Mitäpä kylä kyselet

Ajatuksia siitä, miksi on ihanaa olla sinkku. Naistenpäivänä Helsinki oli täynnä ruusujen kanssa suhaavia miehiä. Aluksi se oli aika ihana näky, mutta illan tullen alkoi jo hieman inhottaa – onko yhteiskuntamme todella niin parisuhdekeskeinen, että naistenpäivänäkin on ensisijaisesti kyse kumppanin hemmottelusta ja sinkkunaisten tehtävänä on ”voivotella” omaa kurjuuttaan. Eikö naistenpäivä ole myös meitä varten, sillä kyseessään ei ole parisuhdejuhla? Silti naistenpäivän idea tuntuu kulminoituvan siihen, että yhden päivän ajan suomalaisistakin urhoista kuoriutuu perinteisiä herrasmiehiä, jotka kantavat rakkailleen suklaata ja ruusuja, ja asettuvat päiväksi ”täydellisen miehen” rooliin. Tuon yhden päivän ajan se on myös sosiaalisesti hyväksyttävää, vaikka muutoin perinteisistä sukupuolirooleista pyristelläänkin eroon. Itse en suhtaudu asiaan kovinkaan fanaattisesti – mielestäni perinteistä romantiikkaa on edelleen ”ok” ihannoida, vaikka en kaipaakaan kenenkään ruusuja tekemään itseäni onnelliseksi.

Eron jälkeen on ollut yllättävää huomata, kuinka paljon onnellisempi nyt olen. Kaikki olettavat, että eroaminen on arka aihe ja se tarkoittaisi automaattisesti sitä, että minulla olisi rankkaa. Minun kuuluisi käydä läpi jonkinlainen suruaika, sillä ”onhan se nyt surullista jäädä yksin”. Etenkin vanhempien ihmisten on vaikeaa ymmärtää sitä, että minun on nyt paljon parempi, enkä tarvitse voimaannuttavia elämänohjeita. Omalla kohdallani huonommat ajat olivat nimenomaan silloin, kun en vielä uskaltanut päästää aiemmasta suhteestani irti. Välillä kun joku kysyy säälivästi, miten minulla menee, tekisi mieli vastata, että olisit kysynyt silloin aiemmin. Juuri nyt on ihanaa olla vapaa, täysin riippumaton kenestäkään. Ensimmäistä kertaa koskaan olen täysin itsenäinen, eikä minun tarvitse tehdä myönnytyksiä minkään tai kenenkään vuoksi. Elän ehkä elämäni parasta aikaa, eikä kukaan muu ole oikeutettu sanomaan minulle, mitä minun pitäisi tavoitella. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koskaan osaan olla suunnittelematta – suhtaudun elämään uteliaana asettamatta itselleni turhia suorituspaineita.

Mielestäni yhteiskuntamme parisuhdekeskeisyydessä pahinta on se, että ihmiset tekevät omia oletuksiaan siitä, miten muiden kuuluisi elää. On yleisesti hyväksyttävää kuvitella, että onnellisuus tarkoittaa tavanomaisen kaavan mukaan elämistä: ensin opiskellaan, sitten mennään naimisiin, otetaan asuntolaina, ostetaan farmari ja perustetaan perhe. Useimmatkaan noista kohdista eivät ole parikymppiselle itselleni ajankohtaisia, mutta olen jo nyt varma siitä, etteivät nuo meriitit sovi yhteen omien unelmieni kanssa. Arvostan todella paljon ihmisiä, jotka esimerkiksi valitsevat lapsettomuuden, koska eivät tahdo tehdä lapsia tähän maailmaan siksi, etteivät he voi olla varmoja siitä, millainen tulevaisuus tulevia sukupolvia odottaa. Tuollainen päätös osoittaa kykyä tarkastella maailmaa objektiivisesti ja tehdä epäitsekkäitä päätöksiä; kykyä asettua oman kuplan ulkopuolelle.

kuvapankkina unsplash.com

Olen viimeisen vuoden aikana oppinut ponnistelemaan onnellisuuteni eteen. Olen tiedostanut sen, ettei koskaan tarvitse  tyytyä ”ihan mukavaan” tilanteeseen. Ei myöskään kannata jäädä liikaa aikailemaan – spontaanit päätökset ovat usein niitä parhaita. Ero ja edellinen suhteeni opettivat myös sen, ettei omista unelmista kannata luopua toisen takia. Elin pitkään toisen ihmisen ehdoilla ja se, jos jokin, vie elämästä kaiken ilon. En myöskään enää koskaan ole valmis hyväksymään sellaista käytöstä itseäni kohtaan, mikä vielä viime vuonna oli arkipäivää. Tunnustan olevani aikamoinen unelmoija; yksin olemisessa ihaninta on se, että voi ottaa selvää, mitä todella elämältä haluaa.

Kommentit (1)
  1. Ah! Niin totta. Kiitos tästä postauksesta! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *