Kuka on urheilija?

Olen viime päivinä pohdiskellut aika paljon omaa urheilija-identiteettiä, ja sitä mitä on matkalla tullut tehtyä oikein ja mitä väärin. Kun katsoo taaksepäin niin varsinkin teinivuosista parikymppiseksi en ole ehkä sen enempää pohtinut treenaamisen motiivia. Olen vaan enemminkin mennyt ja tehnyt, niin salia kuin lentopalloakin. Se mitä on valmentajan suusta sanottu on ollut laki.

Ravitsemuksesta ei ollut tuolloin tietoakaan. Luulenkin että olin tuolloin jatkuvasti miinuskaloreilla, ja kroppa säästöliekillä. Nimittäin nyt jälkeenpäin kun vertaa minkälaisia määriä voi syödä pienemmällä urheilumäärällä, ollaan noina vuosina jääty reippaasti nykyisen ruokamäärän alle, vaikka treeniä on ollut tuplasti enemmän. Ravinnon merkityksen huomaa erityisesti omassa jaksamisessa sekä voimatasoissa salitreeneissä, vaikka minulla on edelleen välillä paha tapa touhottaa ympäriinsä ja huomata iltakasin aikaan että ei hitto olen viimeksi syönyt aamulla. Ei näin.

Ravitsemuspuoli alkoi oikeastaan kiinnostaa vasta kun aloin parikymppisenä harjoittelemaan salilla tavoitteellisesti. Ymmärsin ruuan, ja sen laadun, merkityksen. Tiedän monia nuoria naisia ja omiakin vanhoja joukkuelaisia keille ruoka on ollut mörkö. Ja suhtautuminen ruokaan sekä omaan peilikuvaan on ollut vääristynyt.

Itselläni ei ongelmaa ruuan kanssa ole ollut, mutta ulkonäköpaineita kylläkin. Muistan kun olen monesti miettinyt että onko vartaloni riittävän lihaksikas jotta voin sanoa itseäni urheilijaksi. Hassua ajatella näin jälkeenpäin että oma ajatusmaailma on ollut noin suppea, kun olen kuitenkin aina mieltänyt esimerkiksi tanssijat urheilijoiksi joiden vartalo on ollut lajinomaisesti hoikka, mutta jäntevä. Ehkä itseensä kritiikki kohdistuu aina koviten. Muistan myös kuinka olisin halunnut olla pidempi, koska suurinosa hyökkäävistä lentopallon pelaajista on minua pidempiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna: eipä tuo kymmenen sentin puute ole ollut esteenä millekään.

On surullista miten usein törmää somessa siihen että urheilijaa arvostellaan hänen ulkonäkönsä perusteella. Jos ei ole täydellinen lihaserottuvuus, saatetaan julmasti sanoa sen olevan syy huonoon menestykseen. Arvostelua kohtaavat niin ammattiurheilijat kuin me tavisurheilijatkin. Se että keho näyttää tietyltä ei tee minusta ainakaan sen vähemmän urheilijaa kuin sekään mitä sinä päivänä sattuu olemaan päällä. Omalla kohdallani esimerkiksi kovin rasvaton kunto aiheuttaa suoraan sen että kehon hormonitoiminta menee sekaisin, ja itse ainakin urheilen terveys, en ulkonäkö edellä.

Urheilijan kehon koko ei saisi olla arvostelun kohde (ellei kyseessä ole sellainen laji johon sen arvostelu kuuluu), vaan arvostelun kohteena pitäisi olla urheilusuoritus, ja tapahtumat sen aikana. Itselleni ei ole tullut vielä yhtään lajia vastaan jossa kilpailija olisi laihtunut tai lihonut itse suorituksen aikana. Voihan se olla että juoksu kulkisi paremmin 5 kiloa laihempana, tai sitten se ei kulkisi ollenkaan. Me emme voi sitä sohvalta tai näytön takaa käsin tietää. Varsinkin kun usein arvostelut tulevat sellaiselta suunnalta jossa lajitaustaa ei ole. Ja se viisi kiloa ei tee kenestäkään vähemmän urheilijaa, kuten ei mikään mukaan paino. Urheilijan luo ihmisen itsensä mielikuva itsestään urheilijana, ei muiden tai yhteiskunnan yleiset näkemykset siitä.

Oma painoni on vaihdellut urheilu-”urani” aikana kahdeksan kilon haitarilla. Kaikkein huonoiten harjoitukset ovat kulkeneet silloin kun olen ollut alle 60 kiloinen. Ei ole ollut voimaa eikä jäntevyyttä. Sen sijaan eroa siihen painanko 61 vai 68 kiloa ei juurikaan ole. Pelit ja sali kulkee ihan samalla tavalla molemmissa painoissa. Ulkomuoto on tietysti hieman eri, mutta enemmän kiinnitän huomiota siihen miten kroppa toimii. Vaa’alla en vieraile nykyään ollenkaan, koska se ei kerro siitä miltä kehosta tuntuu ja toimiiko se treenatessa. Jokaisen enemmän urheilijan olisi hyvä tunnistaa niitä tuntemuksia. Luku vaa’assa ei sitä kerro.

Olisi myös tärkeää muistaa että arvo urheilijana ei ole suoraan liitännäinen siihen minkälaista menestystä tulee, vai tuleeko sitä ylipäätään. Välillä on ollut haastavaa kokea itsensä hyvänä ja riittävänä jos kentällä tapahtunut suoritus ei ole vastannut odotuksia. Tottakai pettynyt saa olla, ja pitääkin jos on kovasti tehnyt töitä tietyn tavoitteen eteen. Mutta jokainen kilpailu tai peli ei voi olla menestystarina ja olisikin tärkeä muistaa että se yksittäin lyhyt hetki ei määritä urheilijan arvoa, tai sitä onko hyvä vai huono. Ei huono peli tai jopa huono kausi tee minusta vähemmän lentopalloilijaa, kuin se että pelaanko elämäni parasta kautta.

Monesti ihmiset kuitenkin tuppaavat ajattelemaan että sitten vasta on lajissa tosissaan ja urheilee tosissaan, kun sarjataso on korkea tai tuloksia tulee jatkuvasti. Sen miten tosissaan kukakin urheilee määrittelee kuitenkin urheilija itse, ei se naapurin Pena joka seuraa satunnaisia somepäivityksiä. Yhtä tosissaan kun voi treenata omaksi ilokseen tai kilpailemiseen tähdäten.

Etenkin nuorena olisin toivonut että minulta olisi kysytty olisinko pelannut lentopalloa, jos en olisi voinut pelata sarjaa siinä. Mikä on todellinen motiivi urheilun takana? Onko se urheilusta nauttiminen ja menestyksen nälkä?

Nuorempana itselläni oli myös hyvin myrkyllinen ajatus siitä että vain kova treeni on hyvä treeni. Jos lentopalloharjoitukset eivät tuntuneet riittävän raskailta, saatoin mennä niiden jälkeen vielä salille. Kevyet harjoitukset olivat mielestäni ajanhaaskausta. Onneksi tiedän nykyään paremmin. Ymmärrän sen että keho tarvitsee aikaa palautumiseen, ja että treenikin kulkee eri tavalla jos ei tee kokoajan verenmaku suussa. Yritän pitää myös säännöllisin väliajoin ihan puhtaan lepoviikon, jolloin en eksy salille enkä palloilun pariin. Jotain kevyttä saatan käydä tekemässä, mutta sitäkin enemmän pään kuin kehon takia. Nykyään se kevytkin treeni on hyvä treeni. Ei tarvitse yrittää väkisellä yövuoron jälkeen tehdä kovaa jalkapäivää, vaan voi jäädä sohvalle makaamaan tai käydä pyöräilemässä. Ihan mikä nyt sattuu olemaan päivän fiilis valvotun yön jälkeen.

Harmittaa että vaikka meillä paljon valmiuksia urheiluvalmentamiseen onkin, niin henkinen valmennus on edelleen aika pienessä roolissa lajissa kuin lajissa. Itselleni se olisi tehnyt hyvää nuorempana, sekä tekee nyt näin vanhempanakin. Jokaisen olisi hyvä pohtia syitä liikkumiselle ja omaa identiteettiä niin urheilijana kuin ihan ylipäätäänkin. Kun siitä on jyvällä, ei se niin herkästi horju pettymystenkään edessä. Koska niitä tulee vastaan kuitenkin, niin urheilussa kuin elämässäkin.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *