Kirjoittamattomuuden tuska

Tällä hetkellä tuntuu hankalalta kirjoittaa. Tuntuu että elämä on laskeutunut vähitellen tietynlaiseen rauhallisuuteen, jota verhoaa synkkä ja musta savuverho. Elämä on oikeinkin jees, enkä ole hautomassa mitään itsetuhoisia ajatuksia. Mutta nyt on vain henkiset paristot todella finaalissa, väsymys ja uupumus, (masennuskin), ovat ottaneet minusta vallan. En ole jaksanut tehdä elämässäni oikein mitään suurempaa. Olen pyrkinyt tyhjentämään kalenterini kaikesta turhasta, tekemään sitten asioita spontaanisti kun sellainen fiilis tulee.

Olen nauttinut uudesta kodistani, käpertynyt sen kainaloon pitkien työpäivieni jälkeen. Olen suunnitellut pieniä remontteja asuntooni; esimerkiksi haluaisin maalata wc:n seinät ja olohuoneen tehosteseinän harmaaksi. Odotan jo kovasti että kevät tulee ja lumet sulaa. Haluan nähdä jo oman takapihani, istua sen terassilla aurinkoisena päivänä teetä juoden. Kodistani on tullut jo näinkin lyhyessä ajassa oikea turvasatama elämän karikoilla <3

Kotona oleskelun lisäksi olen käynyt säännöllisesti terapiassa. Terapeuttini hieman kyseenalaistaa asioita joita psykiatrini kertoi minulle hiljattain. Olen sen vuoksi hieman ristitulessa pääkoppani kanssa; en oikein tiedä kumpaa uskoa. Tällä hetkellä kallistun ehkä kuitenkin psykiatrini kantaan, hänen toteamansa masennuksen jatkuminen luo jollain tavalla minulle turvaa ja lohtua. Lohtua siitä etten ole vielä ihan okei, että olen vielä vahvasti keskeneräinen ihminen. Että tarvitsen tukea terapiasta, jotta olisin vielä joskus ehyt itseni.

Terapiassa olen esimerkiksi käsitellyt paljon näitä miessekoilujani. En ole kehdannut edes kertoa ääneen kaikkia toilailujani, niitä kun näiden suhteiden välillä on sattunut ja tapahtunut. Mutta jotenkin olen vain niin kesken itseni kanssa, että haen säälittävällä tavalla turvaa toisesta ihmisestä. Aiemmin en sitä tiedostanut, mutta nyt tiedostan. Kiitos tästä kuuluu psykoterapialle. Mutta siitä huolimatta seikkailuni ovat jatkuneet aina viime viikkoon saakka.

Kerroin blogissani aiemmin että olen alkanut seurustelemaan. No joo.. Se suhde kesti hurjat 1,5 viikkoa, koska suhteen toinen osapuoli ahdistui. En loukkaantunut tästä lainkaan, koska samanlaista ahdistustahan olin itse kokenut hiljattain The Miehen kanssa. Ja eihän tuollaisen seurustelujakson aikana kerkeä vielä itseänsä henkisesti haavoittamaan vaikka suhde päättyykin. Noloa ja hävettävää koko suhde. Tai se että olen niin riippuvainen nuista kaksilahkeisista..

"Suhteeni" jälkeen tapasin erään Tuomon. Tuomo oli rauhallinen insinöörimies Lapista. Hän oli ystävällinen, huomaavainen ja kiltti. Tapasimme kolme kertaa; ensin teekupposten äärellä, sitten ravintolassa ja lopulta leffailtaa viettäen luonani. Tuomo oli kuitenkin liian kiltti, ujo ja.. reppana? Sellainen yli 30-vuotias mies joka ei ollut seurustellut koskaan, ja tuskin tehnyt juuri mitään muutakaan naisten kanssa. Lopulta tulimme yhteisymmärryksessä siihen tulokseen että ei tämä juttu vain etene, eikä tarvitsekaan. (Ai että näitä säätämisjuttuja on todella hävettävää kertoa tänne blogiin. Tämän avulla itsellenikin realistisoituu että olen ihan kamala ihminen. Kamala itselleni. Uskottelen itselleni etten osaa elää ilman toista ihmistä, ja siksi teen tästä treffailusta jotenkin niin tärkeää ja tauotonta..)

Tuomon jälkeen törmäsin Tinderissä Villeen. Ville kiinnitti minuun huomion ihanan ruskeilla nappisilmillään <3 Mietin pitkään miksi hän vaikuttaa jotenkin etäisesti tutulta.. Sitten huomasin. Hän muistutti minun entistä poikaystävääni teinivuosilta. Seurustelin tuolloin erään oululaisen pahispojan kanssa, nimitetään häntä nyt vaikka "ketsuppipojaksi". Ketsuppipoika erosi persoonaltaan kaikista tuntemistani ihmisistä. Hän oli jotenkin kieroutuneen mielenkiintoinen, ajatusmaailmaltaan aivan toisenlainen kuin muut. Koen että Villessä oli myös samantapaista erikoisuutta kuin teinisuhteeni ketsuppipojassa. Tämä kiehtoi minua todella. Viestittelimme Villen kanssa ensin Tinderissä, sitten Whatsappissa. Muutamien päivien jälkeen Ville ehdotti tapaamista.

Tapasimme Villen kanssa kasvotusten viime perjantaina, eli neljä päivää sitten. Sovimme treffit erääseen kahvilaan kahvi- ja teekupposten äärelle. Keskustelu ja toiseen tutustuminen oli sujuvaa, luontevaa. Huomasin että Villeä jännitti paljon, ja ehkä tämän vuoksi minä taas rentouduin minuutti minuutilta. "Jos kerta toinen jännittää minua noin paljon, niin tästähän tulee hieman imarreltu olo.", ajattelin. Tapaamisen jälkeen pohdiskelin kotona juuri kokemaani. Mietin että Ville oli kyllä mukavan oloinen, mutta olemmeko kuitenkin liian erilaisia ihmisiä. Hän vaikutti hieman "entiseltä nörtiltä", joiden ajatusmaailmaa en ole koskaan ymmärtänyt.

Laittelimme heti treffien jälkeen tuoreita fiiliksiämme Villen kanssa Whatsappissa. Hän kertoi että oli tykännyt minusta paljon. "Jos ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin olisin suudellut sinua", "Olit niin söpö että teki mieli erotessa laittaa sinut lasipulloon ja tuoda kotiin koristeeksi". Tällaisia viestejä sain Villeltä. Harmittavasti jouduin toteamaan hänelle että kivoista treffeistä huolimatta minua meidän erilaisuus häiritsee niin paljon, etten oikein osaa nähdä meitä yhdessä. Onneksi Ville osoittautui päämäärätietoiseksi mieheksi ja toivoi että näkisimme vielä kerran uudelleen. Hän totesi että jos vielä toisten treffien jälkeen kokisin vielä erilaisuutemme ahdistavana, niin hän antaisi asian olla.

Onneksi suostuin "second changelle", onneksi Villen päämäärätietoisuus ja henkinen vahvuus herättivät mielenkiintoni. Tapasimme heti sunnuntaina uudelleen. Tällä kertaa treffit olivat molemmille taktisesti Villen luona. (Minulle taktisesti siksi, että halusin ehdottomasti nähdä tämän miehen kodin. Kodin sisustus- ja muut asiat tuovat aina esille asukkaan persoonaa ja sen avulla sain Villestä hieman enemmän irti. Villelle taktisesti siksi, koska hän kuulemma halusi nimenomaan hurmata minut kokkaustaidoillaan ja vieraanvaraisuudellaan.)

Soitin Villen ovikelloa sunnuntaina klo 16. Ville avasi oven ja halasi minua lämpimästi. Huomasin heti ettei meitä kumpaakaan jännittänyt tällä kertaa yhtään, enemmänkin oli puolin ja toisin odottavainen olo treffeistämme. Ville oli herrasmiehenä kokannut meille ja tehnyt vielä jälkiruokaakin <3 Syönnin jälkeen käperryimme sohvalle katsomaan yhdessä elokuvaa (Tahraton mieli, suosittelen!!). Treffit (ja Ville!!) olivat niin ihanat, etten malttanut lähteä kotiin ollenkaan. Olin ihan myyty, ja niin taisi olla Villekin. Toiset treffimme venyivätkin maanantain puolelle, meillä kun oli niin paljon juteltavaa ja kerrottavaa toisillemme.

..ja niin olen nyt ihastunut tähän nappisilmämieheen! <3 Tällä kertaa ihastuminen on jotenkin aivan erilaista kuin aiemmin. Tämä aikuinen mies tuntuu niin ihanan mystiseltä. Ja seitsemän vuoden ikäeromme kiehtoo minua paljon, sillä huomaan ettei Ville ole lainkaan mikään pikkupoika enää. Ihanan vakaa ja aikuismainen <3

Näitä lauseita kirjoittaessani olo on kuitenkin hieman häpeilevä, itseni teilaava. En koe itseäni miestennielijäksi, syöjättäreksi. Koen itseni liian heikoksi ja sen takia toisesta tukea tarvitsevaksi. Nautin elää ja olla toisen ihmisen kanssa, olen ehdottomasti parisuhdeihmisiä. Mutta samalla hieman hävettää myöntää "ääneen" täällä blogissa, että näitä Tinder-etsintöjä on vähän väliä uusia ja hapuilevia.

Nyt onkin parempi taas jatkaa hetken aikaa blogihiljaisuutta, palata takaisin mustan savuverhoni uumeniin.

Kommentoi