Ladataan...
En suostu jäähylle

Jokunen aika sitten muistan oikein julistaneeni, miten treffailu ja satunnainen seksi ei enää kiinnosta. Pitäisi löytyä sielunkumppani ja merkityksellistä seksiä. En syö sanojani, mutta vähän viilaan mielipidettäni. Koska on seksiä - ja sitten taas on sitä toisenalaista seksiä. Molemmilla aikansa ja paikkansa.

Edelleen oon hieman (paljon) siinä ongelman keskiössä, että miten sinkun olisi paras toteuttaa seksielämäänsä. Tässä on mulla ollut selvästi erilaisia vaiheita, miten sitä jaksaa ja viitsii toteuttaa, ja mitä kokee tarvitsevansa. Nyt mulla on vaihe, että en yhtään jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen, että löytyy joku sopiva seksikumppani, mutta kuitenkin haluan seksiä. Piinallinen vaihe. Mitä tehdä? Purra hammasta ja ostaa lisää leluja? Mutta kun se ei ole yhtään sama. Ei auta yhtään. Tai no, vähän, mutta vain hyvin vähän.

Asia ei vaivaa mua niin paljon kuin joskus aiemmin, koska nyt tuntuu, että elämässä on menossa paljon kaikenalaista kivaa ja on merkityksellisiä ihmissuhteita, joista saan sitä sielunkumppanuus-henkistä energiaa. Mutta kyllä se vähän kuitenkin vaivaa. Ärsyttävästi tulee mieleen aina välillä. Päätin kokeilla elämäni ensimmäisen kerran ihan puhtaita seksitreffejä. Siis että ei ole tarkoituskaan mitenkään tutustua tai kahvitella tai muuta, vaan harrastaa seksiä. Mulle iski pieni moraalinen ongelma tästä etukäteen, että voiko niin oikeasti tehdä. Eikö se nyt vähän ole arveluttavaa kuitenkin. Hämmästyin omaa reaktiotani ottaen huomioon, että melko vapaamielisesti oon tässä nyt joitain vuosia elänyt. Tämä olisi kuitenkin ensimmäinen kerta, kun sovin tapaamisen miehen kanssa mielessä vain seksi. Aiemmin mulla on ollu edes periaatteellinen kiinnostus tutustumiseen ja sitten treffien myötä on asiat edenneet siihen, että mietin, haluanko nähdä uudelleen ja tutustua enemmän vai haluanko saada vain seksiä enkä edes tutustua enemmän vai eikö ole mitään kemiaa kumpaankaan. Ja tietenkin kaikki riippuu yhtälailla siitä toisesta osapuolesta. 

Viestittelin yhden miehen kanssa tältä pohjalta ja käytiin pikaisilla kahvitreffeillä. Ja pussailemassa. Idea oli testata kemiaa, kun aikataulu ei antanut myöden pidempään tapaamiseen sillä hetkellä. No, olihan sitä kemiaa ihan riittävästi. Hih. Sovimme sitten ne varsinaiset seksitreffit. Hassua, että mua jotenkin jännitti sen miehen tapaaminen ja ajatus seksistä. Se oli tosi erilainen kuin kukaan aikaisempi seksikumppanini, paljon nuorempi, lihaksikkaampi, tatuoitu ja aavistuksen pelottava. Tai ei pelottava. Jännittävä.

Mies tuli mun luo. Vaihdettiin pari sanaa eteisessä, niitä näitä. Ja sitten mies painoi mut seinää vasten, tiukasti, ja suuteli. Huh. Mahtavaa! Seksi oli tosi kivaa ja kuumaa. Sitä oli paljon illalla, yöllä ja aamulla. Ja taas kerran jaksan hämmästellä seksin helppoutta! En tiedä, montako vuotta mun seksittömästä avioliitosta pitää kulua, että alan uskoa ja luottaa ihan oikeasti, että seksi voi olla todella luonnollista ja helppoa. Jokainen seksikerta eron jälkeen on toiminu mulle jonkilaisena terapia-sessiona. Poistanut sellaista kiusallisuuden ja vastenmielisyyden harsoa mun päältä. Vapauttanut olemaan oma itseni, näkemään itseni naisena ja seksuaalisena olentona. En olisi pystynyt tähän itse, yksin. Olen lukenut valtavan määrän kaikkea seksiin ja seksuaalisuuteen yms. liittyvää kirjallisuutta, kun yritin ratkoa avioliiton seksipulmia. Ja kyllä, tutustuin itseeni, opettelin mistä itse tykkään, näin kehoni hyväksyvin ja armollisin silmin. Mutta ei se ole riittänyt. Kyllä ihan oikeasti tarvitsin ja tarvitsen siihen miestä vastapariksi. Ei ole yhtään sama tutustua omaan seksuaalisuuteen yksinään kuin toisen kanssa. Vaikka satunnaisen seksin tuiskeessa nyt ei hirveästi lähde ventovierasta kroppaa tai mieltä tutkimaan, niin siitä huolimatta mulle on jääny niistä jokaisesta kerrasta todella hyvä mieli. Oon kokenut hyväksyntää sekä itseni että toisen puolelta. Varmaan siihen on tarvittu ensin se omaan itseen tutustuminen ja hyväksyminen, mutta kyllä mua edelleen itkettää ajatus, jos en pääse harrastamaan riittävästi seksiä elämäni aikana, kun nyt vihdoin alan tajuta jutun juonen. Meen hukkaan naisena. Siltä musta tuntuu. Montaa muuta asiaa oon elämän aikana tehny ja kokenut. Mutta seksiä liian vähän. Ainakin tähän saakka.

Ja palaan vielä hieman tuohon alkuun. Seksitreffit tuli koettua, oli kivaa, mutta kiinnostus ja kemia ei kanna tämän pidemmälle, kun ei ole muuta yhtymäkohtaa kyseiseen mieheen. Eli kyllä, sielunkumppanin kanssa seksi on mun bucket list'llä seuraavaksi. Sitä en ole tähän päivään mennessä kokenut. Hitsi, elämä on kyllä mahtavaa! Naisena on mahtavaa! Mä oon ihan hävyttömän onnellinen mun tän hetkisestä elämästä, johon seksiin tututustuminen kuuluu olennaisena osana ja tuottaa älyttömästi iloa.

 

Ladataan...
En suostu jäähylle

Hih. Tuossahan se tulikin jo otsikossa. Eihän tää nyt mihinkään vielä riitä, mutta hyvä alku ainakin. Pystyn olemaan ilman seksiä, helpostikin. Tulihan se todistettua avioliitossa, jossa tauot voitiin laskea lähes vuosissa. Mutta siihen en kerta kaikkiaan suostu palaamaan. Ja juuri noista avioliiton vuosista johtuen mulla on edelleen semmoinen pelko, että en ehdi harrastaa riittävästi seksiä ennen kuolemaa. Vaikka se kuulostaa vähän vitsailulta, mitä se osittain onkin, niin kyllä se on ihan oikea pelko myös. Kun niin moni kamppailee haluttomuuden kanssa, niin tuntuu jotenkin kerta kaikkisen väärältä, että nyt kun en yhtään siitä kärsi itse, niin on synti ja vääryys olla harrastamatta seksiä! Rima vaan on noussut tässä viime aikoina enkä halua satunnaista seksiä. Kelpaa, ehkä, paremman puutteessa, mutta ei missään tapauksessa ole riittävä.

Eilinen oli just sopiva tähän saumaan. Ei satunnaista siinä mielessä, että seksikumppani olisi ollut joku random. Oon jutellu Episodimiehen kanssa paljon ja ollaan nähtykin pari kertaa. Luulen, että meistä alkaa tulla hyvät ystävät, mikä on tosi hienoa. Saan niin paljon innostavista keskusteluista, hauskuudesta, jonkinlaisesta vertaistuesta. Nähtiin eilen mun luona ja juteltiin taas kaikkea. Oli tosi kivaa, rentoa, mutkatonta, iisiä. Niinkuin nyt ystävien kanssa useimmiten on. Ja kuinka ollakaan, yksi asia johti toiseen ja hiphei, harrastettiin seksiä! Seksi on vaan niiiiin kivaa. Mulle se on semmoista aikuisten leikkiä. Joku joskus käytti tuota termiä ja siltä se nyt mulle tuntuu. En ota sitä vakavasti, mutta se on erittäin tärkeää. Tietenkin se syvempi yhteys jää ystävien välisessä seksissä kokematta, mutta se ei haittaa. Niin sen kuuluukin olla ja silloin se pystyy kepeänä ja kivana. Tilaus on edelleen sielunkumppanille ja törkeen hyvälle syvälliselle seksille, mutta in the meanwhile otan kaiken ilon irti tällaisesta tilanteesta.

Tämä on sinkkuelämän ehdottomasti hyviä puolia: yllätykset. Että yllättäen viaton tapaaminen johtaakin seksiin. Siis mahtavaa! Ja myöskin jotenkin hassua ja kivalla tavalla on yllättävää, että Episodimiehen kanssa on tuommoinen joku jännite olemassa. En tiedä, onko sitä enää enkä vaivaa sillä päätäni, koska meidän välinen suhde ei perustu siihen. Jos on, niin hienoa, jos ei, niin sitten ei. Luulen, että se kumpuaa keskusteluista ja siitä, että tulee tunnelma, että toinen pysyy mukana jutuissa ja vitsailuissa ja se vie juttua eteenpäin helposti ja itsestään - ja siitä saa valtavasti energiaa. Sama toteutuu mulla ystävättärien kanssa usein, mutta koska en tunne vetoa naisiin, niin se ei muutu seksuaalisviritteiseksi jännitteeksi. Ehkä se, että toinen onkin mies, niin sama juttelun flow saa aikaan vetovoimaa toista kohtaan. Näin mä oon tän itselleni analysoinut.

Oli miten oli:

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
En suostu jäähylle

Blaah. Just nyt ihan blaah-fiilis. Se, että toukokuun tokalla viikolla sataa lunta päivittäin, on osasyy. Kevät muka, hah. Mutta on tässä muutakin. Ehkä kevätväsymys. Tarttisin lomaa. Siis ihan omaa lomaa. Asiat on jotenkin levällään enkä saa mihinkään otetta. Töissä lykkään asioita tuonnemmaksi, vaikka kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa. En vaan saa aikaiseksi, kun vielä ei oo ihan pakko. Teen sitten deadlinejen viimeisinä iltoina paniikissa valmiiksi hommia. Siis todella järkevää.

Koti on ihan kuin pommin jäljiltä. En oo jaksanut tehdä mitään siivous- yms muita juttuja pitkään aikaan. Pyykkiä pessy, että saa puhtaita vaatteita, siinäpä se. En tiedä, mistä edes aloittaisin. Hommaa on liikaa enkä osaa palastella. Tai osaan, mutta en vaan saa tehtyä. Ja kaikkea muutakin rästihommaa on vaikka muille jakaa. En oo päässy lenkille enkä muutenkaan liikkumaan pitkään aikaan, kun olin niin kauan kipeenä. Se vie mielialaa alas ja tekee musta aloitekyvyttömän.

Tällaisessa olotilassa oon todella iloinen, että oon sinkku. En kertakaikkiaan jaksaisi panostaa parisuhteeseen nyt enkä kehenkään muuhun ihmiseen kuin lapsiin. Ärsyttäis ajatus, että pitäis nyt ottaa huomioon lasten lisäksi vielä joku. Ystävät on iisimpiä tässä suhteessa. Saa olla blaah, ilman että tarvii tilittää siitä kellekään. Voi tilitttää, mutta ei oo pakko. En näköjään vieläkään oo päässy parisuhdekammosta täysin eroon. Muistan yksillä treffeillä viime vuonna, kun vuodatin mun kauhukuvia parisuhteesta treffikumppanille (joo, loistava keskustelunaihe ensitreffeille, tiedän. Se vaan lähti lapasesta enkä saanu juttua enää pysäytettyä), niin se mies katsoi mua vähän ihmeissään ja sanoi, että hän ajattelee, että siitä toisesta olisi tukea ja siitä suhteesta sain voimaa ja iloa elämään. Mä repesin ihan spontaanisti että et oo tosissas?!? Tajusin pian, että oli se ja että mun näkemys siitä, että parisuhde on lähinnä kuormittava tekijä, ei välttämättä ole kaikkien muiden näkemys. No, mies ei ollut koskaan ollut naimisissa eikä pitkässä parisuhteessa eikä hänellä ollut lapsia, joten tietenkään hän ei voinut samastua mun avioliittoon, joka oli aika kivireki viimeiset vuodet. Valitettavasti parisuhteen kuormittavuus on edelleen se, mikä mulla tulee ekana mieleen. Loputtomat kompromissit. Ja totaalinen vittuuntuminen niihin. Itseasiassa exän kanssa puhuttiin tänään tosta vittuuntumisesta, kun yksillä ystävillä näyttäisi olevan hyvin sellainen suhde tällä hetkellä, mitä meillä oli ennen eroa. Tietenkään emme tiedä totuutta kenenkään muiden suhteesta kuin omastamme, mutta mieleen tuli se, miten kamalaa meidän suhde oli ennen eroa. Ja todettiin yhdessä, että miten paljon paremmin menee nykyään keskenämme ja elämässä ylipäätään.

Mutta. Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, että ainoastaan iloitsisin sinkkuudesta. Kaipaan ihan älyttömästi sellaista sielunkumppanuutta, jossa saisi ryöpsäytellä ajatuksia sellaisina kuin ne päähän tulee ja toinen ottais niistä kopin ja sitä pallottelua vois jatkaa aiheesta kuin aiheesta. Iloisesti, hauskasti, innostuneesti, vakavasti, totisesti. Ihan miten vaan. Ei parisuhdetta sinänsä, koska siitä tulee mulle heti kaikki vaatimukset mieleen, mutta sielunkumppanuutta. Onneksi mulla on ystäviä, joiden kanssa pääsen näihin vuorovaikutusten flow-tiloihin. Mutta se ei oo sama. Kaikilla on oma lokeronsa mun elämässä enkä voi ketään sanoa varsinaisesti sielunkumppaniksi. On monia osa-sielunkumppaneita. Tai jaettua sielunkumppanuutta. Mikä sekin on hienoa. Mutta kaipaisin jakamista enemmän jonkun tietyn kanssa. Jonkun spessun.

Tämä on oikeastaan nyt ensimmäisiä kertoja eron jälkeen, kun ajattelen asiaa näin. Koko kevät on ollut tää uuden vaiheen aikaa. Ainakin tässä mielessä. Sielunkumppani. Se olis hieno juttu. Ystävät on tärkeitä ja läheisiä, mutta jaettu sielunkumppanuus ei yllä siihen, mitä tuntuisin nyt kaipaavan. Pitäisi olla jakamaton sielunkumppanuus. Jaetun sielunkumppanuuden lisäksi ilmiselvä asia, mikä ystävyyssuhteista puuttuu on seksi. Ja sehän tässä nyt taitaa eniten hiertääkin. Tai jos ei eniten, niin ainakin todella paljon. Tietenkin kaipaan seksiä. Haluan seksiä! Rima on vaan noussu korkeammalle eikä mua innosta satunnaiset tapaamiset ja satunnainen seksi enää. Mikä on harmi!! En vaan pysty innostumaan vieraasta miehestä, joka ei oo jakanu mulle itsestään mitään eikä meillä ole mitään henkistä yhteyttä. Jotenkin järkyttävän kliseistä! Mä oon joitain vuosia treffaillu ja harrastanu seksiä tuosta vaan ilman mitään henkisiä yhteyksiä. Oon kammonnut niitä henkisiä yhteyksiä suorastaan. Miehen viehättävä olemus ja ulkonäkö on riittäny, kunhan se on ollut ihan mukavakin. Mutta ei oo niin hirveesti tarvinnu tunnetasolla tai henkisesti minkään liikahtaa mihinkään. Intohimo on syttyny silti ja oon saanu hyvää seksiä. Joskus jopa mahtavaa. Mutta vähintään hyvää.

Vaan eipä tunnu toimivan enää. En jaksa innostua oikein treffeille astikaan. Tai jos sinne saakka, niin ainakaan ei syty mitään kemiaa siihen väliin. Eikä näissä tapaamissani miehissä ole ollut mitään vikaa. Ihan yhtä mukavia tai mukavan näköisiä kuin aiemmatkin treffikumppanit. Mulle vaan se ei riitä enää. Piti oikein ruveta laskemaan, milloin oon harrastanu viimeksi seksiä. A P U A . Yli kuukausi sitten sen Episodimiehen kanssa. Sitä en laske satunnaiseksi seksiksi, kun tapaaminen ei tuntunut millään lailla satunnaiselta. Eikä kyseessä ollu varsinaiset treffit. Ja seksi olikin tosi siistiä, koska oli etukäteen jonkinlainen henkinen yhteys. Tämä yli kuukausi on pisin aika ilman seksiä eron jälkeen. Avioliitossa tauot oli PAAAAALJON pidempiä. Ihan ei voinut vuosissa laskea, mutta ei paljoa puutu. Että sinänsä ei kuukausi ole pitkä aika. Yli kuukausi. Mutta kyllä nyt alkaa jo vähän korpeamaan. Nytkö juuri piti sitten alkaa haluta sitä sielunkumppania?!? Että hienoa. Seksiä ei muutenkaan sinkun elämään varsinaisesti tule ovista ja ikkunoista, niin tämä sielunkumppanuus-vaade ei nyt juurikaan tule parantamaan tilannetta.

Otsikko on harhaanjohtava. Pitäisi korjata: sinkkuus, seksittömyys ja sielunkumppanittomuus. En korjaa. Ehkä tää menee ohi...?

 

Pages