Lapsettomuus ja puolison lapseen tutustuminen

Olen elämässäni uuden ja jännittävän asian äärellä. Niin kuin jo aiemmin kerroin, olen melko tuoreessa parisuhteessa. Parisuhteen mukana elämääni on vähitellen hiipimässä myös pieni poika. (Minkähän nimen pojalle blogiini keksisin.. Tällä hetkellä radiosta soi Avicii – Wake me up, joten käännetään Avicii suomalaisittain Antiksi). Antti on alle 5-vuotias pieni pellavapää, iloinen ja nauravainen poika. Antin ja minun välillä vallitsee vielä kunnioittava vieraskoreus toisiamme kohtaan, olemmehan tavanneet vasta neljä kertaa.

Onko lapsi otettu mukaan kuvioihimme liian aikaisin? Mielestäni järjellä ajateltuna kyllä. Emme ole seurustelleet vielä Villen kanssa edes kahta kuukautta, ja pieni Antti-poika on jo vähitellen tullut kuvioihimme mukaan. Sitten taas toisaalta.. Mikä on oikea aika tutustua uuden puolison lapseen? Onko sellaista? Väitän että ei, sillä jokaisen pariskunnan suhde ja ajatukset tulevaisuudesta ovat yksilölliset!

Mielestäni lapsen tutustuttaminen vanhemman uuteen puolisoon on silloin turvallisella pohjalla, kun parisuhteen molemmat osapuolet kokevat alkaneen suhteen hyväksi ja vakaaksi. Olemme Villen kanssa luonteeltamme molemmat keskustelevia ja asioita pohtivia ihmisiä. Olemme alusta lähtien kertoneet toisillemme mitä parisuhteelta odotamme. Millaisia toiveita, haaveita ja unelmia yhteisestä tulevaisuudesta on. Olemme myös tietoisesti siirtäneet välillä vaaleanpunaisen ihastumisverhon sivuun, ja keskustelleet niistä ikävimmistäkin asioista. Halusin heti alkuvaiheessa kertoa Villelle omat kipukohtani elämäni varrelta (esimerkiksi lapsettomuus, koulukiusaaminen, masennus, petetyksi tuleminen ja heikko itsetunto). Ville ei henkisistä haavoistani onneksi säikähtänyt, vaan pikemminkin on tukenut ja kannustanut minua kohti parempaa. Olemme molemmat kokeneet aiemmissa parisuhteissamme kaikenlaista; se yhdistää, auttaa ymmärtämään toisen kipuiluja <3

Olemme kuitenkin pääosin tanssineet vaaleanpunaisen verhon pyörteissä. Olemme haaveilleet yhteisestä tulevaisuudesta. Siitä kuinka esimerkiksi myöhemmin (suhteen edettyä pidemmälle) voisimme kuvitella asuvamme yhdessä. Ville itse ehdotti että ”eikö minun olisi järkevää muuttaa sitten sinun luoksesi? Sinulla on tilava ja ihana omistusasunto jo valmiina”. Olen pohtinut mielessäni myös samalla tavoin. En vain ole pohdintojani uskaltanut ääneen sanoa, sillä kyseisten haaveiden aika ei ole vielä.

Miksi Antti on esitelty minulle jo nyt? Tätä asiaa en ole oikeastaan enää edes pohtinut. Antin mukana olo tuntuu luontevalta ja helposta. Päätin heti suhteen alussa että lapsen tapaan sitten kun se hänen isästään tuntuu sopivalta ajankohdalta. Ville pohtikin alkuaikoina suhdettamme monelta eri kantilta; kuinka Antti tulisi minuun ja meidän suhteeseemme reagoimaan. Ville halusi keskustella kanssani pitkään; olinko aloittamassa suhdetta yhtä vakavissani kuin hän. Ville ei missään nimessä haluaisi näyttää lapselleen esimerkkiä jossa naiset vaihtuvat vähän väliä. Lopulta Ville tuli hyvinkin nopeasti siihen tulokseen, että oli aika tavata Antti. (Aiemmassa postauksessa olenkin jo kertonut, että olen tavannut Antin kolme kertaa; kaksi kertaa Villen luona, kerran lasten seikkailupuistossa.) Muutama päivä sitten tapasin Antin neljännen kerran, ja siitä haluan ehdottomasti luoda tämän postauksen pääaiheen! <3

(Kuvan julkaisemiseen on kysytty lupa Villeltä.)

 

 

Muutama päivä sitten oli aivan normaali arkipäivä. Suuntasin aamulla herätyskellon soidessa työpaikalleni unisin silmin. Työpäivä sujui letkeästi; sovitut työt tuli hoidettua hyvällä syklillä. Kuitenkin viimeisten työtuntien aikana huomasin muuttuvani levottomaksi. Olin malttamaton, sillä halusin päästä jo viettämään aikaa yhdessä uusien lempparimiehieni kanssa <3. Viimein kello näytti sen verran, että oli aika suunnata autoni keula kohti Villen kotia.

Ville oli töidensä jälkeen hakenut Antin päiväkodista. Ovikelloa soittaessani kuulin pienten juoksuaskelien töminän, jotka lähestyivät ulko-ovea. Antti ei vielä (onneksi) osaa itse avata ulko-ovea, joten isänsä oli hänen apunaan. Malttamattomuuteni muuttui samantien levolliseksi onnellisuuden tunteeksi. Tämän aiheutti lämmin ja ihana vastaanottokomitea, joka odotti minua eteisessä  hymy huulillaan. Ville oli juuri saanut päiväruoan valmiiksi. Tuntui niin kodikkaalta riisua takki ja istuutua samantien syömään yhdessä keittiön pöydän ääreen. Siinä syödessämme vaihdoimme samalla kolmestaan päivän kuulumisia. Villellä oli ollut kiireinen työpäivä, minullakin oli riittänyt hommaa. Antti kertoi silmät kiiluen kuinka heillä oli ollut päiväkodissa tänään valokuvaukset, ja hän oli pukenut aamulla päälleen lempivaatteensa! Hiuksetkin oli viikonloppuna käyty leikkaamassa kuvauksia varten <3

Aiemmilla tapaamiskerroillamme Antilla on ollut vielä kova leuhotus päällä;olenhan ollut uusi ihminen kelle pitää esittää ja hakea huomiota 🙂 Tämä neljäs kerta oli jo hieman erilainen. Antti haki edelleen huomiotani, mutta kiltisti leikkeihinsä kutsumalla. (Pienen lapsen leikit ovat niin ihanan yksinkertaisia!) Antti esimerkiksi halusi leikkiä pyöräilemistä, nukkumaan menemistä, ja sitä kuinka en häntä muka saisi ”seuraavana aamuna” millään hereille. Ihana pieni mies, niin sympaattinen ja iloinen kaveri 🙂

Leikit ja yhteinen arki-illan viettomme soljui eteenpäin luontevasti iloisissa merkeissä. Oli ihanaa, kun Antti kysyi illalla että jäisinkö heille yöksi. Kysyin että ”missä minä nukun? Tulenko sinun viereen?”. Antti mietti hetken ja tuumasi: ”Et sinä mahu, se on pikkulasten sänky. Sinä nukut tuolla omassa sängyssä, isin vieressä”. Ja niin oli sekin asia selvä. Antti piti aivan luontevana saman katon alla nukkumista ja yhdessä ajan viettämistä.

Maailman ihanin asia tapahtui aamuyöstä. Heräsin siihen kun pikku-Antti kömpi minun ja Villen viereen nukkumaan. Tunsin itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi! Ennen uudelleen nukahtamista oli ihanaa fiilistellä tätä uutta tunnetta. Minä, lapsettomuudesta kärsivä nainen, olinkin nyt onnellisesti kahden ihanan miehen ympäröimä. Ville nukkui selkäni takana vasemmalla, tämä uusi pienimies kasvotusten kanssani oikealla puolella.Ja minä tämän kaiken keskellä <3

Ei tämä elämä aina niin epäreilua olekaan <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *