Ystävien merkitys masennuksen aikana

”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän?
Ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää.
Kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitsen auttajaa,
silloin ystävyys punnitaan. Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän, kun on vierelläs vielä hän.
Turhat tuttavat silloin ois hävinneet pian pois.”

Kyseisen laulun sanat kuvaavat ystävyyssuhteita hyvin. Laulun sanat voidaan liittää useisiin tilanteisiin, jossa ystävyyttä koetellaan ja punnitaan. Edellä mainitut laulun sanat koskettavat minua suuresti masennukseni näkökulmasta tarkasteltuna. ”Ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää”.. niinhän se on.. Jos ystävyys kestää elämän surut ja karikot, niin silloin ollaan jo vahvoilla. Jos taas ystävyys loimuaa vain hyvässä myötätuulessa tanssien, ei sillä ole kovinkaan kauaskantoista tulevaisuutta.

Miksi tästä aiheesta nyt kirjoitan? Se johtuu siitä, että olen niin kiitollinen omille ystävilleni <3 Olen kiitollinen että minulla on heidät elämässäni; jakamassa juurikin näitä elämäni iloja ja suruja. Samoin myös minä haluan olla heille läsnä hyvinä ja huonoina aikoina. Vaikka välillä onkin haastavaa olla mukana ystävän surussa, niin silti se on maailman tärkein asia! Sitä ei tietysti voi pakottaa luonnostaan; läsnäoloa siis. Mutta silloin tulisikin tarkastella omaa sisintään; ”miksi tämä asia ja ystäväni tukeminen tuntuu minusta niin vaikealta?”. Jos taas avun tarjoaminen ja kuuntelevana olkapäänä oleminen on sinulle tärkeää ja luontevaa, niin se on todella hieno ystävän ele! Ole siitä itsellesi kiitollinen, sillä kaikki ihmiset eivät jaksa olla surevan tai muilla tavoin negatiivisuuden aurassa lainehtivien ihmisten lähellä. Se on taito, jalo sellainen <3

Oman masennukseni aikana aitojen ystävien merkitys on korostunut minulle suuresti <3 Kaikista tärkeimmiksi ystäviksi ovat paljastuneet henkilöt, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo lapsuudesta tai teini-iästä lähtien. He ovat tunteneet minut lähestulkoon aina, tietävät minut läpikotaisin. Heistä olen saanut turvaa silloin, kun en olee jaksanut taistella enää masennukseni kanssa. Kerronpas teille heistä vähän enemmän (en missään paremmuusjärjestyksessä!):

  1. Lapsuuden ystävät. Olin lapsena kovin sosiaalinen ja puhelias. Minulla oli valehtelematta lähes 20 hyvää kaveria, joiden kanssa tykkäsin leikkiä ja urheilla. Kuitenkin heistä elämääni jäi lopulta kaksi ihanaa neitosta, joita rakastan yli kaiken! <3 Tämän kaksikon kanssa olemme kokeneet lapsuuden ihanan nai´iviuden, teiniaikojen karikot sekä nykyisen aikuisuuden. Olemme koko trio saman ikäisiä, saman harrastuksen parissa kasvaneita. Kasvoimme teini-ikään asti samalla paikkakunnalla, kunnes elämä kuljetti meidät aikuisina ympäri Suomea. (kaksi meistä asuu Pohjois-Suomessa, yksi Helsingissä). Tämä kaksikko on juurikin se, joka henkisesti työnsi ja kannusti minua menemään vuosi sitten psykiatrin puheille. Tämä kaksikko on ymmärtänyt ja auttanut masennukseni aalloilla. Samalla olen saanut heiltä vertaistukea, sillä misukat kärsivät itse myös masennuksen kuohuista. Heitämmekin usein vitsia että ”taas tämä meidän mielenterveysseura kokoontuu” 😀 <3
  2. Sisko. Rakas pikkusiskoni, joka tulevana kesänä menee naimisiin <3 Miten voikaan joku ihminen olla niin äärettömän tärkeä! Samalla ystävyytemme on myös hieman ristiriitaista; välillä toisen naama ärsyttää suuresti, ja tuntuu ettei mikään asia mene perille niin kuin toivoisin. Mutta sitähän se on molemmin puolin; kun ollaan niin läheisiä niin uskalletaan aidosti olla omia itsejämme! On ihanaa kun siskoni tuntee minut todella hyvin. Hän tietää jo ilmeistäni ja eleistäni mitä mieltä jostain asiasta olen. Hän tietää mikä on tapaistani, ja osaa kysyä oikeassa tilanteessa ”onko kaikki hyvin?”. Hän osaa lukea minua kuin avointa kirjaa, eikä tiedustele tai tenttaa väkisin sieluni kipeistä asioista. Hän antaa minulle tilaa hengittää, mutta ottaa turvaverkkomaista koppia silloin kun tilanne sitä vaatii. Hän on minulle maailman rakkain, tärkein ja ihanin henkilö jonka olen koskaan tavannut <3 (ja samalla niin ärsyttävä pikkusisko, kjeh! ;D)
  3. Teiniajan ystävä. Tämän kyseisen naisen kanssa olemme kuin paita ja peppu. Tämä näkyy elämämme tapahtumina. Näitä ovat olleet esimerkiksi parisuhteen päättymiset, uuden suhteen aloitus, yhteenmuutto, opinnäytetöiden kanssa kipuilut + valmistuminen, samalla alalla työskentely ym.. ym.. Ystäväni kanssa on ihanaa viettää aikaa, sillä olemme yhdessä luoneet välillemme aidon rehellisen yhteyden. Sanomme suoraan mitä ajattelemme, vaikka se toista välillä satuttaisikin. Keskustelemme, analysoimme, annamme toisillemme neuvoja. Pidämme huolta toisistamme ja iloitsemme toistemme onnistumisista. Kyseinen ystäväni on ollut elämässäni mukana teiniajoista lähtien, silloin kun aloin opiskelemaan ensimmäistä ammattiani. Rakastan ystävyydessämme sitä, kun olemme kuitenkin persoonaltamme kovin erilaisia. Ystäväni on hyvällä tavalla ”lapsellinen”, aikuistumaton ikinuori. Hän rakastaa yli kaiken vaaleanpunaista, pehmoleluja, animea ja lasten pelejä. Hän ei mieti mitä muut hänestä ajattelevat, vaan on juuri sellainen kuin aidosti on. Minä taas olen meistä se aikuisempi, voisinko sanoa myös tasaisempi. Ystäväni tuo elämääni mukavaa lisäboostia aikuisen teinimäisellä tuulahduksellaan.

Yllä mainituille ystäville olen ikuisesti kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet kulkea kanssani tämän raivostuttavan masennuksen poluilla. He ovat jaksaneet kannatella vaikeina aikoina, näyttäneet taskulampuilla valoa henkisen synkkyyden poluilla. He ovat osanneet iloita kanssani pienistä onnen hetkistä, ja taas tukea kun olen tippunut päistikkaa kohti asfaltin kovaa pintaa. Heidän olemassa olonsa on minulle sanoin korvaamatonta, enkä toivoisi heidän tilalle ketään muuta <3

Valitettavasti masennukseni on myös vieroittanut erään ystäväni pois läheltäni. Kyseisen ”entisen ystävän” kanssa  olemme myös tunteneet lapsista lähtien. Olemme olleet aina läheisiä, tiivis kaksikko. Vähitellen tutustutin hänet myös siskolleni ja teiniajan ystävälleni, jolloin meistä tuli aika tiivis nelikko. Kuitenkin sairastuttuani ystäväni on vähentänyt yhteydenpitoa todella radikaalisti. Toisaalta sen ymmärrän, sillä hänen oma mielenterveytensä ei ole kovin vakaalla pohjalla. Ehkä hänen mielestään on liian raskasta kamppailla omien demonien kanssa, jos vierellä on ystävä sotimassa samanlaisissa taisteluissa? Ehkä hän on kokenut minut liian raskaana hahmona, hän kun on ollut aina todella sulkeutunut ja minä taas niin rehellisen avoin? Voihan olla että hänen elämässään on tapahtunut muutoksia, enkä enää mahdu tähän mukaan.. mutta tietysti tämä harmittaa, surettaa. Olen yrittänyt pitää häneen yhteyttä, mutta hänen vastauksensa ovat olleet kovin lyhyitä, tylyjäkin.. Mutta niin kuin laulussakin sanotaan:

”Siitä tunnet sä ystävän, kun on vierelläs vielä hän. Turhat tuttavat silloin ois hävinneet pian pois.”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *