Talkshow:ssa vieraana, aiheena masennus

Tervehdys täällä uudistetun Lilyn puolella. Blogin ja postauksien hallitseminen tulevat vaatimaan vielä hieman harjoittelua, mutta eiköhän tämä ala vähitellen sujumaan. Uuden blogipohjan ja korkatun maaliskuun kunniaksi ajattelin toteuttaa pienimuotoisen haastattelutuokion itselleni. Voit siis kuvitella astelevasi hämyisellä käytävällä kohti TV-studion kuvauspaikkaa. Saapuessasi studioon suuntaat kohti katsomoa, jonne alkaa vähitellen valumaan myös muitakin kyseisestä keskusteluohjelmasta kiinnostuneita ihmisiä. Te kaikki olette tulleet seuraamaan talkshow-ohjelman kuvauksia, jossa keskustelun aiheena on tänä iltana masennus. Talkshow-isäntä haastattelee vieraitaan, joilla jokaisella on jollain tavalla kokemusta masennuksesta. Esimerkiksi eräs vieraista on ollut jo vuosia syvästi masentunut. Hänen historiansa sisältää useita itsemurhayrityksiä. Toinen vieras on jo vuosia ollut ”kuivilla” masennuksesta. Hän kokee (varovaisesti onnellisuutta liputtaen) että on vähitellen parantunut masennuksesta täysin. Talkshow:ssa on useita vieraita; surevia omaisia, huolestuneita omaisia ja tulevaisuuteen uskovia ystäviä. Ja sitten olen vielä minä. Minä joka olen selvinnyt akuutista hädästäni, luulin olevani jo hetken voiton puolella masennuksesta, ja vajosin sitten kuitenkin kevyeen usvaan uudelleen.

 

Talkshow-isäntä: Ja seuraava vieraamme on 30-vuotias nainen, joka vuosi sitten sairastui keskivaikeaan masennukseen. Hän kipuili masennuksensa kanssa kevään ja kesän 2018,                                                jonka jälkeen syksyllä hän luuli jo parantuneensa. Kuitenkin psykiatrilla käynti sai naisen ymmärtämään, että paranemisprosessi on vielä auttamattomasti  kesken. Tervetuloa, EJOJM-blogiakin kirjoittava *******!

 

(tähän väliin voit kuvitella minun kävelevän keskelle talkshow-studiota. Vilkutan yleisölle ujosti ja istuudun mukavan pehmeään ”terapiatuoliin”.

 

T: Kerrohan ****** miltä vuosi 2018 tuntuu nyt jälkeenpäin?
minä: Vuosi oli iha äärettömän raskas. En haluiais kokia sitä koskaa ennää uuelleen. Varsinki alkuvuosi oli tosi synkkä, pimiä ja kamala. Tuntu ettei mikkää auta, enkä vaan voi selvitä siitä masennuksen synkästä ahistuksesta. Aattelin ettei tästä vaan voi selevitä ja lopulta päädyn kuitenki hyppäämään parvekkeelta alas.
T: Millaisia ajatuksia sinulla oli synkimmillä hetkilläsi?
minä: Aattelin etten oo yhtää mittää.. Että en oo kellekkää tärkiä, eikä minua kukkaa oikiasti tarvi elämäänsä. Että jos kuolisin, niin kaikilla ois helepompaa. Ja en tosiaankaa jaksanu miettiä läheisten surua, aattelin vaan helepompi ois vaan antaa periksi ja kuolla. Aattelin että sillon saisin oikeesti lopullisen rauhan, eikä tarvis kokoajan vaan taistella tässä elämässä mukana. Elämä oli yhtä oravanpyörää, ja on tietty sitä sammaa vieläki. Mutta masentuneena sitä ei vaan yhtää kestäny, tuntu että ei vaan oo ennää voimia.

T: Mitä tarkoitat tällä oravanpyörällä?
minä: Sitä että arki mennee aina vaan töiden ehtoilla. Että aamulla ku herräät, niin meet vaan äkkiä töihin. Työpäivän jälkeen oot niin väsyny, ettet jaksa tehä mittää. Hoijat velevollisuutes, esimerkiksi kauppa-asiat, koirat ja pakolliset urheilut. Ajatuksena on vaan kokoajan että ”voi ku pääsis vaan kottiin ja leppäämään sohvalle”. Maanantaista perjantaihin mennään tämmösellä syklillä. Sitte viikonloppuna rentouvuttaan ja palauvuttaan, jotta taas jaksaa seuraavan viikon oravanpyörän.
T: Ymmärräthän ******, että se on sitä normaalia arkea jota suurin osa ihmisistä elää? Ja että liikunnalla, riittävällä unella ja terveellisesti syömällä sitä arkea jaksaa paremmin. Ystävien tapaaminen ja itselle mieleinen tekeminen myös tukevat arjessa jaksamista ja sen mielekkyyttä!
minä: Just joo.. Kyllähän nuo asiat tietää teoriassa jokkainen, mutta tuuppa oikiasti masentuneelle ihmiselle sanomaan teennäisen ilosesti että ”ylös, ulos ja lenkille! Kyllä siellä ulkona mielikin virkistyy!”. Kaikki nuo nukkumisen, ruuan ynnämuitten ohjeitten paasaaminen vaan pistää ärsyttämmään. Ne ahistaa, v*ituttaa ja ottaa oikiasti hermoon! Tullee semmonen olo että ”nonniin, en minä pysty saavuttammaan näitäkkää. Että oon vaan ihan paska ja turha ihminen!”. Tiijän täysin nuitten asioitten tärkeyven, mutta ku ei tietyissä vaiheissa masennusta vaan oikiasti pysty! Sehän se masennuksen syvin olemus nimenommaan on! Ja sitte ku vointi on parempi ja energisempi, niin sitte se on asia ihan erikseen. Sitteki se vaan pittää alottaa vähitellen, ja ommaa itteäsä kuunnellen.

T: Oletko sinä ****** kuunnellut itseäsi? Mitä se käytännössä sinulle merkitsee?
minä: Nyt ku mulla ei oo ennää akuuttia hättää, niin oon alkanu perehtymmään mindfullness-juttuihin, tietoiseen läsnäoloon ja ommiin tunnelukkoihin. Yritän päästä vähitellen ymmärtämmään että miksi reagoin joissaki tilanteissa tietyllä tavalla. Esimerkiksi ku mun exän deittailun alottaminen tuntu tosi pahalta, niin mindfullness- ja läsnäoloharjotukset sai mut voimaan paremmin. Ne jotenki toi mut tähän hetkeen takasi, ja tietoon siitä että ei mun exän tekemisillä oo mun elämässä oikeesti ennää mittää merkitystä.
T: Entä se itsentä kuuntelu?
minä: Mä oon tosi paljo alkanu miettimään että mikä mulle ois hyväksi. Kuuntelen tosi palijo omia sisäsiä fiiliksiä ja teen sen mukasesti. Aiemmin toteutin hirveesti lähipiirin ihmisten toiveita. Menin esimerkiksi viikonlopuksi vanhempien luokse kylään, jos ne halusi. Lähin kavereitten kanssa jonnekki tapahtummiin, olin kaveripiireissä tosi aktiivinen, tein asioita mitä toivoin ihmisten minun tekevän. Nyt oon muuttanu sen niin, että teen sitä mikä hyvältä tuntuu. Inhoan imuroimista, joten ostin robotti-imurin. En jaksa ennää olla tilivelvollinen äitilleni, joten en vaan kerro ennää niin palijo omasta elämästäni. Kerron sitte ku siltä tuntuu, enkä sillon kun se hirveesti utelee.. Niin ja tännään esimerkiksi työpaikan ruokalassa päätin, etten salaattipohjaksi todellakkaa ota salaattia, koska ei vaan ollu sellanen olo. Pienistä asioista lähetään siis liikkeelle ittensä kuuntelussa. Joku voi pitää jonku salaattipohjan miettimistä ja valikoimista tosi pienenä ja naurettavana juttuna. Mulle ne on isoja asioita, koska oon aina tottunu menemään ohjeiden, neuvojen ja suositusten mukasesti. Nyt onki ihanaa päättää ite asioista, ja poiketa välillä myös ihannetilanteista.

T: Kuulostaa ****** että alat vähitellen löytämään onnellisuuden tien masennuksen jälkeen?
minä: Joo, sellanenhan se ois tarkotus. Mutta ollaan tässä niin vielä lähtökuopissa, ettei voi kyllä onnellisuuen tiestä puhua vielä sanallakkaa. Mutta meen päivä kerrallaan, suunnittelen ja toteutan elämääni omalla tavallani.
T: Onko jokin asia muuttunut masennuksen jälkeen?
minä: Huomaan että ennen menin elämässäni pää kolomantena jalakana. Juoksin palaverista ja sovituista menoista toiseen. Näin kavereita, urheilin ja vedin kalenterin aivan täyteen. Nyt mulla ei vaan oo enää voimia. En jaksa tällä hetkellä toteuttaa ku yksviidesosan siitä kaikesta, mitä tein aiemmin. Ei vaan oo voimavaroja, ku tämä masennus vetää mut henkisesti niin lyttyyn. Oon monestikki tosi uupunu, vaikken ois koko päivänä tehny yhtää mittää. Oon siis tekemisen ja toteuttamisen tasolla tosi pohjalla vielä. Vähitellen just nuitten mindfullness- ja tietosuusharjotusten kautta alan hakemaan sitä omaa jaksamista, omia voimavaroja. Vähitellen alan lissäämään kuormitusta viikkoihin, mutta tosi hittaasti se on totteutunu. Sieltä huipulta on nii heleppo romahtaa uuestaan, nii pittää olla tän kaiken kasaamisen kans tosi varovainen.

T: Vielä viimeinen kysymys. Mitä toivot tapahtuvan vuonna 2019?
minä: Hmm.. Tää on kyllä aika paha kysymys, ku ei oikein uskalla toivoa mittää. Tuntuu että jos hirveesti asettaa tavotteita, niin sitte ne onki semmosia ahistuskohteita. Että jos niitä ei tavota, niin oot taas omasta mielestäs ihan paska ja huono ihminen. Mutta toivon yli kaiken että oisin ees vähän onnellisempi. Että oisin aidosti oma itteni, uskaltaisin näyttää tunteet ja huonotki fiilikset. Että uskaltaisin sanoa oman mielipitteen ja pittää puoleni. Ja että mulla ois oikiasti hyvä olla itteni kanssa. Seki ois haaveena että pääsisin tästä masennushunnusta erroon. Tää jotenki niin blokkaa mun elämästä iloa ja normaalia ihanuutta pois. Jotenki elän tätä elämää tällä hetkellä niin puolivaloilla, ku oikeesti voisin antaa itestäni niin palijo enemmänki!! Mutta ehkä vähitellen pääsen taas omaksi itekseni. Sinne on vaan vielä ihan älyttömästi matkaa. Mutta musta tuntuu että oon nyt löytäny vierelleni sellasen ihmisen kenen kans tätä matkaa on hyvä mennä etteenpäin. Uskon että Villen kans mä pääsen taas omaksi itekseni, se kun ei arvostele tai tuomihe mua yhtää. Enemmänki tukkee ja kannustaa. Villen seurassa mulla on tosi rakastettu ja hyväksytty olo.

T: Kiitos ******, ja paljon voimia tähän vuoteen!
minä: Kiitos samoin. Tsemppiä kaikille niille, jotka taistelee parhaillaan näitten asioitten parissa. Ei oo oikeesti helppoja juttuja!

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *