UUPUMUS JA SEN HINTA

 Aika lailla tasan vuosi sitten alkoi uupumus hiipiä minun elämääni. Se alkoi tavallista rajumpana väsymyksenä, mutta heinäkuuhun mennessä se oli jo muuttunut jokapäiväisissä itkuraivareiksi ja haluttomuudeksi tehdä yhtään mitään. Mikään ei kiinnostanut. Ei sitten tippaakaan.

Asiat jotka olivat aikaisemmin tuoneet energiaa ja lievittäneet stressiä, tuntuivat tuolloin ylitsepääsemättömiltä velvotteilta. Olotila vaihteli ahdistuksesta aina epätoivoiseen oloon että tunnelin päässä ei näy valoa. 

Mikä oli aiheuttanut uupumuksen?

Näin jälkeenpäin mietittynä ei ollut varmastikaan yhtä syytä joka olisi ollut uupumuksen aiheuttanut tekijä. Oltiin vaan poltettu kynttilää molemmista päistä liian pitkään. Kolme asiaa kuitenkin olivat selvästi isommassa roolissa kuin muut: 

  1. Työnkuvan muuttuminen ja yötyön määrän lisääntyminen 42h/3vko
  2. Arjen jakaminen toisen ihmisen kanssa
  3. Omien tärkeiden asioiden unohtaminen 

Toisin sanoen siis mun elämänhallinta oli todella huonolla tolalla. Tähän kaikkeen liittyi myös päällä oleva identiteettikriisi jota päädyinkin purkamaan myöhemmin terapiaan. 

 

PicsArt_05-08-10.56.58.jpg

Mulla meni yllättävän pitkään ymmärtää että olin oikeasti uupunut enkä vain väsynyt. Ja kokoajan mun mieltäni painoi ajatus siitä että tästä ei ole pois pääsyä. Valoa tunnelin päässä ei näkynyt. Kaikki tuntui synkältä ja muistankin kuinka harvassa hymyä sisältävät päivät tuolloin olivat.

Uupunut jää yksin

Niin. Mä koin jääväni asian kanssa aika yksin. Uupumuksesta kun pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat murskaavilta, ei voimia oikein ole todisteluun ja vakuutteluun siitä että on oikeasti ongelmia. Muistan kuinka jouduin itku kurkussa vakuuttelemaan että haluaisin kyllä käydä töissä, mutta ei ole vaan voimia enää. Jaksamattomuuteni kun tulkittiin vaan laiskuudeksi ja ”motivaatiosaikun” hakemiseksi. Itkin sen reissun jälkeen pari tuntia vessassa ja päätin hammasta purren jaksaa.

Paraneminen alkaa

Syksyllä tilanne ajautui entistä pahemmaksi kun aloin käymään jatkuvasti ylikierroksilla. En pariin viikkoon nukkunut kun maksimissaan kaksi tuntia per yö. Ja mikä huolestuttavinta minua ei edes väsyttänyt. Menin jälleen lääkärille ja muistan kuvailleeni omaa olotilaani seuraavanlaisesti:

”Musta tuntuu että mä olen tulossa hulluksi. En pysy enää omissa ajatuksissanikaan mukana kun pää poukkoilee ajatuksesta toiseen ja tuntuu että saattaisin vahingossa keksiä vaikka ydinpommin.”

Siinä sitten hetken aikaa tutkailimme toisiamme. Tällä kertaa minut otettiin kuitenkin vakavasti. Sain ajan työpsykologille, jonka kautta hakeuduin myöhemmin terapiaan. Aloin myös isolla kädellä etsimään pahan olon syitä elämästäni ja tekemään niihin muutoksia. Ja lepäsin. Mä rehellisesti varmaan makasin reilu pari kuukautta kaiken vapaa-ajan. 

Mitä opin?

Nyt vuoden jälkeen kun katsoo taaksepäin niin on helppo nähdä uupumuksen merkit, joita en osannut tuolloin tunnistaa. Olen myös oppinut itsestäni sen että minun on vaikea hidastaa tahtia riittävän ajoissa. Päinvastoin tuntuu että kierrokset vaan kiihtyvät silloin kuin pitäisi hidastaa. Edelleen kuukausittain saan niitä fiiliksiä että elämä meinaa lähteä liian laukalle. Nykyään osaan kuitenkin laittaa sille stopin. Työelämän tahti on nykyään älytön, ja jos ei osaa pistää itse rajojaan niin elämä laittaa ne jossain vaiheessa. Itseään ei kannata työn takia sairastuttaa, kun ei ne työt tekemällä lopu.

Suomessa on nykypäivänä enemmän uupuneita kuin koskaan ennen. Siitä huolimatta työpaikkojen toimintaa pyritään vain tehostamaan henkilöstöä vähentämällä. Missä vaiheessa tälle laitetaan raja? Missä vaiheessa inhimillisyys palaa työmaailmaan, vai palaako enää koskaan?

Nyt vuoden jälkeen olen kuitenkin onnellisempi kuin koskaan.

Emmi

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *