Ladataan...
En suostu jäähylle

Luin juuri tällä viikolla blogista visual diary postauksen Antakaa minun pitää seksisuhteeni. Siinä käsiteltiin parisuhdetta, suhdeviritystä, miksi sitä nyt korrektisti voisi kutsua, ja sitä, miten muiden on vaikea ymmärtää suhdetta, joka ei ole tosirakkautta, joka ei välttämättä etene alttarille ja kunnes kuolema erottaa -kuvioon. Noin niinkuin liioitellusti. Voi miten 100 %:sesti voin sen allekirjoittaa!! Ympäristö huutaa määritelmiä ja lisäksi vielä on arvottanut erilaiset suhteet ja suhdeviritykset sun muut keskinäiseen arvojärjestykseen. Ylimpänä tietenkin pitkä parisuhde, joka kestää kuolemaan saakka, ja vähäisimpänä roskaluokassa satunnaiset seksisuhteet. Again, liioitellusti, mutta ymmärtänemme kaikki pointin. Ympäriltä tulee kysymyksiä, onko se sun poikaystävä, seurusteletteko te, onko teillä parisuhde yms. Mun tilanteessa ehkä vähemmän kuin nuoremmilla, koska mulla on takana avioliitto ja lapset eli tehtävä tavallaan jo suoritettu - lucky me. Mutta kyllä mun treffailu- ja suhdehommelit aiheuttavat lähipiirissä päänvaivaa.

Eron jälkeen kerroin melko avoimesti treffailuista, koska olin itse niin innostunut uudesta vapaudesta. Oletin, että ystävänikin olisivat. No, kävi ilmi, että eivät ole. Osa suhtautui ja suhtautuu edelleen ehkä hieman naureskellen, hyväntahtoisesti, mutta eivät selvästi oikein pysty samastumaan, että mitä hittoa mä teen. Muutama suhtautui suorastaan tuomitsevasti ja ajatteli, että näin ei voi tehdä, että tämä on huonoa elämää ja "rikon" tässä itseni. Ymmärrän nämä näkemykset ja olisihan se myös mahdollista, että suht vilkas treffielämäni olisi persoonaa rikkovaa ja vahingollista, jos en olisi itse ehjä, vaan hakisin sillä hyväksyntää tai täyttäisin jotain tyhjiötä. Mutta koska näin ei ole, kokemukset ovat olleet rikastuttavia - toiset enemmän, toiset vähemmän. Mutta jokainen on plussan puolella, edes vähäsen. Suurin osa reilusti. Muutama jopa ratkaisevasti. Ja tätä on monen vaikea ymmärtää. Onneksi ystävistä löytyy myös muutama sellainen, joka ymmärtää, että on muitakin vaihtoehtoja kuin olla sinkku tai olla "kunnon parisuhteessa" - what ever that means.

Mua nuoremmat luultavasti siis saavat kommentteja ja kyselyitä erityisesti ulkopuolelta, mutta mun kohdalla pahimmat kyssärit tulee mun omasta päästä. Vaikka nimenomaan en halua mitään määritelmää mun suhdekuvioille, koska se ahdistaa edelleen, niin silti pään sisäinen dialogi etsii niitä lähes herkeämättä. Tämän hetken pohdinnoilla viittaan Älykkömiehen ja mun suhteeseen. Jep, puhun jo suhteesta, koska olemmehan me jossain suhteessa toisiimme. Ehkä jopa parisuhteessa. (Hui!). Olemme puhuneet paljon siitä, että mitä haluamme ja mitä emme. Emme halua valmiita ja ulkoisia määritelmiä, ei uusperhettä, ei avioliittoa, ei yhteenmuuttamista, ei äiti- ja isäpuolia. Ei mitään valmista polkua, jolla olisi tietty päämäärä. Keksitään sitä mukaan kun mietittävää tulee, että mitä tehdään. Helppoa luulisi olevan, mutta ei ole. Oma pää on niin ohjelmoitu siihen parisuhde-kuvioon, joka on tietynlainen ja joka etenee tiettyjä latuja, että on todella vaikea päästä siitä ohjelmoinnista eroon.

Viime postauksessa pohdin, että täytyykö mun lopettaa meidän suhde, koska en koe olevani enenevässä määrin ihastunut. Kesän ihastus on enemmänkin laantunut. Silti on paljon hyvää, josta en haluaisi päästää irti. Kuten keskustelut ja seksi. Obviously seksi. Melkein jo aloitin keskustelun, että ei tämä tästä nyt etene ja it's not you it's me. Mutta kun nukuin yön yli tai oikeastaan useammankin yön yli, niin päätin, että enpä nyt alakaan heittää kirvestä kaivoon. Mielessä oli mm. sekin ajatus, mistä visual diaryn postauksessa oli maininta, että joskus kuulee myös kommentteja "ajan haaskaamisesta", jos on hengailee jonkun muun kuin suhdemielessä vakavastiotettavan miehen kanssa. Jos etsisin aviopuolisoa ja tuleville lapsille isää ja kokisin vahvasti, että Älykkömies ei ole kumpaakaan, niin kyllä, ehkä tämä sitten olisi ajan haaskaamista. Ainakaan se ei edistäisi tuota tavoitetta. Todennäköisesti. Mutta miksi ajattelisin tuohon tapaan, kun mun tavoite ei todellakaan ole kumpikaan edellä mainittu. Miksi sitten ajattelen jotain "suhteen tavoitteita"? Eikö mun oma ajatus juuri ole, että ei ole mitään tavoitteita..?!? En siis juuri voi ympäristöä moittia uteluista ja määritelmistä, kun itse en ole yhtään sen kyvykkäämpi luopumaan niistä.

Viihdyn Älykkömiehen seurassa älyttömän hyvin. Meillä on hyvin samanlainen arvopohja, näkemys vapaa-ajanvietosta ja meidän arki on hyvin samanlaista. Ymmärrämme melko hyvin osa-aika-yh:n haasteet ja toisaalta älyttömän halun elää omaa elämää ne ajat kun lapset ovat toisella vanhemmalla. Vapauden kaipuu, oman elämän rakentaminen, muokkaaminen elämä oman näköiseksi ja sen eläminen, on meille molemmille tärkeää. Ja mainitsinko jo seksin? Jos en, niin jep, seksi. Se vaan on niin hiton kivaa! Ja siinäkin meillä natsaa ihan törkeen hyvin. Joten, jos en halua Älykkömiehestä aviomiestä enkä tulevien lasteni isää, niin voinko kuitenkin olla parisuhteessa, vaikka nyt en älyttömän rakastunut olekaan? Saako se riittää mulle nyt, että tykkään hänestä ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan? Mun pää on sinnikäs ja se on alkanut vasta viime päivinä taipua siihen, että kyllä. Tämä saa riittää. Minä saan itse valita, mikä riittää. Jos koen, että tämä on hukkaanheitettyä aikaa, niin sitten kai asialle täytyy tehdä jotain. Mutta jos nautin tästä ajasta, niin kai siihen on lupa? Hello, My Head, onko lupa? Se vaikenee nyt. Saa nähdä, mitä seuraavaksi pohdin, mutta nyt aion pitää tästä kiinni, koska tää on pirun kivaa!! Siitä sait, My Head!

Ladataan...
En suostu jäähylle

Olen aiemminkin tullut siihen tulokseen, että arki on ihan hyvä asia. Sitä ensinnäkin on suurin osa ihmisen elämästä ja toisaalta arjessa on sopivasti rutiinia, puurtamista ja tasaisuutta, että se pitää pään jotenkin aisoissa. Välillä se on kypsää, välillä se pelastaa monelta harmilta. Niinkuin nyt.

Suhdemies on vaivannut mun mieltä viime aikoina enemmän kuin olisin toivonut. Oikeastaan koko alkuvuoden. Tällaista tämä ei ollut syksyllä ja tällaista tämän ei pitäisi olla. Arki ja aika ovat kuitenkin tuoneet tähän helpostusta ja myöskin jonkinlaista ratkaisua. Tai ainakin ajatus on saanut kypsyä rauhassa. Mulla oli ensin suuri tarve tuoda mun syventyneet tunteet esille, jutella aiheesta Suhdemiehen kanssa ja saada asia jotenkin eteenpäin tai päätökseen. Toisaalta tietenkin kammosin aiheesta puhumista, mutta vaikea oli olla ajatusten kanssa yksin. Nyt kun arki on taas vienyt leijonaosan kaikesta elämästä enkä ole pystynyt olemaan niin tiiviisti Suhdemiehen kanssa tekemisissä, edes viestitse, niin olen hieman saanut etäisyyttä koko asiaan. Ymmärrän hyvin selkeästi nyt, että ihastumisen tunteet, tai ne jotka sellaisiksi tulkitsin, johtuivat ensisijaisesti siitä, että olin viettänyt aikaa Suhdemiehen kanssa niin tiiviisti. Meillä on hauskaa ja seksi on kivaa. Onhan yksin arjessa taapertaminen aika paljon kurjempaa ja tylsempää kuin Suhdemiehen kanssa hengailu ja sekstailu. Nyt kun arki on etäännyttänyt mua Suhdemiehestä, olen huomannut, että en juurikaan kaipaa häntä. Tai kaipaan kuten ketä tahansa ystävää, jonka kanssa on kiva olla, mutta en sen enempää. Ja kaipaan seksiä Suhdemiehen kanssa, kuten mitä tahansa kivaa tekemistä ystävän kanssa, mutta en sen enempää. Onhan tuokin toki paljon ja olen iloinen, että sellainen ihminen mun elämässä on. Ainakin jossain määrin on. Mutta ei se, että Suhdemies yltää sinkkuaikana tapaamieni miesten ykköseksi, tee hänestä vielä suurta rakkauden kohdetta. Tai edes suurta ihastuksen kohdetta. Tämä on ollut arvokas löytö mulle viimeisen parin viikon aikana.

Tajusin nimittäin hetki sitten, että olen aina tyytynyt tosi vähään. Mulle on riittänyt, että toinen on edes suht kiva, niin tulkitsen olevani ihastunut enkä odota sen suurempia tunteita. En myöskään ole odottanut, että minä merkitsisin sille toiselle mitään kovin suurta. Tietenkin olen luullut, että ihastukseni on aina ollut suurta ja todellista ja mahtavaa ja että toinen on ollut mahtava ja että se toinen on pitänyt mua erityisenä. Mutta kun nyt aloin oikein kelata elämäni miehiä taaksepäin, niin oikeasti olen kuitenkin päätynyt jonkinlaiseen ihmissuhteeseen tai jopa avioliittoon (sen yhden kerran ja pitkäksi aikaa) miehen kanssa, joka ei ole aiheuttanut mussa mitään älyttömiä tunnekuohuja. Rakastin exääni paljon ja rakastan oikeastaan vieläkin. Mutta en ollut häneen koskaan mitenkään älyttömän rakastunut. Ihastunut kyllä. Ja sitten aloin rakastaa häntä. Mutta en ollut häneen rakastunut, missään vaiheessa. Aika karua myöntää sellainen. Silloin nuorena, kun tapasimme, mulla oli niin suuri tarve olla jonkun kanssa ja saada turvaa parisuhteesta, että ihastuminen riitti solmimaan pitkäkestoisen parisuhteen. Eikä se suhde huono ollut. Saimme lapsia ja meillä oli monia hyviä vuosia. En kadu siinä mitään. Mutta nykyisellä elämänkokemuksella ja kyvyllä selviytyä yksin, jopa nauttia elämästä sinkkuna, en ikimaailmassa enää solmisi minkään sortin parisuhdetta sellaisten tunteiden perusteella. Tai näin kuvittelin.

Suhdemiehen kanssa oli kuitenkin vähällä käydä taas noin. Olin ihastunut ja valmis ryntäämään täysillä niin pitkälle suhteeseen kuin toinen vain olisi suostunut. Tulkitsin ihastumiseni tunteet paljon suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ja olisin tyytynyt siihen, että meillä on kivaa ja seksi luistaa. Siis ei mitään vähäisiä asioita. Mutta mulla on monen ihmisen kanssa kivaa ja seksikin on luistanut monen kanssa hyvin. Ei tosin ihan noin hyvin, mutta eipä mulla ole tässä sinkkuaikana toista noin pitkää seksisuhdetta ollutkaan. Tajuan nyt, parin viikon arjen hellän huoman jälkeen, että Suhdemiehestä ja musta ei tule paria ja että olen sen tiennyt kokoajan, mutta en ole uskaltanut sitä itselleni myöntää. On vaikea päästää irti jostain kivasta, kun ei tiedä, saako mitään koskaan tilalle ja jos saa, niin mitä.

Tämä on ollut ensimmäinen kerta mun elämässä, kun olen uskaltanut katsoa miestä ja meidän välistä suhdetta rehellisesti. Mitä siitä saan, mitä siihen annan, miltä se oikeasti tuntuu, mikä pelottaa, epäilyttää, ilahduttaa. Aiemmin on ollut sellainen tunne, että ei tällaisia voi miettiä. Ei ole varaa sellaisia alkaa miettiä. Tässä on nyt mukava tyyppi, johon olen ihastunut, ja kaikki epäilykset ja muut lakaistaan maton alle eikä niitä kaivella sieltä koskaan esille. Koska jos niitä kaivelisi, niin tuloksena saattaisi olla, että itseasiassa en olekaan kovin ihastunut tähän mieheen tai en sittenkään arvosta häntä niin paljon kuin haluan itselleni uskotella. Ja sitten joutuisin luopumaan tästä parisuhteesta, jonka toivon olevani The One And The Only - ja se luopuminen olisi aiemmin tehnyt liian kipeää ja ollut liian pelottava. Nyt olen uskaltanut miettiä nämä kaikki läpi. Miltä Suhdemies tuntuu, mitä hänessä arvostan, arvostaako hän minua, mihin asioihin hänessä olen ihastunut. Olen ihastunut hänen huumorintajuunsa ja seksiin. Mutta moni muu asia on juuri niitä maton alle lakaistuja. Tai olisi niitä maton alle lakaistuja, jos meille syntyisi suhde.

Lopputuloksena olen tajunnut, että tunteet Suhdemiestä kohtaan ovat loistavasta kemiasta huolimatta ystävän tunteita. En halua hänen kanssaan enempää kuin mitä meillä nyt on. Olen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin ja pystyin käymään nämä tunteet ja ajatukset läpi. Kun olen nämä prosessit saanut päässäni päätökseen, on ollut taas paljon helpompi ottaa Suhdemieheen yhteyttä. En odota häneltä kokoajan jotain enemmän tai jotain muuta - ja sitten pety, kun niitä ei tulekaan. Olen jopa hieman innoissani näistä löydöistä. Vaikka toisaalta vähän surettaa, että joudun luopumaan ajatuksesta Suhdemiehen ja mun välisestä parisuhteesta, jossa olisi älyttömän hauskaa ja törkeesti hyvää seksiä, niin siitä huolimatta tunnen helpotusta. Kai sitä alitajuisesti on ymmärtänyt, että ei se olisi tuollaista oikeasti. Liian paljon tärkeitä asioita pitäisi pitää tiiviisti siellä maton alla - luultavasti puolin ja toisin. Sitä olen harrastanut tähän saakka parisuhteissa ja se on pitkän päälle todella uuvuttavaa. Erityisesti avioliitossa tein sitä pitkään. En kerta kaikkiaan ollut valmis myöntämään, että ei tästä tule mitään. Emme me voi olla yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Olemme onnettomia, väsyneitä, uupuneita, huonoja vanhempia, vittumaisia ja katkeria. Myöntäminen teki kipeää, mutta avasi molemmille oven uuteen elämään.

Nyt tunnelma elämästä on rauhallinen, hieman innostunut. Uutta odottava. Niin harrastusten, työn, suhdeasioiden kuin seksinkin suhteen - joka muuten on ollut mielessä ihan älyttömän vähän (!).