Italialainen temperamentti

Julistamani blogitauon kunniaksi päätin nyt sitten kuitenkin rikkoa sen saman tien.. 😀 Tuli niin mehukas aihe viime päivinä vastaan, että en vain pysty olla pohtimatta sitä tänne blogini puolelle. Haluan korostaa että en tunne muita italialaisia henkilöitä kuin tämän erään miehen, joten en mitenkään pysty yleistämään kaikkien italialaisten toimivan ja ajattelevan näin. Ajatukseni ja mietteeni pohjautuvat aivan täysin tämän yhden henkilön kanssa keskusteluihin ja niiden kautta heränneisiin ajatuksiin.

Työpaikalla eräs kollegani on kotoisin Italiasta. Hän on asunut siellä vuosikymmenten ajan, kunnes viisitoista vuotta sitten on muuttanut perheensä kanssa Suomeen. Hän on omaksunut näiden vuosien aikana kulttuurimme hyvin, hänen lapsensa ovat asuneet käytännössä pidempään Suomessa kuin Italiassa.Kollegani on nimeltään Adriano (häneltä lupa saatu nimen julkaisuun). Adriano on todella mielenkiintoinen persoona. Tarkoitan tätä nimenomaan positiiviseltä kannalta. Hän toisaalta ymmärtää suomalaisuutta hyvin, mutta samaan aikaan hän kyseenalaistaa kulttuuristamme monia asioita. Hän tuo usein esille että Italiassa asiat ovat paremmin, tai että italialaisella temperamentilla pärjää elämässä paremmin. Olen kuunnellut hänen juttujaan mielenkiinnolla, tietyt mielipiteet tietysti hieman sivuuttaen.

Adriano tuo usein esille sitä kuinka eurooppalaiset eivät ymmärrä Italiaa. Eurooppalaiset ovat turhaan nimenneet esimerkiksi Italian COVID-19 – viruksen pääpesäkkeeksi (mitä se mielestäni vahvasti pohjois-Italiassa on). Hän ajattelee että muiden maiden kansalaisilla on jotain Italiaa vastaan ja siksi se halutaan mustamaalata koronaviruksen myötä vastuuntunnottomaksi maaksi. Adriano on sitä mieltä että Italian talousahdinko ei ole todellinen; sekin on muiden maiden keksimä mustamaalausyritys. Italialaisten ”liian alhaisesta” veroprosentista kysyttäessä Adriano yleensä tuhahtaa ja toteaa että sehän on jokaisen ihmisen oma asia kuinka paljon tienaa. Hänen mielestään maan hallinnolla ei ole oikeutta viedä ihmisten ansaitsemia rahoja verotuksen muodossa, vaan ihmisellä on oikeus saada käyttöön rahansa, jotka on työllä ja tuskalla itselleen (ja eritoten perheelleen!!) tienannut. Näistä edellä mainituista asioista usein keskustelemme tiukkaan sävyyn. Kuitenkin ymmärrän nopeasti että minun on parempi tyynnytellä ja rauhoitella keskustelujamme, sillä italialaisena miehenä Adriano kiihtyy hyvin nopeasti nollasta sataan.

On myös paljon erilaisia aiheita joista olen hänen kanssaan samaa mieltä. Adriano esimerkiksi pitää meitä suomalaisia liian kiltteinä. Olemme hänen mukaansa nyhveröitä (kyllä, tätä sanaa hän käyttää! :D), jotka eivät saa mitään haluamiansa muutoksia aikaiseksi. Esimerkiksi jos työolosuhteet heikentyvät työpaikalla, kaupungin- tai Suomen hallitus päättää älyttömiä asioita (jotka vaikuttavat suoraan Suomen kansalaisten selkänahkoihin) tai lasta kiusataan koulussa. Yleensä tällaisissa tilanteissa suomalaiset reagoivat keskenään pienissä ryhmissä jupisemalla. Jupina luo yhteenkuuluvuutta, tietoa siitä että muutkin ihmiset ovat kanssani samaa mieltä. Kuitenkin jupina jää lopulta vain jupinan asteelle. Asialle ei tehdä lopulta yhtään mitään. Adrianon mukaan italialaiset osaavat pitää enemmän omia puoliaan. He nousevat barrikadeille, kertovat yhtenä isona ihmislinjana ettei tällainen asia vetele! Pienemmässä mittakaavassa esimerkiksi koulukiusattua lasta puolustetaan; soitetaan nopeasti opettajalle, tai parhaimmassa tapauksessa mennään kouluun paikan päälle heti kiusaamisen esiin tultaessa. Adrianon mukaan hän esimerkiksi selvittäisi samantien ketä nämä kiusaajat ovat ja missä he asuvat. Hän menisi heti heidän vanhempiensa luokse ja kertoisi tilanteen kaunistelematta. Hän toteaisi että tällainen käytös on loputtava heti, eikä hän missään nimessä hyväksy lapsensa kiusaamista!

Mutta mitä koulukiusaamisessa tekisi suomalainen. Karrikoidusti sanottuna asiaa pohdittaisiin ja vatvottaisiin yhdessä ensin pari päivää kotona (samaan aikaan kun italainen temperamentti olisi tuohtunut ja soittanut jo opettajalle). Yhdessä mietittäisiin mitä tehdään, kunnes jompikumpi vanhemmista uskaltautuu soittamaan opettajalle. Päävastuu asian selvittämisessä jätettäisiin opettajan selvittämiseksi; opettaja ja lapset koulussa keskenään. Suomalaisittain sitten jäätäisiin taustalle seuraamaan tuleeko muutosta. Jos tulee, hyvä. Jos ei tule, niin sitten jupistaan vielä vähän lisää.. Mutta silloinkin vain kotona keskenään.. Vasta sen jälkeen soitettaisiin rehtorille, tai etsittäisiin kiusaajien tiedot ja vanhempien yhteystiedot käsiimme. Varovaisesti soitettaisiin ja laitettaisiin viestiä, kerrottaisiin asia hieman sen kamaluutta vähätellen (pahimmassa tapauksessa jopa anteeksipyydellen). Pelättäisiin ja odotettaisiin millaisen vastaanoton yhteydenotto kiusaajan vanhemmissa saisi aikaan. Olisivatko he yhteistyökykyisiä vai puolustaisivatko lastansa. ”Meijän Kalle-Saara ei kyllä varmana oo kettää kiusannu! Ihan väärää puuta nyt kyllä haukutte!”.. Ja niin asia jäisi pahimmillaan selvittämättä, puolitiehen.. Seuraavaksi haukuttaisiin opettaja, koulun rehtori sekä tietysti koko koululaitos. Kerrottaisiin kuinka siellä sallitaan kiusaaminen, eikä asioihin puututa. Mustamaalattaisiin oikein mustamaalaamisen innolla. Henkisellä permanenttitussilla ja lakkamaalilla sotkettaisiin koko koulurakennus.

.. niin tekisi suomalainen (karrikoidusti! hyvin vahvasti karrikoidusti!). Nöyristelisi, jupisisi pienessä yhteisössään sitä kuinka postilaatikko siirtyy Postin toimesta nyt 50 metriä oikealle. Tai että työpaikan ilmainen autopaikka onkin ensi kuukaudesta lähtien maksullinen. Italialainen temperamentti ei nöyristelisi, se toimisi ja ottaisi asian heti puheeksi. Tekisi asian eteen jotain muutoksen aikaansaamiseksi!

Koen että tämä tulinen temperamentti on ehkä ajoittain myös huono juttu. Tulistuessaan ihmiset eivät ajattele järkevästi, koska viha ja raivo vievät asiassa eteenpäin. Siinä mielessä suomalaisuus on positiivisella tavalla erilaista; asioita keretään miettiä järjen kanssa. Tottakai tunnekin on mukana, mutta enemmän me järkipohjalla kuitenkin lähdemme toimimaan. Kuitenkin taas italialaisesta temperamentista meillä olisi myös paljon opittavaa. On todella turhauttavaa olla suomalainen, nöyristelevä ja anteeksi pyytelevä loinen. Erilaisissa tilanteissa yleensä mieluummin väheksymme ja pienennämme itseämme. Paheksumme niitä jotka nostavat itseään jalustalle, tai tuovat mielipiteensä vahvasti esille. ”Tuoki tuossa leuhottaa, on kyllä niin itserakas paska koko ihminen.. Parempi ois vaan olla hilijaa ja sekottua tänne massaan mukkaan!”. Minä henkilökohtaisesti suomalaisena en haluaisi millään tuoda esille missä asioissa olen hyvä. En osaa kehua itseäni, mieluummin vain vähätellä ja alentaa taitojani. Olen oikeasti aika hyvä käsitöiden tekemisessä, kirjoittamisessa, lentopallon pelaamisessa  sekä sosiaalisissa tilanteissa. Olen empaattinen, lämmin ja aito. Kuuntelen, näytän ja sanoitan tunteitani. Mutta.. En osaisi kuitenkaan sanoa ääneen näitä kenellekään. En osaisi kertoa missä asioissa olen itseeni tyytyväinen, mitkä asiat sujuvat minulta todella hyvin. Se on vaikeaa, yllättävän vaikeaa. Ei me suomalaiset osata, siis kehua retostaa itseämme.

Toisia ihmisiä osaan kehua. Kerron usein ystävilleni että he ovat minulle rakkaita. Kerron ääneen jos joku henkilö näyttää minusta kauniilta tai hänellä on uudet ihanat korvakorut. Kerron ihmisille jos tykkään heidän persoonastaan tai luonteestaan. Sanoitan ihmisille kuinka hyvin he osaavat piirtää, laulaa, pohtia syvällisiä tai tehdä työtehtäviä työpaikallamme. On ihanaa hoksauttaa ihmisiä heidän hyvyydestään ja kyvykkyydestään. Mutta.. Suomalaisen on vain niiiiiiin vaikeaa ottaa kehuja vastaan 😀 On jotenkin koomista huomata kuinka ihmiset menevät spontaaneista kehuistani lukkoon. He jähmettyvät paikoilleen, häkeltyvät, eivät osaa sanoa mitään. Yleensä häkeltymistä seuraa vähättely. ”No en minä oikiasti oo niin hyvä”, ”Elä viitti, ei kyllä piä yhtää paikkaansa!” ym.. Ihmiset eivät vain osaa ottaa huomioita vastaan itsestään. (Enkä osaa minäkään. Sama jäätyminen tapahtuu myös minulla :D) Mutta entäs jos annan kehun tälle meidän Adrianolle, italialaiselle miehelle. Entä jos totean työpäivän aikana että Adriano onnistui palaverissamme hyvin, osasi kohdata asiakkaamme juuri oikealla tavalla, tai on pukeutunut tänään todella tyylikkäästi. Tällöin Adriano naurahtaa ja katsoo suoraan silmiin. Hän toteaa lämpöä huokuen: ”Kiitos, onpa mukava kuulla!”. Tarvittaessa hän tuo myös esille sen, ettei tiimityön suoritus ollut vain hänen ansiotaan. Hän korostaa että myös minä (tai joku muu työyhteisömme jäsen) teki hyvin oman osuutensa, ja että yhteispelillä saimme näin hyvän tuloksen aikaan! Hän ei jähmety tai kavahda kehuja, vaan osaa ottaa ne ylpeydellä vastaan.

Tällaisia asioita arvostan hänen italialaisissa juurissaan kovasti. Periksi antamattomuutta, hyvää itsetuntoa, vahvaa tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi tullessaan väärin kohdelluksi. Näissä asioissa meillä olisi vielä paljon opittavaa, suomalaisilla.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *