Ladataan...

"Lähiaikoina otsikoimieni tekstien mukaisesti olen todellakin alkanut vaikuttamaan hutsulta. En siis sellaiselta likaiselta maksulliselta naiselta, jolta saa "Happy Endingin" lisäksi vielä kupan ja kymmenen muuta tautia. Ennemminkin koen vaikuttavani tyylikkäältä sugardaddyn seuralaiselta. Seuralaiselta joka pitää sugardaddyn tyytyväisenä ja osallistuu hänen seuralaisenaan hienoille illalliskutsuille sekä muihin edustuskemuihin."

Ei huolta, en ole oikeasti rekisteröitynyt minnekään seuralaispalveluun, tai lähtenyt mukaan sugardaddy- toimintaan. Tarkoitan tällä yllä mainitulla lausahduksellani sitä, että nyt olen tämän(kin) Tinder-jakson aikana tutustunut useisiin eri miehiin, vaikka sinkuksi jokin aika sitten jäädessäni ajattelin etten näin tällä kertaa tulisi toimimaan. Kuitenkin kaksi vuotta sitten tapahtunut sinkkuiluvaihe toisti itseään lähes täysin peilikuvamaisesti. (Mutta toisaalta haittaako se? Haittaako se jos vapaana ollessasi pidät hauskaa, tutustut ja ihastut uusiin ihmiseen? Niin kauan kun siitä ei ole kenellekkään haittaa, niin eikös kaikki ole silloin ihan hyvin?) Tällä kertaa Tinder-seikkailujani olen kokenut Matin, Tepon ja Aslakin kanssa. Lisäksi muutamien "edellisen kauden" Tinder-miehien kanssa olen viestitellyt, mutta heidän toiveistaan huolimatta en ole halunnut heitä tavata. Eikös menneisyys ole tarkoituksella menneisyyttä, i guess?

Ai mitenkö kävi Aslakin kanssa, helpottuiko ikäeroahdistukseni? No ei helpottunut, ei.. Hän on (onneksi) ollut viimeisen viikon ajan sairaana, eikä me olla voitu nähdä. Toisaalta poden hieman huonoa omaatuntoa, koska uskon että flunssa häneen tarttui juurikin minusta.. Mutta tämän "alkuhuuman" laannuttua ymmärrän, että on hän minulle liian vanha. Perustan tämän ajatukseni siihen että koen olevani hänen seurassaan kuin ujo pikkutyttö. Jos hän olisi minulle sopiva, niin nimenomaan minunhan tulisi tuntea itseni vanhemmaksi kuin oikeasti olen. Niinpä tämä henkinen pikkutyttö on päättänyt jäädä sivuun tällaiselta ikämiesten deittailukentältä ;D (vitsi, se oli vitsi!) Onneksi en kerennyt Aslakin kanssa kuherrellassani poistaa Tinderiä täysin. Olin jäädyttänyt profiilini niin, ettei kukaan minua löytänyt sieltä. Aslakin suhteen järkiini tullessani otin kuitenkin hiustenkuivaimeni esille, ja sulatin Tinder-profiilini syvästä ikiroudasta (ja jos nyt ihmettelet että miten joku asia voi viikossa jäätyä ikiroutaan, niin älä kysy. En tiedä itsekään :D). Profiileja ahkerasti vasemmalle (not- painike) uudella innolla svaippailtuani eteeni tupsahti eräs todella mielenkiintoinen Tinder-profiili. Profiilin kuvassa oli ihana nallekarhumies, joka hymyili sekä ilmeellään että ihanilla nappisilmillään. Profiilin tekstiosioon mies oli pyytänyt ystäviään arvioimaan hänen luonnettaan, "ystävät kun sen tietävät paremmin". Ystävät olivat kuvanneet miestä ystävälliseksi, lapsirakkaaksi, rauhalliseksi ja samalla puheliaaksi, iloiseksi, naista arvostavaksi ja luotettavaksi. Mies oli itse lisännyt tekstiin että hänen elämänsä on muuten balanssissa, mutta parisuhteen toinen osapuoli vielä vain puuttuisi. MINÄ IHASTUIN, PAKAHDUIN ILOSTA JA ODOTUKSESTA! Muistaakseni laitoin miehelle normaali tykkäyksen sijasta supertykkäyksen, jotta hän varmasti huomaisi minut muiden naisprofiilien joukosta! Ja mitä tapahtuikaan; myös mies tykkäsi profiilistani ja MEISTÄ TULI MATCH!! Meni kuitenkin neljä päivää ennen kuin mies vastasi "Moi, mitäs sinulle kuuluu? :)"- viestiini. Neljä kokonaista päivää minä odotin jännittyneenä, pelkäsin ettei mies vastaa minulle koskaan mitään.

Neljäntenä päivänä tämä suloisuus kuitenkin lopulta vastasi "Hei, kiitos kysymästä hyvää kuuluu :) Mitäs sinun viikkoon on mahtunut?". Tämän viestin jälkeen olemmekin olleet erottamattomat. Viestittelimme Tinderissä jonkin aikaa, josta sitten siirryimme Whatssapin puolelle. Ensimmäisen kerran puhelimessa keskusteltaessamme puhuimme kerralla kolme tuntia <3 Meistä molemmista alkoi hyvinkin pian tuntua että taidamme olla toisillemme erottamattomat. Mies totesikin kerran että jos kohtaloon on yhtään uskominen, niin nyt sillä taitaa olla todellakin sormensa pelissä. Ja siltä minustakin todella tuntuu! <3

Ai että enhän minä häntä todellisuudessa vielä tunne, koska emme ole nähneet face to face? Totta, olet aivan aivan oikeassa! Senpä vuoksi me viimein tapaamme TÄNÄÄÄÄÄÄÄNNN!!!! Tänään, tiistaina 18.9. kello 19:00 (tai 19:03, jos hän sattuu olemaan myöhästelijäluonne niin kuin minä) me tapaamme viimein!! Aikaa tähän ihanan kutkuttavaan hetkeen on enää tunti. Tuntuu tällä hetkellä että sydän hyppää rinnasta ulos, vatsassa elää sata erilaista perhoslajia ja jalat alkavat muuttumaan vähitellen lihaksien ja luiden sijasta makaroniksi!

Jotenkin tämä nyt vain tuntuu niin oikealta! Samalla tavalla tunsin kun tapasin ensirakkauteni 14-vuotiaana, tunteet ja varmuus toisesta ihmisestä olivat juuri tällaista.

 

 

 

Eilen tämä ihana mies (minkähän nimen hänelle antaisin.. Olisiko hän vain lyhyesti sanottuna "Mies"? No, sillä mennään nyt väliaikaisesti!) laittoi minulle seuraavanlaisen viestin: "En tiedä mistä johtui, mutta hyvällä itsetunnolla poiston tinderin puhelimesta ;)". Melkein samalla hetkellä kun sain kyseisen viestin, olin itsekin miettinyt kyseisen sovelluksen poistamista. Ei siis vain profiilin ikiroutaan jäädyttämistä, vaan tällä kertaa aivan totaalisesti Tinderistä irti lopullisesti päästämistä. Ja tuon ihanan viestin saatuani tein sen tyytyväisenä hetimmiten! Ai että tuli hyvä olo!

Nyt siis keskitytään tuleville Tinder-treffeille Miehen kanssa <3 Hän juuri laittoikin viestiä että odottaa tapaamistamme jo kovasti, hui! <3_<3

Wish me luck murut!

Ladataan...

Täällä taas, aiheena tällä(kin) kertaa Tinder ja sen kuumaakin kuumempi maailma. (No joo, kuuma ja kuuma. Otetaanpa nyt lause luettavaksi sarkastisten aurinkolasien läpi.) Edellisen blogitekstini jälkeen oivalsin, että minun täytyy todellakin todellakin keskittyä omaan hyvinvointiini. Keskittyä rakkaisiin ystäviini, keskittyä koiriini, keskittyä omaan itseeni ja siihen että voin itseni kanssa hyvin. Ja kieltämättä olen onnistunut parantamaan näitä asioita vähitellen! Olen oppinut nauttimaan omasta itsestäni enemmän, muun muassa sillä että pukeudun arkipäivinäkin kauniisti (eihän vain viikonloppuisin ole aihetta juhlaan!). Etsin vaatekaapistani aina kauneimman tarjolla olevan kukkamekon, sujautan niittibootsit jalkaani, ja viimeistelen lookin heittämällä nahkarotsin selkään. Kotoa poistuessani luon vielä silmäyksen itseeni peilistä, ja totean että "kylläpä näytät nainen hyvältä tänään!". Ai että, kyllä se itseluottamus siitä vähitellen kasvaa ja säihkyy muillekin ympärillä oleville ihmisille <3

Tämän kaiken itsensä arvostamisen lisäksi olen kohdannut salamyhkäisesti uuden Tinder-tuttavan. Hän on sellainen lapin poika, nimetään hänet sen mukaisesti vaikkapas Aslakiksi. Aslak on minua yli kymmenen vuotta vanhempi. Sellainen raamikas, pitkä mies. Hän on ulkomuodoltaan hieman juro; sellainen körmy portsarin näköinen "tosimies". Salaa olen vuosien aikana katsellut juurikin tämän tyylisiä miehiä kuntosalilla käydessäni, toivonut salaa että minullakin olisi joskus tuollainen nallekarhu <3 Aslak on kovan ulkokuorensa alla oikea herrasmies. Herkkä ihmissielu, joka haluaa itselleen vakaan parisuhteen ja yhteistä "Me-henkeä". Hän sanoikin kerran että olisi hienoa löytää kumppani, jonka kanssa voisi ajatella "Me vastaan muut". Nämä kaikki Aslakin sanat ovat olleet minulle kuin hunajaa, sillä ajattelen hänen kanssaan aivan samalla tavalla. Olisi hienoa löytää ihminen, kenelle jakaa kaikki elämän ilot ja surut (ja pullanmurut, hah :D). Lisäksi olisi ihanaa asua yhdessä, elää yhteistä arkea. Molemmilla olisi omat harrastukset joiden parissa saisi sitten rauhassa omaa aikaa. Illalla taas molempien ollessa kotona olisi ihanaa käpertyä oman nallekarhun kainaloon ennen nukkumaan menoa <3 Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että juurikin tuohon haaveilusuuntaan olen Aslakin kanssa matkaamassa! <3 Toisaalta se jännittää, pelottaa ja lisäksi myös ahdistaa. Aslak on kuitenkin minua paljon vanhempi, aikuinen mies. Omassa pääkopassani palaakin iso punainen sireenilamppu MAYDAY-huutoaan. Se yrittää kertoa minulle, että "olet liian nuori Aslakille, etsi mieluummin oman ikäistäsi seuraa!".

Niin.. tätä ikäeroa olenkin pohtinut viime aikoina paljon. Olen pohtinut, pähkäillyt ja vaipunut ajoittain myös epätoivoon. Olen keskustellut asiasta paljon läheisten ystävieni kanssa, ja he ovat kovasti kannustaneet minua tutustumaan Aslakkiin. Eräs lapsuuden ystäväni totesi minulle viestitellessämme näin: "Se on just sitä mitä tarttisit. Ja uskon et saisit olla ihan oma ittes sen seurassa. Kato ku aika vaan näyttää, ei ketään voi tuomita ensi tuntumalta. Et voi tietää minkälaista teillä vois olla ku rentoudut *pus*. Ei saa hylätä heti koska se saattais oikeesti olla sun elämäs rakkaus.."

Epäilen että rakkaan ystäväni sanat ovat enemmän kuin totta. Luin myös internetistä vielä aiheesta lisää, epätoivoisena googlasin hakusanat "yli kymmenen vuoden ikäero parisuhteessa". Keskustelupalstoilla ihmiset kertoivat omia kokemuksiaan, totesivat että eihän se ikä ratkaise mitään vaan enemmänkin henkilökemiat. Ja se on kyllä tietysti aivan totta! Lisäksi eräässä tutkimuksessa todettiin että tutustumisvaiheen ahdistus voi olla usein hyväkin merkki. Se osoittaa jo alkavaa kiintymystä toiseen ihmiseen, pelkoa ja epäilyä että tuleekohan tästä ihanasta jutusta mitään. Sen toisen edessä on valmiiksi jo niin avoin, heikko ja tietämättään onnellinen, että se aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta. Ystävieni ja internetin neuvojen avulla olen saanut pääkoppani punaisen MAYDAY-varoituksen vähitellen hiipumaan. Aion antaa Aslakille ja minulle mahdollisuuden. Katsotaan miten tässä tulee käymään!

Nyt varmaan ihmettelet miten voin olla jo niin varma, että meistä ylipäätään tulee koskaan mitään. Tämä lapin mies näyttää tunteensa aika selkeästi eikä jätä mitään tulkitsemisen varaan. Aslak totesi jo ensitreffiemme aikana että on tykästynyt minuun ja haluaisi kovasti tavata minut vielä uudelleen. Nyt olemme tavanneetkin lähes päivittäin, ja nimenomaan Aslakin aloitteesta. Minulle riittäisi vähitellen tutustuminen (MAYDAY-sireeni on kuitenkin taustalla käskenyt tekemään niin), mutta toisaalta ei minua haittaa yhtään tähän lapinmiehen rekeen hyppääminen. Eilen Aslakin reki kuljetti meidät yhteiselle päiväkävelylle. Kävelylenkin jälkeen eri suuntiin lähtiessämme Aslak halasi minua pitkään ja totesi, että "mie tykkään siusta ihan oikeesti". Oih voih <3 (jopa tuo aiemmin inhoamani mie-sie - murre on alkanut kuulostamaan Aslakin ansiosta ihanan romanttiselta rakkauden salakieleltä <3). Joten tällaisia pohdintoja on tällä hetkellä Tinder- rintamalla menossa (tai voinko enää käyttää sanaa Tinder-rintama, koska olen laittanut koko Tinderin tällä hetkellä jäihin. Tämän tein Aslakin aloitteesta, sillä hän teki näin jo ennen ensitapaamistamme <3).

Lopuksi haluan liittää vielä tähän kuvan, jonka bongasin aikakauslehdestä kampaamon penkissä istuessani:

Ai että miten totta tuo teksti onkaan! Niin totta, että se osui lehdessä heti silmiini ja vaati ottamaan kuvan itsestään <3 Erohehku loisti myös eilen illalla voimakkaasti kotonani, kun eksäni tuli käymään kylässä. Emme olleet nähneetkään eromme jälkeen kertaakaan ennen eilisiltaa. Joimme teetä yhdessä, vaihdoimme kuulumisia ja vietimme kivaa tiistai-iltaa. Oli mukavaa tavata hänet pitkästä aikaa!. Oli ihanaa huomata että toinen on minulle edelleen todella tärkeä ihminen, mutta tällä kertaa vain ihan täysin kaverina. Eksäni kanssa parisuhteemme rakkauspilvi oli kovin erilainen, kuin ennalta olin koskaan ajatellut. Yhteinen pilvemme oli paljon myrskyisämpi, glitterisempi, kultasalamoita syöksevämpi ja pyörremyrskyissä pyörittävämpi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Nyt kun olen päässyt kyseinen rakkauspilven otteesta irti, niin menneitä asioita on mielenkiintoista seurata sen ulkopuolelta. Eilen yhdessä keskusteltaessamme tajusin etten lähtisi kyseiseen hattarapilveen enää koskaan mukaan eksäni kanssa. Tulin oivalluksestani todella iloiseksi, jopa onnelliseksi! Ehkäpä se oli juurikin tämän Erohehkun ansiota <3

Ladataan...

* Oi miksi sitä määrittelee itsensä muiden ihmisten mielipiteiden mukaan? Miksi on niin hiivatin tärkeää käyttää toista ihmistä peilinä itselleen? Toisen ihmisen omistama peilihän voi olla likainen, täynnä säröjä. Sen heijastama kuva voi olla täysin vääristynyt ja tarkoituksellisesti irvokas. Mutta tästä kaikesta huolimatta miksi minulle on niin tärkeää, että saan feetbackia omaan olemiseeni juuri toisten ihmisten kannattelemista peileistä? *

Matti ja Teppo- kuvion Teppo on unohdettu, kuopattu ja kännykän yhteystiedoista jo poistettu. Tuntui että minun seurani kiinnosti häntä vain silloin, kun mies oli ottanut vähän vettä väkevämpää. Muulloin lirkuttelut muille naisille taisivat kiinnostaa minua enemmän. Eikä se siis mitään lopulta haittaa! Tepon kautta ymmärsin kuinka kovasti haluaisinkaan löytää itselleni parisuhteen. Ja sitten kun joku Tepon tyylinen "ihan ok"- tyyppi sattui kohdalle, niin olin rakentamassa pilvilinnoja meidän ympärille samantien. Säälittävää, i know.. Matin kohdalla taas tilanne on se että tapasimme viime viikonloppuna luonani. Meillä oli mukavaa, henkilökemiat kohtasivat hyvin. Kuitenkin hänen(kin) kohdallaan kävi niin, että viestittelyt hiipuivat samantien minimiin seuraavalla viikolla tapaamisemme jälkeen.. Nyt siis taitaa olla jo tässä naisessa jotain vikaa, kun kumpikaan mies ei ole alkuhuuman jäljeen enää kiinnostunutkaan.. Ennen tapaamista he molemmat olivat todella kiinnostuneita, toivoivat että "juuri tästä jutusta" voisi tulla jotain enemmän. Mutta mikä niissä face to face- tilanteissa sitten meni pieleen? En tiedä, en todellakaan tiedä.. En itse ainakaan huomaa omassa käytöksessäni, tai meidän henkilökemioissamme mitään vikaa. Joten lopullinen ongelma taitaa lopulta olla painoni.. Vaikka molemmat miehet eivät olleet itsekään normaalipainoisia, tai mitään Hunks-tyylisiä gigoloja, niin kaippa he sitten naiselta kuitenkin tätä odottivat. Pitääkö naisen siis oikeasti olla normaalipainoinen, jotta voisi haaveilla hyvästä ja mukavasta parisuhteesta? Ymmärrän että normaalipainoinen ihminen on kauniimpi, hyvinvoivampi ja eloisampi, mutta miksi ylipaino kuitenkin tyssää miehen mielenkiinnon lähes kokonaan? Se on minusta jotenkin todella surullista.. Eihän siinä sen ihmisen sisin lopulta merkitse yhtään mitään!!

Lisäksi on todella surullista, etteivät kumpikaan miehistä ole uskaltaneet kertoa minulle ettei heitä enää kiinnosta yhteydenpitomme. Molemmat ovat vain hiipuneet viesteillään vähitellen pois, jättäneet minulle lopulta enää edes vastaamatta. Olen molemmille kertonut että "saat sanoa suoraan jos ei enää kiinnostakaan, en mene siitä rikki :D", mutta tällaista urotekoa en kummankaan miehen suunnalta ole saanut kokea.

Huomaan että olen todella riippuvainen muista ihmisistä. Ja jostain syystä haen kamalasti hyväksyntää parisuhteen kautta. Se on jopa hieman pakkomielteistä, pakonomaista hakemista toisen löytämiseksi. Tiedostan että olisi välillä hyvä olla vain itsekseen, eheytyä ja kasvaa itsenäiseksi naiseksi. Mutta kun toisaalta olen niin henkeen ja vereen parisuhdeihminen, niin koen elämäni tällä hetkellä kovin vajavaiseksi. Terapeuttini kanssa muutama viikko sitten aiheesta keskusteltiinkin, ja hän yritti kovasti tuoda esille itsenäisesti pärjäävän naisen tärkeyttä. Ehkä minun täytyy nyt viimeinkin ymmärtää oma parhaani, ja lopettaa tämä pakonomainen metsästysreissuni. Todeta että itsekseen on hyvä olla! Lisäksi muutenkin olisi tärkeää panostaa taas omiin harrastuksiini, ystäviini ja koiriini. Senhän avulla myös elämäntavat muuttuisivat vähitellen terveellisemmiksi ja painonikin lähtisi siinä sivussa laskusuuntaan. Ehkäpä tällöin olisin hieman vahvempi ihminen ja oikean henkilön kolahtaessa kohdalle en enää välittäisi hänen kannattelemansa peilin heijastuksesta. Katsoisin vain peiliin rauhallisen tyynenä, ja toteaisin että "kuules mies; ota tai jätä! Mä oon täydellinen just tällasena ja se on sun tappio, jos et sitä näe! <3"

Loppuun vielä on pakko lisätä flunssaisen ja peiliheijasteista uupuneen naisen ajatelma kuvana;

 

 

Ladataan...

*Millähän sanoilla tämän tekstin nyt aloittaisi.. Eihän minulla ole oikein mitään uutta kerrottavaa, lukuunottamatta itsesäälissä vellomista ja omatoimisessa elämässä räpiköimistä. Ja kuka näitä tekstejä edes täältä lukee, kelle tätä blogia oikeasti pidän?*

No niin, nyt on tullut Tinder-ähky. Sen aiheutti oikeastaan kasa minulle epäsopivia matcheja, elämänkoululaisia ja liian kaukana asuvia miehiä. Näiden seasta löytyi kuitenkin kaksi helmeä, nimetäänpä heidät nyt lystikkäästi Matiksi ja Tepoksi. Molempiin heistä taisin tutustua aikalailla samoihin aikoihin. Teppo vaikutti hieman etäiseltä, ujolta. Hän oli yksityisyrittäjä, samaa ikäluokkaa kanssani, ja samanlaiset elämänarvot omaava kuin minä. Hänellä oli tarkoituksena kohdata ihminen, kenen kanssa olisi hyvä aloittaa parisuhde. Teppo ei yhden yön juttuja ymmärtänyt, ja nämä kaikki lauseet olivat kuin hunajaa korvilleni. Laittelimme viikon verran viestejä; ensin Tinderissä, sitten Whatsapissa. Kerran myös soittelimme. Viikon viestittelyn jälleen Teppo tuli käymään luonani. Hän vaikutti jotenkin niin perussuomalaiselta mieheltä, kun halusi tavata "sun luona kahvikupin äärellä". Vähän pisti huvittamaan, että vieläkinkö jotkut ovat niin vahvasti kahvin ympärille tapaamisia sopivia ihmisiä :D

No me tapasimme, juttelimme ja keskustelimme. Teppo oli hyväkäytöksinen ja minusta vallan ihana. Tuntui että jouduin pidättelemään itseäni etten ryntäisi halaamaan häntä, hyppäisi sohvalla kainaloon ja olisi lähellä toista <3 ilta meni mukavasti ja lähtiessään Teppo totesi: "olipa mukavaa tutustua, laitellaanpa viestiä!". Itsellä jäi tapaamisesta kuitenkin hieman epävarma olo. "Entä jos se ei tykännytkään minusta? Mutta minähän olin oma iloinen, aurinkoinen itseni. Miksenhän riittänyt hänelle, mikä tässä nyt kuitenkin meni vikaan?". Vajaan tunnin päästä Teppo laittoi minulle viestiä ja kyseli mikä fiilis minulla tapaamisesta jäi. Tuntui että olimme molemmat tyytyväisiä tapaamiseemme. Tämä helpotti oloani suunnattomasti :) Tuntui että taisin olla jo vähän ihastunut kyseiseen hurmuriin ;)

 

 

 

 

 

.. Kunnes yhteydenpitomme seuraavalla viikolla vain hiipui ja hiipui.. Teppo on kokoajan onlinena Whatsapissa, mutta minulle hän ei kerkeä vastaamaan oikeastaan laisinkaan. Eilen jo kysyin suoraan että missä tässä nyt oikeasti mennään, mutta vastausta en ole saanut. (Tiedän, olen liian innokas eikä se ole hyvästä. Mutta minkäs ekstrovertille ja malttamattomalle luonteelleni voin!). Niinpä olen ymmärtänyt ettei meistä tulekaan vuosisadan rakkaustarinaa, vaan Tepolla taitaa olla kierrossa liian monta prinsessakokelasta samaan aikaan. Hän kun kertoi luonani että on useamman naisen kanssa harrastelut tätä kahvikulttuuria.. xD

No sitten on tämä toinen ystävä, Matti. Matti on pysynyt minulle hieman etäisempänä aina eiliseen iltaan asti. Olemme heitelleet viestiä Tinderissä silloin tällöin, mutta keskustelupohjana se sovellus on oikeasti aivan susi. Niinpä päätimme eilen siirtyä Whatsapin puolelle keskustelemaan, mikä oli aivan oikea ratkaisu! Tuntui että meillä lähti Matin kanssa jutut samantien lentoon sovelluksen vaihdoksen jälkeen. Viestien vaihtaminen kävi vilkkaana ja aktiivisena koko loppupäivän ajan! :)

Matti on minua hieman vanhempi. Hän kertoi päätyneensä eroon viime kesän kynnyksellä; aika samantapainen tarina kuulosti olevan taustalla kuin minullakin. Matin kanssa meidän huumorintaju on jotenkin yhtä kieroutunut ja kamala. Tuntuu että henkilökemiamme todella mätsäävät!

..Samalla kuitenkin pelkään että Matin ote elämään on liian huoleton. Hän ei stressaa lainkaan elämästään; hän elää ajatuksella "tulee vastaan mitä tulee". Hän haluaa elää päivän kerrallaan, elää chillisti ja viettää rentoa elämää. Samalla hän ajattelee että parisuhde tulee joskus vastaan, jos on tullakseen.

Että niin.. Hyvältä vaikuttava tyyppi, mutta en haluaisi elää taas sellaisessa parisuhteessa jossa minä huolehdin kaikesta. Huolehdin, stressaan ja ahdistun. (Nyt en tarkoita viimeistä suhdettani, vaan aiempaa; ensirakkauttani.) Huolehdin rahatilanteesta, jatkuuko työt, oletko muistanut maksaa sen ja sen laskun ym.. ym.. Mutta toisaalta eihän sitä kaikkea tarvitse heti olla päättämässä, jos ja kun päädymme toisemme tapaamaan. Eihän niitä parisuhteita vain pakonomaisesti aloiteta, vaan tilanne johtaa eteenpäin jos on johtaakseen. Huomaan että itse ajattelen uutta suhdetta nyt hieman pakonomaisesti, en vain osaa olla sinkku.

Oli jotenkin niin suloista kun kysyin Matilta eilen, että haluaisiko hän tavata. Hän vastasi lyhyesti: "Haluaisin ^^". Oh, how cute he is! Mutta voihan taas kasvotusten tapaaminen muuttaa paljon. Voihan olla ettei Mattia ulkomuotoni kiinnostakaan, tai minä totean hänet liian huolettomaksi, tarttumapinnan puuttuvaksi.

Jotenkin huvittaa kuinka nostalginen fiilis tuli taas Tinderöintiä harrastaessani. Sieltä löytyi aika pian kahden vuoden takaisia säätöjä, samoilla kuvilla ja profiileilla varustettuna kuin aina ennenkin :D Heistä kolme "suosikkiani" ottivatkin minuun pian yhteyttä. Jokainen olisi halunnut taas tavata, ja "tällä kertaa katsoa mitä meistä voisi oikeasti tulla". Onneksi olen nyt muutaman vuoden vanhempi ja aikalailla uusia kokemuksia rikkaampi. En todellakaan aio tavata heistä yhtäkään, sillä heistä kukaan ei olisi minulle oikeasti hyväksi. Huomaan että heidän kaikkien kolmen olemus on todella vahva, määräävä ja kunnianhimoinen. Vähän sellainen pahapoikamainen, jolle naiset ei todellakaan hypi silmille.

Tällaista bad boyta minä tällä hetkellä vähiten kaipaan. Sellaisen kanssa minä taas vain alentuisin, pienenisin ja musertuisin. Laittaisin sisäisen lasienkelini säröilemään tuskasta.. Ei kiitos! Kyllä pitää itseään sen verran arvostaa, että tälle tielle en enää lähde. Muutenhan kaikki terapiaistunnotkin olisivat menneet aivan hukkaan!

Joten rakkauden Amor-olennot (mikäli teitä on olemassa), lähetän teille vain yhden kysymyksen;

"​Where is the love? <3"

 

 

Ladataan...

Tänään minulla on ensimmäinen terapiakäynti eroni jälkeen. Tällä viikolla ei ollut alunperin tarkoitus tavata terapeuttiani lainkaan. Terapeuttini kokee että olen tällä hetkellä tasaisessa vaiheessa elämässäni, ja käyntikertoja voitaisiin vähentää hieman. Kuitenkin tämä ero sekoitti pakan niin, että koen tarvitsevani terapiakäynnin myös tälle viikolle. Onneksi terapeuttini ymmärtää, tukee ja kannustaa. Joten "akuutti" aika saatiin järjestymään piankin, heti tälle päivälle. Uskon että tulen oksentamaan hänelle tänään paljon asioita. Jännittää jo etukäteen; puhunko rauhallisesti itseäni pidätellen, jolloin terapeuttini saa kuvan että kaikki on edelleenkin ihan hyvin. Vai menetänkö kontrollini täysin, itken ja huutoitken kilpaa asioideni kanssa.. No sen tulee näkemään sitten paikan päällä. Uskon että käyntini oksennustulva tulee etenemään kutakuinkin näin:

 

 

"Me ollaan nyt lopultakin päädytty eroon. Se tuntuu samalla hirveen lohduttomalta, tukahduttavalta ja henkeä salpaavalta. Ikävöin toista ihmistä rinnalleni, ikävöin entisen kumppanini ihanaa persoonaa (persoonaa vai charmikkuutta? Hänen persoonansahan minua nimenomaan tukahdutti..?). Samalla harmittaa että exäni otti eron niin tyynesti. Minä itkeä vollotin ja olin kauhuissani erilleen lähtemisestä. Toinen ei reagoinut mitenkään. Se tuntuu niin hurjalta, eikö hällä tuntunut suhteen päättyminen lainkaan? Lisäksi oli harmittavaa huomata että hän haeskeli enemmän eron hyviä puolia. "Nyt on aikaa taas kavereille", "olihan minun päätyminen Tinderiin aivan sattumankauppaa, ja näin ollen meidän suhdekin aikamoinen ihme", "ei minua vain ole luotu seurustelemaan" ym.. ym.. Tiedostan että kerron nämä nyt tosi karrikoidusti, mutta tuntuu niin helv***n pahalta! Ja se että en tiedä onko minulla ikävä sitä ihmistä, vai seurustelua ja yhdessä oloa? En osaa olla yksin, haluan olla toisen kanssa.

Menin heti seuraavana päivänä Tinderiin.. Tinderiin, voitko kuvitella?! En halua seksiä, en halua että kukaan tulee nyt lähelle, iholle. Haluan vain olla yksin.. Mutta samalla haen jotain lohduttavaa merkkiä siitä, että kelpaan kuitenkin jollekkin. Odotettavastikaan en sellaista vastausta ole Tinderistä saanut. Olen epätoivoisesti svaippaillut ihmisiä vasemmalle ja oikealle, aivan kuin he olisivat joitain näyteikkunan nukkeja, joita voi viskoa puolelta toiselle. Ja olen niin epätoivoinen senkin suhteen, että minä en kelpaa kellekään sellaiselle jolle haluaisin kelvata. Ja sitten taas niille yli sadalle ihmiselle jolle kelpaisin, en heitä elämääni halua! Suurin osa on ollut joitain elämänkoululaisia tai muuten vain liian taviksia.. En kestä itseäni, enkä tätä olotilaa!

Tuntuu etten pärjää yksin. En pärjää, enkä halua pärjätä. Haluaisin niin mielelläni parisuhteen, jossa elää. Parisuhteessa oltaessa on niin ihanan turvallista elää elämää. En osaa olla yksin, en oo koskaan osannut. Enkä ehkä haluakkaan osata. Tiedän, että se on avuttomuutta ja oman itsensä välttelyä. Mutta elän vain niin vahvasti muiden ihmisten kautta.

Töissäkin on se tilanne että väännän kättä esimieheni kanssa minulle kuuluvasta palkankorotuksesta. Haluaisin sen saada epätoivoisesti, mutta tuntuu että esimies pitkittää ja unohtaa sen aina tahallaan.. Ensi viikolla on aiheesta taas jälleen kerran palaveri, en jaksa kokoajan perustella miksi olen hyvä työssäni. Ja uskon että palkankorotuksen viivästyminen johtuu lukuisista poissaoloista, joita masennuksen aikana on tullut.. En usko että se liittyy mitenkään työpaikalla tehtävieni suorittamiseen, ei mitenkään! Lisäksi meille on tulossa uusi työntekjä mukaan työryhmäämme, pelottaa että onko esimiehellä tarkoitus syrjäyttää minut uuden henkilön tieltä. Mitä teen jos työsopimustani ei jatketakkaan, kun taas uudelle henkilölle annetaan heti pitkä työsopimus? Mitä minä sitten teen, työttömänä ja kaiken menettäneenä???

Mulla on vain niin avuton olo. Koen edelleen tarvitsevani säännöllisiä terapiakäyntejä viikoittain. En tiedä miksi, en osaa vastata.. Tuntuu vain etten pärjää"

 

 

 

Ladataan...

Kesäloma tuli ja meni. Samalla tuli ja meni myös yksi elämän vaihe; parisuhde.. Ero tapahtui omasta aloitteestani eilen, eli tarkemmin sanottuna noin kahdeksantoista tuntia sitten. Kahdeksantoista tuntia ilman toista, ilman sitä tärkeää ihmistä, jota rakastan paljon.. Ei ole sanoja, on vain kaipaus ja ikävä..

.. Ja samalla on kuitenkin niin helpottunut olo. Kaikki kokemani asiat kyseisessä suhteessa oli kuohuvaa, pauhaavaa vaahtopäistä aaltokuplaa. Aallot nostattivat välillä lempeästi tukien aallon harjalle ja teki minusta maailman onnellisimman naisen. Välillä aalto taas nielaisi syvälle syövereihinsä ja veti kohti pohjaa, tarkoituksena hukuttaa minut elävältä.

.. Mutta nyt se kaikki on ohi, ja oloni on kovin tyhjä..

 

 

 

 

Asia on tietysti vielä liiankin tuore, jotta sitä kykenisin käymään läpi tämän tarkemmin. Senkin aika vielä on, kunhan olen siihen itse valmis. Mutta kaikista eniten toivon etten lähtisi samanlaiseen suhteeseen enää koskaan. Tämä oli hyvä kokemus, mutta samalla niin henkisesti raskas, etten haluaisi saattaa itseäni tällaiseen tilanteeseen enää ikinä. Tämä ikävän ja pakahtumisen tunne on vain jotain liian suurta. Ja samalla tieto siitä että "nyt se on viimeinkin ohi" lohduttaa, kantaa..

Tässä tyhjyyden tilassa minun on parempi vain vaieta ja antaa Eppu Normaalin kertoa loput.. <3

" Mä filmin kelasin
päiväkirjaa selasin taaksepäin.
Naarmuja filmissä
roskia mun silmissä, katselin ja näin.
Kaikki näkyi hetken mun edessäin,
suljin silmät uudelleen.
Menneisyys on kuljettu,
yhä silmät suljettuna mä meen.

Lipuu hiljaa huomiseen
tämä minun lautta.
Kyydissä luulen unta näin
olevan elämäin.
Se lipuu hiljaa huomiseen
erehdysten kautta.
Kuin Odysseys on retkillään
öisillä hetkillään.
Ja kevään tullen tuulissaan
taas multa suunnat sekoittaa.
Koska tiedän että kaikki edessäin
on vain unelmaa. "

 

 

Pages