2,5 vuoden psykoterapia tuli päätökseensä

Istahdin eilen kahden kuukauden tauon jälkeen terapeuttini vihreälle, samettikankaiselle lepotuolille. Tuntui kuin edellisestä kerrasta olisi ollut iäisyys. Terapeuttini mukaan tavallaan olikin, olin nimittäin viimeksi istunut kyseisellä tuolilla kaksi ja puoli kuukautta sitten maaliskuussa. Tämän käynnin jälkeen korona oli sekoittanut pakkaa, ja olime siirtyneet etäyhteyksien varaan. Samaan aikaan olotilani oli ollut koko ajan rauhallisempi ja vakaampi, joten terapiatapaamisemme harvenivat kuukauden mittaiseksi. Tästä syystä olimme eilen tilanteessa, jossa istuimme jälleen kasvotusten. Tunnelma oli nostalginen, iloisen huvittunut. Tuntui kuin vanhat ystävät olisivat kokoontuneet muistelemaan menneitä, päättymässä olevan ajanjakson kulkua.

Onko tämä nyt viimeinen kerta kun tapaamme?

, kysyi terapeuttini. Hän esitti kysymyksen tyynen rauhallisesti, pieni hymyn kare kasvoillaan. Olin hetken hiljaa ja totesin: ”Kyllä tämä taitaa olla.” Olimme jo muutaman käyntikerran aikana todenneet viimeisten kuukausien aikana, että akuutti hätä on kohdallani laantunut. Osaan käsitellä tunteitani, hallita ja ymmärtää itseäni. Olen päässyt työstämään kipeitä asioita, oppinut kantamaan elämääni kohti parempaa. Tuntui hyvältä todeta kyynelsilmin (onnesta) että ”mulla on oikeesti kaikki hyvin”.

Muistelimme kulkemaani terapiamatkaa, joka alkoi helmikuussa 2018. Istuuduin silloin ensimmäistä kertaa kyseiselle samettiselle lepotuolille, ja olin mieleltäni aivan sekaisin. Olin varma että kuolen, päädyn tavalla tai toisella itsemurhaan. En olisi sitä kuitenkaan uskaltanut koskaan tehdä itse, vaan olisin toivonut esimerkiksi auto-onnettomuutta, puukotusta, ampumavälikohtausta tai muuta vahingollisesti tapahtuvaa kuoleman keinoa. En ymmärtänyt vielä tuolloin että pahimman olotilan minulle aiheutti silloinen avopuolisoni, narsistinen paskiainen, joka oli alkanut muokkaamaan minua mieleisekseen. En ymmärtänyt että hän söi kaiken hyvän elämästäni, nakersi ja tuhosi minua vähitellen kohti syvää, mustaa kuilua. Olin ensimmäisillä terapiakäynneillä kuulemma todennut että ”onneksi minulla on sentään hyvä parisuhde”.. Jestas miten sekaisin tuolloin olinkaan.. Mutta sitä ei voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää, ei kukaan jolla ei ole narsistisesta ihmissuhteesta kokemusta. Narsistin alkuhuuma on niin vahva, ettei pahimpaan vaiheeseen siirtyessä ymmärrä lainkaan, että mistä tämä kaikki kauheus johtuu. Minä uskon etten olisi sitä ymmärtänyt ikinä ilman terapeuttiani. Olisin vain lopulta vajonnut niin syvälle pahaan oloon, että olisin päättänyt päiväni, tavalla tai toisella. Onneksi sain apua, onneksi sain itselleni maailman parhaan terapeutin <3

Muistelimme terapeuttini kanssa hyviä ja huonoja valintojani viimeisten vuosien varrella. Kuinka olin liian kiltti ja sinisilmäinen, jonka vuoksi esimerkiksi sain hyvän opetuksen suuren rahasumman menetyksestä. Lisäksi olin etsinyt itseäni muiden ihmisten kautta, liikaa vääränlaisiin ihmistyyppeihin tukeutuen. Näistä muun muassa narsistinen ihmishirviö sekä liian nössykkä ja väritön ”The mies”. Ymmärsin vuosia kestäneen terapiani avulla että minun on osattava seistä omilla jaloillani, kyettävä vastuulliseen aikuisen ihmisen elämään ihan itse. Samalla ymmärsin millainen mies olisi minulle sopiva. Koen että miehen pitää olla jämäkkä, turvallinen ja kuunteleva. Hän osaa keskustella ja kertoa oman mielipiteensä, mutta samalla haluaa kuulla myös minun kantani asioihin. Hän on ns. horjumaton ”peruskallio”, mutta samalla mukavan huoleton ja pilkettä silmäkulmassa omaava. Hän ei lynkkaa, kilpaile tai tuomitse tekojani. Olemme samalla viivalla, yhtä tärkeitä molemmat. Ymmärsin myös ettei tällaista miestä kannata etsimällä etsiä, se tulee kyllä vastaan jos on tullakseen. Ja kuinkas kävikään; ”Ville” tupsahti elämääni yhdessä pienen poikansa kanssa <3

Elämä on lopulta tosi hyvin, kaikkien näiden rikkinäisten masennusvuosien jälkeen. Olen tyytyväinen elämääni, itseeni ja siihen kuinka osaan nykyään elämääni elää. Olen kasvanut henkisesti ihmisenä, tullut vahvemmaksi ja omista tarpeistani tietoiseksi. En anna muiden hyppiä ylitseni, vaan haastan heidät tekemään asiat paremmilla keinoin. Olen edelleenkin ystävällinen (ja liian sinisilmäinen), mutta kuitenkin tietynlaisella Pikku Myy-asenteella höystettynä. En pelkää sanoa mielipidettäni, minunkin ajatuksilla on merkitystä. Olen onnellinen tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä <3 Ja senpä vuoksi oli eilen aika sulkea terapeuttini vastaanoton ovi, ja tällä kerralla viimeisen kerran 🙂

.. Paitsi että eiiiiii välttämättä sittenkään 😉 Terapeuttini ehdotti yhteistyötä, sillä olen syksyllä starttaamassa kokemusasiantuntijan koulutuksen. Haluan jakaa omaa tarinaani eteenpäin, olla vertaustukena, tietolähteenä masennus-aiheesta kiinnostuneille ihmisille. Ja tämän tiedon kuultuaan terapeuttini ehdotti, että hän voisi ottaa palveluksiani vastaan 😉 Tämähän sopii! Syksyllä siis uusien kuvioiden äärelle, tavalla tai toisella.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *