Täytyykö mennä rikki jotta voi olla ehjä?

Mietin monesti kyseistä kysymystä. Täytyykö ihmisen mennä rikki jotta hän voi olla joskus ehjä ja onnellinen. Mielestäni nykyinen some kulttuuri luo todella kyseenalaista perustaa varsinkin nuorille naisille. Somessa kaikki on kiillotettua ja kaikki näyttää omasta elämästään vain ne huippuhetket. Totuus on kuitenkin että elämä on välillä ihan perseestä. Ja todella syvältä sieltä.

Negatiivisista tunteista on tullut länsimaisessa kulttuurissa tabu. Niistä on tullut asia joista on tärkeää päästä mahdollisimman nopeaa eroon. Onnellisuus on kaiken elämänlaadun mittari. Jokaisen olisi syytä pysähtyä miettimään tunteita ylipäätään. Tunteethan ovat kehomme viestejä meille. Ei sen enempää eikä vähempää. Myös negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja mitä avoimemmin ne pystyy ottamaan vastaan sitä nopeammin ne myös poistuvat. Sen sijaan jos aina pienen ahdistuksen tai vitutuksen iskiessä päälle on pakonomainen tarve päästä siitä eroon, voi olla että saa stressin jo pelkästään siitä. Kaikki tunteet kuuluvat ihmisen elämään, on järjetöntä että meille opetetaan jo pienestä lapsesta saakka mitkä tunteet ovat sallittuja ja mitkä eivät. Monesti pojille on hoettu että isot pojat eivät itke ja puolestaan tyttöjen ei ole ok näyttää vihan ja raivon tuntemuksia. Ne jäävät täysin vieraiksi. Tunteet jotka ovat itselle vieraita koetaan pelottavina ja ahdistavana. Jopa hallitsemattomana. Siksi olisi tärkeää että esimerkiksi vihaa saisi näyttää mahdollisimman turvallisessa ympäristössä jolloin siitäkin tulisi turvallinen tunne muiden tunteiden joukossa.

Jatkuva onnellisuuden tavoittelu ei ole realistista, kuten ei myöskään oman elämänsä vertailu somessa nähtyyn kiiltokuva elämään. Se ei ole totta. Se on vain kulissia. On surullista että edelleenkin meillä puhutaan hyvin harvoista asioista ääneen ja vaikeammista asioista päivittäminen koetaan jopa paheksuttavana. Negatiiviset asiat tulisi kokea piilossa. Se on minun mielestäni aivan väärä tapa lähestyä asioita yhteiskunnassa. Kiiltokuvamaisuus on epäinhimillistä ja kovaa. Inhimillisyys on se mitä elämä kaipaa. Ihmistä johon voi samaistua. Ei ihmistä jonka elämä näyttää aina monin verroin omaa elämää paremmalta. 

Ehkä me pääsemme vielä siihen että uskallamme olla auki ja jakaa myös haasteemme elämässä, ne kaikkein kivikkoisimmat polkumme. Jokainen niitä kuitenkin kulkee. Ystäväni sanoi minulle isäni kuoleman jälkeen että minun on nyt parempi pysyä pois sosiaalisesta mediasta, koska ihmiset haluavat vain ”mässäillä” menetykselläni ja huonoilla hetkillä. Sellaiseksiko elämämme on todella mennyt? En halua uskoa.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *