Ladataan...

*Olen siinä pisteessä, etten tiedä miten reagoida.*

Elämässä on kääntynyt tietynlainen sivu, tuskallinen sellainen. Olen aiemmin kuullut naisista, jotka luulevat omistavansa kaikki kaveripiirinsä miehet. Ihan kuin kaikki lähipiirin miehet olisivat vain yhden naisen omaisuutta. Jos joku kaveripiirin miehistä alkaa deittailemaan, on kyseinen nainen tästä kovin mustasukkainen, jopa vihainen. Automaattisesti hän päättää inhota miehen deittikohdetta, vaikkei koskaan ole häntä edes tavannut. Kysyttäessä nainen itse ei haluaisi deittailla kyseistä kaverimiestään, mutta pelkää kuitenkin menettävänsä hänet toiselle naiselle. Olen ihmetellyt ja naurahtaen kyseenalaistanut tällaista ajatusmaailmaa, "miten kukaan voi olla noin hölmö!".

..kunnes tämä kävi toteen eilen illalla myös omalla kohdallani. Vaihdoimme exäni kanssa (blogissa puhuttavalla exällä tarkoitan aina tätä "narsistista" suhdetta, josta itse halusin eroon) kuulumisia Whatsappissa. Exäni kysyi muuten vain että onko Tinder tuottanut minulla tulosta. Totesin että siinä määrin kyllä että poistin koko sovelluksen. Kierrellen ja kaarrellen pääsimme lopulta keskustelun ytimeen; minä olin löytänyt ihanan miehen, jonka kanssa olimme Ystävänpäivänä alkaneet seurustella. Exäni kertoi että hänkin oli kunnostautunut deittailurintamalla. Hän oli iskenyt silmänsä tiettyyn naiseen, jonka kanssa oli menossa toisille treffeille.

..voi sitä ahdistuksen määrää joka minulle viestitellessämme tuli. Tuntuu jotenkin todella pahalta että exäni on päässyt minusta "virallisesti" yli, ja että hän on täysin valmis etsimään uutta naista elämäänsä.

Terapeuttini on saanut minut onneksi ajattelemaan ahdistelemiani asioita myös käänteisesti. Kyseinen asia käänteisesti ajateltuna: minähän olen deittaillut jo viime syksystä lähtien. Yhteensä erinäisiä deittitapaamisia on ollut kahdeksan eri miehen kanssa. Olen ollut jo uudessa suhteessa (The Miehen kanssa), joka kolmen kuukauden jälkeen kaatui siihen että en itse ollutkaan vielä valmis menemään elämässäni eteenpäin. Lisäksi olen viritellyt sen jälkeen uutta suhdetta (joka kesti toisen henkilön ahdistumisen vuoksi lyhyen aikaa) ja tällä hetkellä olen onnellisessa parisuhteessa Villen kanssa. Että kumpi tässä nyt on lopulta deittaillut, kiirehtinyt ja hätiköinyt ennen aikojaan aina viime syksystä lähtien?

Mielestäni minulla ei ole oikeutta (tai edes tarvetta) olla exäni toimista ahdistunut tai mustasukkainen. En koe että meistä voisi koskaan enää tulla mitään muuta kuin hyvät ystävät. (Ja jos sekin ajatus tuntuu liian vaikealta, niin sitten ei edes sitä.) Mutta kaippa nämä tunteet ovat osa surutyötä, surutyötä siitä että myös exäni on mennyt elämässään eteenpäin. Että en pyöri hänen mielessään muuten kuin ystävänä, ilman sen kummempia romanttisia ajatuksia (eikö ole sairasta! Aivan kuin yrittäisin nostaa itseäni himoittavaksi jalustalla seisovaksi palkinnoksi! Ollaanko me naiset oikeasti tällaisia; halutaan miesten huomiota ilman että olisimme oikeasti kiinnostuneita??! KAMALAA!!).

Viime syksynä exäni on elänyt rauhallista elämää itseään varten ja saanut elämänsä vähitellen hyvään balanssiin. Sinä aikana minä taas olen ollut levoton sielu, metsästänyt miehiä Tinderissä (ja menettänyt sen johdosta jopa -700e) ja horjuttanut elämäni peruskalliota oikein urakalla. Niinpä nyt se sitten kostautuu. Exäni on aidosti valmis menemään elämässään eteenpäin, kun minä joudun tekemään lopullisen surutyön nyt. Tai ainakin surutyöltä se tuntuu.. Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta tehdä surutyötä ihmisestä, josta ei oikeasti välitä enää muuten kuin ystävänä. Tehdä surutyötä ihmisestä, jolle toivoo elämässä vain kaikkea hyvää. Surutyötä ihmisestä, jota ei halua päästää koskaan enää niin lähelle, että hän voisi minua henkisesti satuttaa. Mutta kaippa nämä tunteet täytyy nyt ottaa vastaan, tutustua ja käsitellä. Pohtia mistä ne lopulta kumpuavat, ja mitä ne haluavat minulle kertoa.

(Tuntuu jotenkin että tekstini ovat nykyään palanneet taas melankoliseen muotoon. Blogimerkintöjeni päällä liehuu tummanpuhuva pitsinen harso, joka estää kaiken värin ja ilon pääsyn tekstini riveille. Mutta aikansa kutakin, jospa tämä mielenvireys muuttuu taas paremmaksi ajan kanssa!)

Tähän loppuun haluan lainata laulunsanoja, jotka sopivat tähän exäni deittailusta aiheutuviin tunteisiin hyvin. Lauluna Apulanta - Koneeseen kadonnut.

Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada,
kulutettu, käytetty, ruokkimaan ympyrää.
Luotettu ehkä liikaa siihen että aika korjaa,
se minkä vuoksi nähtiin niin kovin paljon vaivaa.
Että hajalle saatiin se mikä kauniiksi tarkoitettiin.

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla.
Miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää.
Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on.
Kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.

Maailman pisimmät tunnit, niiden otteeseen jää kiinni.
Niitä kantaa loppuun asti, vaikka itse ei aina huomaa.
Millainen on se taivas jota ei löydetty koskaan.
Olen kuullut paljon siitä, osan jopa omasta suustani.
Voi niin pitkälle jaksaa, kun itsellensä vakuuttaa.

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla.
Miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää.
Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on.
Kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa.

 

Ladataan...

*Alati vuotava nenä, sangen raivostuttava ärsytysyskä, +38°c kuume ja syvällä keuhkoputkissa rahiseva lima. Näissä merkeissä olen viettänyt viimeisen viikon, sängyn- ja sohvanpohjalla kovaan ääneen köhisten ja koristen. Olen nähnyt harhaisia unia, viettänyt unettomia öitä, peläten että tukehdun tai en jaksa limakuorman vuoksi enää hengittää. Olen nukkunut mitä kummallisimmassa asennoissa, itseäni pystyasentoon tyynyillä tukien tai pää lattiaa kohti riippuen. Olen tärissyt, vapissut ja horkkamaisessa transsissa ulissut. Olen siis ollut totaalisen kipeänä..*

Viikko sitten tiistain ja keskiviikon välisenä yönä totesin että nyt mennään vuoristoradassa alamäkeen ja kovaa. En ollut nukkunut juuri lainkaan kyseisen yön aikana, kuume ja flunssa tekivät kovasti tuloaan. Niinpä jouduin aamun sarastaessa soittamaan esimiehelleni, ja ilmoittamaan etten pääse töihin. Sairaslomani venyi lopulta viime viikon keskiviikosta aina tämän viikon tiistaipäivään saakka. Sairaslomaviikko oli kovin tuskainen, sekä henkisesti että fyysisesti. Onneksi pientä lohdutusta toi torstaina ollut Ystävänpäivä, joka toi valoa ja kultahippujen loistetta sairassijani seinille.

 

 

Olimme sopineet Villen kanssa jo aiemmin että viettäisimme Ystävänpäivän yhdessä. Näkisimme luonani, Ville kun ei ollut uutta kotiani vielä nähnyt. Kuviot kuitenkin hieman muuttuivat, kun minä tulinkin kipeäksi. Kovasta kuumeestani huolimatta Ville kuitenkin halusi tulla luokseni, viettää kanssani aikaa (ihana herrasmies! <3). Työpäivänsä jälkeen hän toi meille TakeAway-ruokaa ja vietimme illan yhdessä.

On jotenkin hämmentävää kuinka helppoa Villen kanssa on olla. Keskustelimme torstaina avoimesti tulevaisuuden haaveistamme, mitä kumpikin elämältään haluaa ja millaisia suunnitelmia tulevaisuudelle on. Ville otti keskusteluihin myös mukaan hänen lapsensa; kuinka niin pientä ihmistä ei heti kannattaisi kuvioihimme sekoittaa. Lisäksi Ville tiedusteli todellista kiinnostusta juttumme suhteen, olenko valmis olemaan osa myös pienen lapsen elämää. Tällaiset pohdinnot Villen suunnalta saivat minut tykästymään häneen entistä enemmän, ihanaa kuinka isä oikeasti välittää omasta lapsestaan!! Kaikki isät kun eivät välttämättä eron jälkeen niin tee, vaan lapsi unohtuu uuden suhteen alla lähes kokonaan.

Keskusteluiden lopputuloksena totesimme että molemmat olemme ihastuneet toisiimme jo todella syvästi. Olemme saaneet luotua toisiimme henkisen yhteyden syvällisten keskustelujemme myötä, ja tiedämme mitä kumpikin elämässään tavoittelee. Niinpä päätimme alkaa seurustelemaan Ystävänpäivänä 14.2.2019 <3

Koin tärkeäksi asiaksi esitellä heti alkuun oman elämäni möröt. Kerroin reilusti sekä lapsettomuudesta että masennuksesta. Ville suhtautui molempiin aiheisiin aikuismaisen tyynesti. Hän oli itse päättänyt lapsensa syntymän jälkeen että yksi lapsi riittää hänelle, enempää hän ei haluaisi. Näin ollen lapsiasia kuitattiin alta pois samantien (minä tyytyväisenä tietoon että Villellä on jo lapsi, Ville tyytyväisenä siihen etten minä omia halua / voi saada). Masennus-aiheeseen liittyen Ville totesi, että jokaisella tulee varmasti elämän aikana jaksoja kun elämä menee heikommin. Että hän uskoo myös itse olleensa masentunut useita vuosia sitten. Ville totesi että on hienoa kun minulla ei mitään akuuttia hätää tällä hetkellä ole, ja suurimmat myrskyt ovat jääneet vuoteen 2018.

Esittelemäni möröt eivät siis saaneet tätä ihanaa miestä kavahtamaan minua, onneksi <3

Tietysti onnellisuuden lisäksi olen hieman skeptinen. Skeptisyyden aiheuttaa herra nimeltään Masennusmöykky. Masennusmöykky puristaa minua tiukasti sohvalla kainalossaan. Viekkaasti se kuiskii korvaani: "Muista muru olemassaoloni, kyllä minä sinut vielä alas henkiseltä vuoreltasi pudotan". Nämä viekkaat kuiskailut mietityttävät minua, hieman ehkä pelottavatkin. Entä jos uuden ihanan suhteeni aikana tuleekin kova henkinen romahdus, mustaan kuiluun hidas putoaminen. Miten minun sitten käy? Vai käykö mitenkään? Kestääkö suhde, ymmärtääkö Ville, osaammeko käsitellä akuutit tilanteet oikealla tavalla?

Hiivatin Masennusmöykky, hiivatin kainalopaikka, hiivatin hiivatti..

Mutta tästä kaikesta pelosta ja jännityksestä huolimatta olen aidosti onnellinen. Olen iloinen Villestä, hyvin toimivista henkilökemioistamme ja tuoreesta suhteestamme. Olen onnellinen siitä, että Ville vaikuttaa minulle oikeasti hyvältä mieheltä <3

Ladataan...

Tällä hetkellä tuntuu hankalalta kirjoittaa. Tuntuu että elämä on laskeutunut vähitellen tietynlaiseen rauhallisuuteen, jota verhoaa synkkä ja musta savuverho. Elämä on oikeinkin jees, enkä ole hautomassa mitään itsetuhoisia ajatuksia. Mutta nyt on vain henkiset paristot todella finaalissa, väsymys ja uupumus, (masennuskin), ovat ottaneet minusta vallan. En ole jaksanut tehdä elämässäni oikein mitään suurempaa. Olen pyrkinyt tyhjentämään kalenterini kaikesta turhasta, tekemään sitten asioita spontaanisti kun sellainen fiilis tulee.

Olen nauttinut uudesta kodistani, käpertynyt sen kainaloon pitkien työpäivieni jälkeen. Olen suunnitellut pieniä remontteja asuntooni; esimerkiksi haluaisin maalata wc:n seinät ja olohuoneen tehosteseinän harmaaksi. Odotan jo kovasti että kevät tulee ja lumet sulaa. Haluan nähdä jo oman takapihani, istua sen terassilla aurinkoisena päivänä teetä juoden. Kodistani on tullut jo näinkin lyhyessä ajassa oikea turvasatama elämän karikoilla <3

Kotona oleskelun lisäksi olen käynyt säännöllisesti terapiassa. Terapeuttini hieman kyseenalaistaa asioita joita psykiatrini kertoi minulle hiljattain. Olen sen vuoksi hieman ristitulessa pääkoppani kanssa; en oikein tiedä kumpaa uskoa. Tällä hetkellä kallistun ehkä kuitenkin psykiatrini kantaan, hänen toteamansa masennuksen jatkuminen luo jollain tavalla minulle turvaa ja lohtua. Lohtua siitä etten ole vielä ihan okei, että olen vielä vahvasti keskeneräinen ihminen. Että tarvitsen tukea terapiasta, jotta olisin vielä joskus ehyt itseni.

Terapiassa olen esimerkiksi käsitellyt paljon näitä miessekoilujani. En ole kehdannut edes kertoa ääneen kaikkia toilailujani, niitä kun näiden suhteiden välillä on sattunut ja tapahtunut. Mutta jotenkin olen vain niin kesken itseni kanssa, että haen säälittävällä tavalla turvaa toisesta ihmisestä. Aiemmin en sitä tiedostanut, mutta nyt tiedostan. Kiitos tästä kuuluu psykoterapialle. Mutta siitä huolimatta seikkailuni ovat jatkuneet aina viime viikkoon saakka.

Kerroin blogissani aiemmin että olen alkanut seurustelemaan. No joo.. Se suhde kesti hurjat 1,5 viikkoa, koska suhteen toinen osapuoli ahdistui. En loukkaantunut tästä lainkaan, koska samanlaista ahdistustahan olin itse kokenut hiljattain The Miehen kanssa. Ja eihän tuollaisen seurustelujakson aikana kerkeä vielä itseänsä henkisesti haavoittamaan vaikka suhde päättyykin. Noloa ja hävettävää koko suhde. Tai se että olen niin riippuvainen nuista kaksilahkeisista..

"Suhteeni" jälkeen tapasin erään Tuomon. Tuomo oli rauhallinen insinöörimies Lapista. Hän oli ystävällinen, huomaavainen ja kiltti. Tapasimme kolme kertaa; ensin teekupposten äärellä, sitten ravintolassa ja lopulta leffailtaa viettäen luonani. Tuomo oli kuitenkin liian kiltti, ujo ja.. reppana? Sellainen yli 30-vuotias mies joka ei ollut seurustellut koskaan, ja tuskin tehnyt juuri mitään muutakaan naisten kanssa. Lopulta tulimme yhteisymmärryksessä siihen tulokseen että ei tämä juttu vain etene, eikä tarvitsekaan. (Ai että näitä säätämisjuttuja on todella hävettävää kertoa tänne blogiin. Tämän avulla itsellenikin realistisoituu että olen ihan kamala ihminen. Kamala itselleni. Uskottelen itselleni etten osaa elää ilman toista ihmistä, ja siksi teen tästä treffailusta jotenkin niin tärkeää ja tauotonta..)

Tuomon jälkeen törmäsin Tinderissä Villeen. Ville kiinnitti minuun huomion ihanan ruskeilla nappisilmillään <3 Mietin pitkään miksi hän vaikuttaa jotenkin etäisesti tutulta.. Sitten huomasin. Hän muistutti minun entistä poikaystävääni teinivuosilta. Seurustelin tuolloin erään oululaisen pahispojan kanssa, nimitetään häntä nyt vaikka "ketsuppipojaksi". Ketsuppipoika erosi persoonaltaan kaikista tuntemistani ihmisistä. Hän oli jotenkin kieroutuneen mielenkiintoinen, ajatusmaailmaltaan aivan toisenlainen kuin muut. Koen että Villessä oli myös samantapaista erikoisuutta kuin teinisuhteeni ketsuppipojassa. Tämä kiehtoi minua todella. Viestittelimme Villen kanssa ensin Tinderissä, sitten Whatsappissa. Muutamien päivien jälkeen Ville ehdotti tapaamista.

Tapasimme Villen kanssa kasvotusten viime perjantaina, eli neljä päivää sitten. Sovimme treffit erääseen kahvilaan kahvi- ja teekupposten äärelle. Keskustelu ja toiseen tutustuminen oli sujuvaa, luontevaa. Huomasin että Villeä jännitti paljon, ja ehkä tämän vuoksi minä taas rentouduin minuutti minuutilta. "Jos kerta toinen jännittää minua noin paljon, niin tästähän tulee hieman imarreltu olo.", ajattelin. Tapaamisen jälkeen pohdiskelin kotona juuri kokemaani. Mietin että Ville oli kyllä mukavan oloinen, mutta olemmeko kuitenkin liian erilaisia ihmisiä. Hän vaikutti hieman "entiseltä nörtiltä", joiden ajatusmaailmaa en ole koskaan ymmärtänyt.

Laittelimme heti treffien jälkeen tuoreita fiiliksiämme Villen kanssa Whatsappissa. Hän kertoi että oli tykännyt minusta paljon. "Jos ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin olisin suudellut sinua", "Olit niin söpö että teki mieli erotessa laittaa sinut lasipulloon ja tuoda kotiin koristeeksi". Tällaisia viestejä sain Villeltä. Harmittavasti jouduin toteamaan hänelle että kivoista treffeistä huolimatta minua meidän erilaisuus häiritsee niin paljon, etten oikein osaa nähdä meitä yhdessä. Onneksi Ville osoittautui päämäärätietoiseksi mieheksi ja toivoi että näkisimme vielä kerran uudelleen. Hän totesi että jos vielä toisten treffien jälkeen kokisin vielä erilaisuutemme ahdistavana, niin hän antaisi asian olla.

Onneksi suostuin "second changelle", onneksi Villen päämäärätietoisuus ja henkinen vahvuus herättivät mielenkiintoni. Tapasimme heti sunnuntaina uudelleen. Tällä kertaa treffit olivat molemmille taktisesti Villen luona. (Minulle taktisesti siksi, että halusin ehdottomasti nähdä tämän miehen kodin. Kodin sisustus- ja muut asiat tuovat aina esille asukkaan persoonaa ja sen avulla sain Villestä hieman enemmän irti. Villelle taktisesti siksi, koska hän kuulemma halusi nimenomaan hurmata minut kokkaustaidoillaan ja vieraanvaraisuudellaan.)

Soitin Villen ovikelloa sunnuntaina klo 16. Ville avasi oven ja halasi minua lämpimästi. Huomasin heti ettei meitä kumpaakaan jännittänyt tällä kertaa yhtään, enemmänkin oli puolin ja toisin odottavainen olo treffeistämme. Ville oli herrasmiehenä kokannut meille ja tehnyt vielä jälkiruokaakin <3 Syönnin jälkeen käperryimme sohvalle katsomaan yhdessä elokuvaa (Tahraton mieli, suosittelen!!). Treffit (ja Ville!!) olivat niin ihanat, etten malttanut lähteä kotiin ollenkaan. Olin ihan myyty, ja niin taisi olla Villekin. Toiset treffimme venyivätkin maanantain puolelle, meillä kun oli niin paljon juteltavaa ja kerrottavaa toisillemme.

..ja niin olen nyt ihastunut tähän nappisilmämieheen! <3 Tällä kertaa ihastuminen on jotenkin aivan erilaista kuin aiemmin. Tämä aikuinen mies tuntuu niin ihanan mystiseltä. Ja seitsemän vuoden ikäeromme kiehtoo minua paljon, sillä huomaan ettei Ville ole lainkaan mikään pikkupoika enää. Ihanan vakaa ja aikuismainen <3

Näitä lauseita kirjoittaessani olo on kuitenkin hieman häpeilevä, itseni teilaava. En koe itseäni miestennielijäksi, syöjättäreksi. Koen itseni liian heikoksi ja sen takia toisesta tukea tarvitsevaksi. Nautin elää ja olla toisen ihmisen kanssa, olen ehdottomasti parisuhdeihmisiä. Mutta samalla hieman hävettää myöntää "ääneen" täällä blogissa, että näitä Tinder-etsintöjä on vähän väliä uusia ja hapuilevia.

Nyt onkin parempi taas jatkaa hetken aikaa blogihiljaisuutta, palata takaisin mustan savuverhoni uumeniin.

Ladataan...

*Tammikuussa 2019 vietän virallista ensimmäistä hääpäivääni. Tarkkaa päivämäärää avioliiton solmimiselle en enää muista, mutta pappina toimi oma psykiatrini. Vihkiminen sujui pitkän kaavan mukaisesti, seremonia oli kestoltaan tunnin mittainen. Olin tiennyt ennalta sen, että olen menossa naimisiin. Enempää en tiennyt. En tiennyt kenen kanssa ja millaiseksi meidän suhteemme tulisi muodostumaan yhteisellä taipaleellamme. Virallisessa hääseremoniassa kohtasin viimein tulevan puolisoni; Masennusmöykyn.*

Olen elänyt virallisesti masennuksesta kärsien nyt vuoden verran. Vuosi on ollut pitkä, raskas ja vaikea. Tammikuun 2018 ja tammikuun 2019 välillä on sattunut ja tapahtunut paljon. Paljon huonoa, negatiivista ja melankolista. Mutta tietysti myös paljon hyvää, kaunista ja ihanaa. Sitähän se avioliitto kai on, näin olen kuullut viisaampien avioparien kertovan.

Hetkellisesti koin syksyllä 2018 että olen parantunut. Olen parantunut masennuksesta, tai ainakin olen todella lähellä parantumisen portteja. Koin olevani jo hieman itsenäisempi, meneväni elämässäni siihen suuntaan kuin haluan. Erosin kuormittavasta parisuhteestani, muutin omilleni, ja aloin karsimaan elämästäni pois negatiivis-sävytteisiä asioita ja ihmisiä. Samalla vahvistuin, koin iloa ja onnea. Tunsin hetkellisesti olevani vahvempi kuin moneen vuoteen, ja tätä peilasi hyvin oman asunnon ostaminen. Näitä kaikkia elämäni seikkailuja toteutin yhdessä avioliittoni toisen osapuolen kanssa, Herra Masennusmöykyn kanssa.

Alkuvuonna 2018 avioliittomme oli kiihkeä ja sitova. Masennusmöykky halusi olla kaikessa mukana; oppia uudesta kumppanistaan kaiken. Se halusi tietää ketä lähipiiriini kuuluu, ja kuinka monelle olen hänestä kertonut. Se halusi olla mukana työpaikalla, ymmärtää ammattiani ja työskentelyäni. Se tuli väkisin mukaan harrastuksiin, halusi nähdä kuinka hyvä hänen vaimonsa on harrasteidensa parissa. Se pirulainen ei ymmärtänyt että tarvitsen välillä myös omaa aikaa, tilaa hengittää!! Masennusmöykky ei antanut hetken rauhaa; ei edes yöllä, kun minun olisi ollut tärkeää levätä ja nukkua.

Kesällä 2018 Masennusmöykky huomasi vähitellen, että myös hän voi hankkia omia ystäviä. Jättää minut kotiin, kun hän itse haluaa lähteä kaupungille. Jäädä välillä itse kotiin, kun minä haluan lähteä ystävien luokse, lenkkeilemään koirien kanssa tai lempibändini keikalle. Päivät päättyivät kuitenkin yhteisiin hellyydenosoituksiin; Masennusmöykky sulki minut lämpimään halaukseen illan päättyessä. Lohdutti, halasi ja suojeli. Samalla tietämättään aiheutti minulle pahaa oloa, ahdistusta ja sekasortoa mielen sopukoissa.

Syksy 2018.. Koen että silloin avioliittomme kääntyi positiivisella tavalla avoimen parisuhteen puolelle. Kumpikin saimme mennä ja tulla niin kuin halusimme. Masennusmöykky ei sitonut minua mihinkään, antoi minun viettää iloisia ja itsenäisiä aikoja aina vuoden 2018 loppuun asti ilman ristikuulusteluja. Uskoin itse että liittomme päättyisi sopuisaan eroon ensimmäisen vuosipäivämme koittaessa tammikuussa 2019..

.. Mutta toisin kävi. Psykiatrini totesi että avioliittomme on Masennusmöykyn kanssa sujunut vuoden aikana niin tiiviinä ja "rakastavana", että on tärkeää kokeilla avioeron sijasta jatkaa vielä toinen vuosi. Tipahdin tässä vaiheessa aikamoisen pudotuksen kohti realismin lattiapintaa. Siellä hetken vatsallani maattuani keräsin itseni ja nousin istumaan. Mietiskelin asiaa, pohdiskelin viime kuukausien vointiani. Joo-o, kieltämättä olin joulukuussa alkanut jälleen väsymään. Olin ollut hiljaisempi, ärtyneempi, omaan kuoreeni vetäytyneempi. En enää innostunut kovinkaan paljoa sosiaalisista tilanteista, vaan halusin ennemminkin katsoa kotona tv:tä Masennusmöykyn kainalossa <3 Ymmärsin vähitellen, että psykiatrini oli oikeassa. Ei minun kuulu vielä heittää hyvästejä avioliitolleni, vaan jämäkästi käsi kädessä astella vielä yhteitä polkua pitkin kohti valoisampaa huomista. Kyllä minä ystävääni Masennusmöykkyä vielä tarvitsen, vaikken sitä ole syksyn aurinkoisina ja iloisina päivinä ymmärtänyt.

Psykiatrini totesi eilen vastaanotolla että usealla potilaalla tulee ensimmäisen vuoden aikana voimaantunut tunne. "Kyllä minä pärjään, olen parantunut, kaikki onkin jo hyvin". Mutta todellisuus onkin sitten se, että pärjäsit hetkellisesti. Olit vahva hetkellisesti. Seisoit omilla jaloillasi hetkellisesti. Et vielä lopullisesti, itsenäisyyttä ja vakautta puhkuen.

 

 

Olen kärsinyt masennukseni (ja vääristyneiden ajatusteni) takia paljon. Olen ollut vuonna 2018 paljon pois töistä, jonka vuoksi olen kokenut valtavan määrän huonoa omatuntoa kollegoideni puolesta. Olen ajatellut että he eivät pidä minusta enää, kokevat minut epäluotettavaksi feilaajaksi. Että he puhuvat minusta selän takana pahaa, eivät ole tyytyväisiä suorituksiini.. ja nämä kaikki ajatukset ovat kääntyneet minulle heti todeksi. He inhoavat minua todella, he ovat tyytymättömiä minuun oikeasti! Ja tämä taas on pahentanut ahdistustani, huonoa omaatuntoani. Ja näistä ajatuksista johtuen olen hetken päästä ollut jälleen ahdistuneena kotona, poissa töistä.. Oravanpyörä on ollut valtava, hengityksen salpaava paino rinnallani..

.. Mutta tänään, keskiviikkona 30.1.2019 kyllästyin tähän olotilaani täysin! Kyllästyin kuvittelemaan että kollegani ovat minuun tyytymättömiä, kyllästyin miettimään että mitä he minusta oikeasti ajattelevat! Niinpä lämäytin tiskiin tarinani, avioliittoni karikot yhdessä Herra Masennusmöykyn kanssa. Odotin jotenkin shokeeraavia reaktioita; "Ai sen takia oot ollu paljo pois töistä! No ollaan me täällä ihmeteltykki!". Se olis ruokkinut tietoa siitä, että olisin ollut ajatusteni ja "tosiasioiden" äärellä oikeassa.

.. Mutta vastapallona sain ymmärtävää, empaattista kohtaamista. Sain henkistä tsemppiä, huolenpitoa ja välittämistä. Kysymyksiä että "pärjäätkö nyt oikeasti?". Ja lisäksi painokkaita lauseita sen suhteen, että en saa nyt kuormittaa itseäni töissä. Kerroin kollegoilleni epäilykseni ja ajatukseni, huonon omatunnon pyörään joutumisen töistä poissa ollessani. Nämä ihanat ihmiset pyyhkivät kintaalla koko asian, tekivät olettamukseni täysin tyhjiksi.

Ai että, nyt on hyvä olla. Vuoden mittainen painolasti työyhteisööni liittyen on poissa. Padoin sitä aivan turhaan, salasin ja piilottelin. Itseni sairastutin.

Ladataan...

Seison hölmistyneenä jälleen kerran elämäni lähtöviivalla. Jalkojeni alla on mustavalkoinen, ruutulippumainen kuvio, johon on maalattu päälle paksuin tekstatuin kirjaimin START. Katselen ympärilleni. Ympärilläni avautuva maisema on tyhjän näköinen, aivan kuin maisema olisi vielä maalauksesta kesken. Seison hämmentyneenä, vallitsevaa hiljaisuutta kuunnellen. On todella hämmentävää ja ahdistavaa seisoa tällä tavalla, yksin. Kukaan ei ole tukemassa tai turvaamassa henkistä ahdistustani. Kukaan ei ole jakamassa tätä hämmentävää ilmapiiriä, jonka tyhjyys ja hiljaisuus ympärilläni luovat. En oikein tiedä miten tähän tilanteeseen tulisi reagoida; iloita? lähteä juoksemaan kohti tyhjää maisemaa? lysähtää lähtöviivalle musertuneena? itkeä? MITEN MINUN TULISI NYT REAGOIDA? JA MITEN TÄNNE HIIVATIN TYHJYYTEEN SAISI JONKUN KAVERIKSI??

Kävin tänään psykiatrilla. Olen tavannut hänet viimeksi vuosi sitten, silloin kun raahauduin ensimmäisen kerran hänen luokseen henkisten lasinsirujeni kanssa. Oli toisaalta hieman jännittävää tavata hänet jälleen, vuoden tauon jälkeen. Tapasimme vuosi sitten tammikuussa, niin myös nyt. Tapasimme tänään juuri samassa vastaanottohuoneessa kuin vuosi sitten, samoilla upottavilla nojatuoleilla istuen. psykiatrini otti minut hellästi (ja samalla jämäkästi) vastaan. Kävimme vuosi sitten tammikuussa tehtyjä testejä läpi liittyen masennukseeni. Keskustelimme ja samalla psykiatri arvioi nykyistä tilannettani. Etukäteen ajattelin että diagnoosini saa pyyhkiä viimein pois mielestäni, olenhan parantunut ja eheytynyt jo ajat sitten! Mutta mitä vielä..

Lopulta olen ottanut vain pieniä askelia kohti eheämpää elämää! On uskomattoman hienoa ja hämmentävää, miten ammattihenkilö osaa etsiä sinusta mitä oudoimmatkin asiat esille, kaivaa ja ahdistaa tiukoilla kysymyksillään. Psykiatrini vastaanotolla on niin hyvä olla, jotenkin tilanne on samaan aikaan niin aito ja hauraan paljas.

Psykiatrini totesi että keskivaikea masennukseni on lieventynyt lieväksi masennukseksi, mutta missään nimessä en ole vielä tarpeeksi eheä. Olen saanut ulkoiset puitteeni karsittua ja muutettua sellaisiksi, että nyt elämäni on tasaisempaa ja vakaampaa. Mutta matkaa itseeni en ole vielä aloittanut laisinkaan, jota hän hieman jopa kyseenalaisti. Tästä johtuen tulen käymään terapiassa vielä vuoden tai kaksi (maksimi on siis yhteensä kolme vuotta, jonka jälkeen tavoitteena olisi olla itsenäinen ja omillaan pärjäävä).

 

Psykiatrini totesi että olen kuin liukas saippua. Hän ei saa minusta millään otetta, koska miellyttämisen haluni on niin valtavan suuri. Nyökyttelen, vastailen "joo" tai "kyllä" kaikkeen mitä hän sanoo ääneen. En tuo esille omia mielipiteitäni, vaan mukaudun toisen sanomisiin. Toisin sanoen miellytän, jottei minua satutettaisi. Miellytän jotta minut hyväksyttäisiin. Miellytän, jotta minusta pidettäisiin. Lisäksi olen psykiatrini mukaan riippuvainen toisista ihmisistä. Riippuvainen hyväksytyksi tulemisesta, riippuvainen miellyttämisestä. Mietin lähes koko ajan mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Muutan ajatukseni päässäni todeksi, ja uskon ajatuksiini totena. Jos ajattelen että "tuo katto mua ouvosti. Se ei varmaan tykkää musta koska oon niin lihava", niin pidän tätä ajatusta samantien totena. Siitä ajatuksesta lähtien uskon että henkilö x pitää minua lihavana, rumana ja ärsyttävänä ihmisenä.

.. kamalan kuormittavaa, surullista ja voimavaroja vievää.. Psykiatrini oli tiukasti sitä mieltä että näihin toimintatapoihin on pakko tulla muutoksia, koska toimintatapani ovat vääristyneitä. Psykoterapiani ei voi missään nimessä jatkua kahden tai kolmen viikon välein, vaan intensiivisemmin viikoittain. Tarvittaessa jopa useamman kerran viikossa..

Psykoterapian lisäksi aloitan jälleen myös lääkityksen. Tällä kertaa tavoitteena on puolet pienempi annos kuin viimeksi. Tämä johtuu siitä että vuosi sitten olin todella lopussa. Ajattelin itsemurhaa, toivoin että uskaltaisin sen tehdä. Lääkityksellä mieleni oli pakko saada turraksi, jotta unohtaisin sellaiset ajatukset. Jotta mieleni ei enää tuntisi niin syvää surua, ahdistusta ja itsekritiikkiä. Jotta saisin pääkoppani ja elämäni vähitellen kuntoon. Mutta nyt, tammikuussa 2019, minulla ei (onneksi) ole kyseisiä ajatuksia. Enemmänkin lääkityksellä haetaan nyt pientä turruutta itsekriittisyyteen, epäluuloisuuteen itseäni (ja muiden ajatuksia) kohtaan, voimavaroja liikkumiseen ja tunneherkuttelun lopettamiseen. Psykiatrini oli sitä mieltä että tällä hetkellä palkitsen ja lohdutan itseäni herkuilla, kun en osaa vielä hallita elämääni, tunteitani. Herkut ovat pakokeino surusta, masennuksesta ja ahdistuksesta.

Näin ollen nyt pyritään kevyemmällä mielialalääkityksellä tasapainottamaan näitä valtavan suuria pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. Heilahduksia ja vastoinkäymisiä. Tehdään näistä kaikista tunteista hetkeksi turria, jotka vääristyneet käyttäytymismallit minulle aiheuttavat. Kun psykoterapian avulla olen saanut toimintojani normalisoitua, niin voidaan lääkitys jälleen purkaa pois. Tällöin näitä vääränlaisista tavoista johtuvia raskaita tunteita ei toivottavasti enää sitten olisi, vaan ne tulisivat esiin aidoissa, realistisissa tilanteissa.

Mielialalääkitykseni annos on myös sen vuoksi puolet pienempi, jotta en kadota tunteitani tällä kertaa aivan täysin. Vuoden 2019 terapiakäynneilläni on tarkoitus kokea turhautumista, itkua, surua ja ahdistusta. Samoin myös tietysti iloa, naurua ja onnellisuutta. Terapiassani on nyt tarkoitus keskittyä minuun itseeni; menneisyyteeni ja nykyhetkeen. Muuttaa vääristyneitä ajatuksiani, riippuvaisuuttani muista ihmisistä. Tarkoitus on saada minut tuntemaan ahdistusta, väsymystä. "Ilman ahdistusta ei tule muutosta", totesi psykiatrini tänään tiukasti minua silmiin katsoen.

Keskustelimme tänään paljon myös lapsuuden perheestäni. Psykiatrini mielestä nojaan perheenjäseniini liian paljon, ja samalla perheeni sitoo minua liian vahvasti. Olen osaksi jäänyt "vajaaksi" aikuistumisesta, koska siteet lapsuuden perheeseeni ovat liian vahvat. Ja tämän kyllä allekirjoitan täysin. Koen että olen perheelleni kaikesta tilivelvollinen, enkä osaa pitää minkäänlaisia salaisuuksia kertomatta niistä heille.. Lisäksi he neuvovat minua pienissäkin asioissa, aivan kuin en muka pärjäisi ilman heitä. "Muista tehdä muuttoilmoitus", "muista leikata koirien kynnet tällä viikolla", "miten sinulla meni kehityskeskustelu töissä?". Tähän on tultava viimeinkin muutos, sillä olen etenkin äiti-tytär- suhteestani todella ahdistunut. Tällä hetkellä tuntuu etten vain haluaisi olla äitini kanssa juurikaan tekemisissä, jotta pääsisin lopultakin eheytymään ja aikuistumaan itsenäiseksi, aikuiseksi naiseksi. Mutta meistä kun toinen osapuoli ei asiaa ymmärrä yhtään, neuvoo ja ohjaa minua edelleenkin kuin pientä lasta..

Hyvä esimerkki tästä ahdistavan sitovasta äitisuhteestani on se, kun viikko sitten olin äitini luona kylässä. Istuin sohvalla ja kirjoittelin Whatsappissa ystävälleni. "Kelle sinä oikein kirjoitat ja onko siellä jotain salaista mitä minä en muka saa tietää?", kysyi äitini hieman närkästyneenä..

Ahdistaa.. äitini ahdistaa minua tällä hetkellä eniten koko maailmassa.. Ja se ettei hän näe omassa toiminnassaan mitään omituista tai poikkeavaa.. Tukehdun tähän ahdistukseen ja siihen ettei toinen vaan ymmärrä!!! Onneksi ylihuomenna on jälleen terapia. Tuntuu että tukehdun tämän päiväisen psykiatrin käyntini jälkeen tähän aivotulvaan. Mutta niinhän näiden käyntien jälkeen yleensä käy. Ahdistaa, ammattihenkilö kun osaa minut laittaa koville. Mutta sehän on toisaalta tarkoituskin.. Ilman ahdistusta ei tule muutosta..

Psykiatrilla käyntini lopputulema on siis se, että psykoterapiani jatkuu ehdottomasti vielä vuoden ajan. Sen jälkeen tarkistamme tilanteen, että onko kolmannelle vuodelle vielä tarvetta. Tänään siis menen kotiin apteekin kautta, ja kohti tuttua turruutta <3

Ladataan...

Tämä päivä, torstai 24.1.2019 on minulle tänään yksi elämäni tärkeimmistä päivistä. Tänään viiden aikoihin ajan oman pikkuautoni (eksäni mukaan "Kotturan" :D) uuden kotini pihaan. Olemme sopineet asunnon entisten omistajien kanssa että he luovuttavat asunnon avaimet minulle tuolloin. Avaimet, joilla on minulle todella suuri henkinen merkitys. Merkitys siitä, kuinka paljon olenkaan vahvistunut ja voimaantunut psyyketasolla viimeisen vuoden aikana. Kuinka olen noussut synkän ja tukahduttavan masennuksen suosta, ja vähitellen alkanut tavoitella parempaa, itsenäistä elämää! Jos miettii millaisessa tilanteessa olin vuosi sitten masennusdiagnoosin saaneena ja henkisesti täysin romuna, niin kyllä näiden kahden tammikuun välillä on aikamoinen ero.. (Onneksi on!) Tänään saamani asunnon avaimet tulevat avaamaan minulle iloisia ja lempeitä tuulia tulevaisuuteen. Olen niin onnellinen, tuntuu että vatsaa kipristää ja olo on kovin malttamaton! <3

Odotan kovasti sitä hetkeä kun asunnon aiemmat omistajat poistuvat tänään näköpiiristäni, ja minä jään kotiini aivan yksin. Aion aluksi hetken vain tunnelmoida tyhjän kodin fiiliksestä, vaellella huoneesta toiseen pääkoppa onnen tunteesta sekaisin. Uskon että tarvitsen oman pienen hetken ajatusteni kasaamiseksi; "tämä on nyt oikeasti minun ikioma koti <3".

Olen pakannut vajaan viikon verran joka päivä.. Työpäivien jälkeen olen kipuillut pakkaamisen tuskasta, väsymyksestä, täysien muuttolaatikoiden seassa elämisestä ja kaikesta tästä kaoottisuudesta kodissani. Tuntuu että olen jo tähän pakkaamiseen aivan kypsä, yksin pakkaaminen ja tavaroiden läpi käyminen on niin hiivatin rankkaa puuhaa. Mutta pian saan onneksi siirrettyä kaiken omaisuuteni uuteen kotiin, sen jälkeen sisustaa ja järjestellä kaikki esineet juuri niin kuin itse haluan <3 (tietysti tätä olen toteuttanut myös viimeisimmän muuttoni yhteydessä, mutta kyllä omaan asuntoon muuttaminen on kuitenkin aivan oma lukunsa!)

Odotan jo innolla uusien naapureideni tapaamista. Olen kuullut, että taloyhtiömme koostuu pääosin ikäisistäni asukkaista. Taloyhtiömme vanhin pariskunta on iältään minua kymmenisen vuotta vanhempi, joten ikäerojenkin puolesta uskon meidän kaikkien tulevan hyvin toimeen. Ja kun kyseessä on vielä pieni ja yhteisöllinen taloyhtiö, niin uskon minun sopeutuvan hyvin mukaan porukkaan! Ainut asia mikä minua etukäteen epäilyttää on koirat. Raatis ja Jumis kun ovat sangen kovia puolustamaan reviiriään. Tällöin niiden on yleensä mahdotonta pysyä hiljaa, ne kun haukkumisellaan kertovat ettei alueelleemme ole tungettelijoilla mitään asiaa.. Mutta tässäkin asiassa on vain tärkeää keskustella seinänaapurin kanssa etukäteen, rehellisesti ja avoimesti. Toivon todella että he tuovat sitten asian esille, jos karvaturrini alkavat joskus käymään heidän hermoilleen.

 

 

Muuttoilma sattuu tällä viikolla olevaan kirpeä, kuulas ja kamala. Kamala siksi, että ulkona on niin hiivatin kylmä! Mielestäni -30°c on oikeasti aivan liikaa!! Samalla on tietysti ihanaa kun aurinko paistaa ja luonto on kauniissa lumivaipassaan, mutta herranen aika näitä pakkaslukemia!! Ehkä tästä kuitenkin selvitään, sitkeydellä ja hyvällä muuttoporukalla. Saan olla iloinen että olen saanut kasattua hyvän muuttojengin tulevan viikonlopun varalle <3

Ai keitä olen saanut muuttooni mukaan? Alunperin pohdin muuttofirman vuokraamista, jotta muutto sujuisi mahdollisimman vaivattomasti. Ystäväni olivat kuitenkin täysin tätä ajatusta vastaan, he kun ehdoin tahdoin haluavat olla osa tätä suurta muuttopäivää! :D Niinpä minun kontolleni jäi lopulta vain muuttoauton hankkiminen (ja pakkaaminen). Tulevana viikonloppuna meitä on muuttoa tekemässä yhteensä kuusi henkilöä (lisäkseni viisi hyvää ystävääni).

 

 

Olen tällä hetkellä hieman vaikeiden päätösten edessä. Tietysti kun muutan 45 neliön kokoisesta asunnosta lähes 80 neliön kokoiseen, niin tilaa tulee olemaan lähes puolet enemmän. Konkreettisesti se tulee näkymään tilavampana keittiönä ja olohuoneena. Lisäksi myös yksi kokonainen huone on lisää uudessa kodissani (vierashuone). Näin ollen minun olisi pakko tehdä uusia ostoksia huonekalujen ja koristeiden osalta. Keittiö ei onneksi nyt sen suurempia investointeja kaipaa, mutta olohuone tarvitsisi suuremman sohvan ja hyllytilaa. Vierashuone huhuilee puoleensa vuodesohvaa tulevia yövieraitani varten. Vaikeita päätöksiä siis luvassa.. Minä kun en luonnollisestikaan osaa pohtia asioita pitkään, vaan haluan kotini ehdottomasti heti valmiiksi. Uskon siis ryntääväni heti huonekaluostoksille, vaikka niiden hankkiminen vähitellen tulevien kuukausien aikana olisi järkevämpää. Itsehillintä, missä sinä olet? :D

Kunhan saan muuton tehtyä ja asuntoni alkaa näyttämään kodilta, niin lupaan viedä teidät pienelle esittelykierrokselle! ^___^

Pages