun ei tarvitse kilpailla (ainakaan vielä). Olen opetellut harrastamaan rennommin. Tykkään mennä ajoissa nukkumaan ja herätä ajoissa (mitä esimerkiksi yläasteella en koskaan tehnyt). Rakastan leipomista, jota en edes ole aktiivisesti tehnyt enää ala-asteen jälkeen. Rakastan leffailtoja rakkaiden ihmisten kanssa, rakastan valkoviiniä ja erilaisia juustoja sekä karkkia. Lempiherkkuni on jäätelö. Olen kasvissyöjä. Rakastan kirjoittamista ja haluan toimittajaksi. Tämä blogi on myös tavallaan osa identiteettini rakentamista: voin kirjoittaa täälllä ajatuksistani, mikä auttaa minua jäsentämään niitä ja samalla voin kehittyä kirjoittajana.

On kuitenkin paljon asioita, mitä en vielä itsestäni tiedä. En tiedä, olenko opiskelemassa oikealla alalla tai haluanko joskus saada lapsia. En tiedä, millaisena muut ihmiset näkevät minut nykyään. Kaverisuhteeni ovat muuttuneet paljon ja etsin vielä sitä omaa porukkaani. Etsin niitä ihmisiä, jotka näkevät, ajattelevat ja tuntevat samoja asioita kuin minä. 

Epätietoisuus yhdistetään monesti epätoivoon, mutta sehän on oikeasti vain se, mikä tekee tästä elämästä jännittävää ja elämisen arvoista. On innostavaa, mielenkiintoista ja palkitsevaa oppia itsestään uusia asioita ja on ihanaa jakaa niitä muiden kanssa. On siistiä, etten tiedä koskaan, mitä huominen tuo tullessaan. Tiedän sen, että todennäköisesti tulen olemaan kotona tietokoneeni äärellä opiskelemassa, mutta en tiedä, millaisia ajatuksia se minussa huomenna herättää. 

Täytyy oppia nauttimaan ja hyväksymään epätieto ja epävarmuus niin tulevaisuudesta kuin itsestäänkin. En usko, että ihminen voi koskaan olla kokonaan valmis. Joka päivä ihminen voi muuttaa itseään, kehittyä ja oppia. Muutan siis identiteettikriisini seikkailuksi, jossa sukellan oman mieleni ja arvomaailmani sisään. Identiteetin etsiminen on tutkimusmatka, jolla voi löytää oman mielenrauhan, hyvinvoinnin ja tasapainon.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *