HYMYTYTTÖ 7

En muista alkumatkasta takaisin rannikolle juuri mitään muuta kuin huikaisevan kauniin auringonnousun Chott el Djeridin suolajärven alueella. Mitään järveä ei ollut näkyvissä, sillä se oli jo kuivannut kesäksi jättäen vain suolaisen, elottoman tasangon näkyviin. Seisoin Tuomaksen rintaa vasten painautuneena, kun auringon kullanpunaiset säteet alkoivat väräjöidä loputtomalta näyttävän hiekka-autiomaan ja taivaan yhtymäkohdassa. Tuntui kuin minussa tapahtuisi jotain samankaltaista: kuin suloiset, lämpöiset säteet olisivat valaisseet minut sisältä päin.

Samaan aikaan tajusin, että tunteeni saattoivat olla vaarallisia. Aloin olla liian ihastunut Tuomakseen, liian hullaantunut seksiin hänen kanssaan, liian haluton ajattelemaan matkan loppumista. Olimme saaneet vähän unta matkaa edeltävänä yönä, mutta nyt olimme nukkuneet tuskin lainkaan. Olimme jutelleet arkisista asioista: Tuomaksen työstä, minun väitöskirjahaaveista, ystävistämme, matkoistamme, lempimusiikistamme, elokuvista – kaikesta, mistä toisiinsa tutustuva pariskunta varmaankin keskustelee.

Pariskunta. Ei pariskunta, muistutin itseäni.

Ainoa aihe, jota kiertelimme molemmat oli perhetaustamme. En ihmetellyt sitä, ettei Tuomas halunnut tietää perheestäni paljoakaan, mutta kun kysyin hänen perheestään, hän totesi vain lyhyesti, että oli kasvanut äitinsä ja siskonsa kanssa ja vaihtoi aihetta. Olin utelias, mutta siirryin toisiin aiheisiin.

Keskustelun lisäksi olimme harrastaneet seksiä. Juovuttavan ihanaa seksiä, joka oli joka kerta hiukan erilaista – välillä hitaampaa ja hellempää, välillä nopeampaa ja tuhmempaa. Tuomaksen märät housut olivat unohtuneet huolettomasti lattialle, kun olimme siirtyneet sänkyyni, ja Tuomas oli komentanut minut päälleen opettelemaan ratsastusta.

-Voit kiusata ja ohjailla mua lisää, kun sä sillä tuulella oot, hän oli murahtanut.

Muistin ensimmäisen kertani siinä asennossa, ja kuinka olin häpeillyt silloin Tuomaksen minulle antamaa orgasmia. Kun sain Tuomaksen alastomana alleni ja hänen kalunsa sisälleni, en hävennyt enää. Ainakaan paljon. Jos jotain hiukan edelleen häpesin, oli se estottomuus, jonka Tuomas onnistui minussa herättämään kerta toisensa jälkeen. Silloin kun ratsastin, hänen kätensä kupertuneina rinnoilleni. Silloin kun hän nai minua suihkussa seinää vasten. Silloin, kun hän näytti miten koskettaa ja hieroa hänen kaluaan.

Suolajärven jälkeen olin niin lopussa, että suljin silmäni, painoin pääni bussin penkkiin ja yritin nukahtaa. Tunsin Tuomaksen kämmenselän sipaisevan poskeani. Samaan aikaan hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-Mun hurja Hymytyttö.

Mun. Hurja. Hymytyttö.

Tuomas oli ainoa, joka koskaan oli kutsunut minua omakseen. Kukaan muu ei taatusti ajatellut minun olevan hurja millään elämänalalla. Eikä kukaan muu kutsunut minua Hymytytöksi. Eikä kutsuisi.

Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, kun en väsymykseltäni pystynyt enää pitämään syvällä sisimmässäni päivä päivältä kasvanutta tunteiden vyyhtiä taka-alalla. Palleaani puristi äkkiä ahdistus ja kurkkuani pitkin nousi katkeransuloinen suru. Laskin, kuinka monta päivää minulla oli jäljellä Tuomaksen kanssa, ja kauhukseni lohduttomat tunteeni tiivistyivät kyyneleiksi.

Käänsin pääni ikkunan suuntaan ja purin hammasta yhteen, kun yritin vakuuttaa itselleni, kuinka typerä olin. Muistutin itseäni, miksi tunteeni olivat epätodellisia. Totta kai minä ihastuisin ensimmäiseen mieheeni. Se oli väistämätöntä. Varsinkin kun olimme kaukana arjesta ja omista ympyröistämme. Sitä paitsi, Tuomas asui niin kaukana, että yhtä hyvin hän olisi voinut asua ulkomailla. Minä tutkin uskontoja ja henkilökohtainen suhteeni uskoon oli vähintäänkin monimutkainen, kun mies taas oli todennäköisesti kivenkova ateisti.

Taistelin kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan ja onnistuin kuin onnistuinkin pitämään nyyhkytykset kurissa. Kyyneleille en kuitenkaan voinut mitään, joten pidin pääni pois päin käännettynä Tuomaksesta ja tuijotin ohivilistävää maisemaa. En edes huomannut, kun sormeni lukittuivat rukousasentoon, ja aloin keskustella sen kanssa, jonka olemassaolosta en ollut edes varma.

Se oli vanha tapa. Olin rukoillut niin kauan kuin muistin, ja vaikka olin repinyt itseni irti uskonnollisesta yhteisöstä, minulla oli silti tapana aika ajoin pyytää apua tai johdatusta tai kiittää silloin kun asiat olivat hyvin. Kuuluin edelleen kirkkoonkin, vaikka en ollut koskaan kokenut herätystä tai uskonut enää siihen, että kristinusko oli ainoa oikea uskonto.

Suuni liikkui äänettömästi, kun purin ajatuksiani ylemmälle voimalle, jonka toivoin olevan olemassa. Mitään suurta valaistusta tai vastausta en saanut tälläkään kertaa, mutta ainakin rituaali rauhoitti minua. Ehkä se olikin omalla tavallaan vastaus, pohdin itsekseni, kuten monesti aiemminkin.

Sitten kesken kaiken, kuulin Tuomaksen sanovan kireällä äänellä:

-Ei sun tarvi yrittää teeskennellä, ettet sä itke.

Käänsin pääni ajattelematta Tuomakseen päin ja katsoin suoraan tummanvihreisiin, vihaisiin silmiin. Vasta siinä vaiheessa huomasin sylissäni lepäävät, toisiinsa lomittuneet sormeni ja irrotin ne toisistaan mahdollisimman huomaamattomasti. En kerta kaikkiaan keksinyt mitään sanottavaa, ja puna alkoi hehkua poskillani, kun mietin, mitä Tuomas sanoisi, jos tietäisi, mitä olin itkenyt.

-Nytkö se iski? Tulitko sä synnintuntoihin siitä sun eilisestä esiintymisestä? Vai siitä, että sä oot maannu mun kans?

Miehen ääni oli niin kylmä, että hätkähdin ja avasin suuni vastustaakseni.

-En mä mitään kadu…, aloitin hämmentyneenä, mutta Tuomas keskeytti minut.

-Ja mitä sä rukoilet? Sun neitsyyttä takas? Tiedäksä, siihen ei jumalaa tarvita. Meet vaan kauneuskirurgille ja se hoitaa sulle immenkalvon takas.

Jäätävä kylmyys hiipi ihoni alle ja mietin, oliko tässä se todellinen vastaus rukouksiini. Vastaus, jota en ollut toivonut, mutta joka näytti, miksi oli toivotonta edes toivoa mitään minun ja Tuomaksen välisestä suhteesta. Suhde uskontoon erottaisi meidät aina kuin valtameri, ja aihe oli minulle liian tärkeä, että voisin alkaa teeskennellä, ettei sillä ollut mitään merkitystä elämässäni. Saatoin olla huono uskovainen, jopa agnostikko, mutta ymmärsin ihmisen tarvetta uskoa johonkin korkeampaan voimaan ja jollain tavalla uskoin siihen itsekin, vaikken minkään järjellisen selityksen tai vakaumuksen perusteella.

Tuomaksen epäoikeudenmukaiset, ilkeät olettamukset saivat karvani pystyyn ja sanoin selkeällä, viileällä äänellä:

-Joskus musta tuntuu, että mä en tiedä ihmistä, joka osaa olla yhtä vittumaisen julma kuin sä osaat. Sä osasit sen lapsena ja oot vaan parempi aikuisena.

Mies näytti siltä kuin häntä olisi lyöty. Käytin harvoin kirosanoja ja vielä harvemmin sellaista ilmausta, jonka juuri olin läiskäissyt päin hänen naamaansa. Tuomaksen kommentit olivat olleet kuitenkin niin loukkaavia, että jopa minun kielenkantani oli irronnut niiden voimasta.

-Mä sanoin, että mä en kadu mitään. Pitääkö mun pyytää anteeksi sitä, että mä kuulun kirkkoon? Tai sitä, että mut on pienestä asti kasvatettu rukoilemaan, ja että se toimii mulla vieläki lohdutuksena?

-Miks sä sitten itket? Tai haet…lohtua?, Tuomas kysyi ohittaen kysymykseni ja suutuin entisestään, kun mies ei tajunnut edes pyytää anteeksi törkeitä huomauksiaan.

-Mitä se sulle kuuluu?, vastasin entistä vihaisempana ja kysyin:

-Ehkä mä itken ilman mitään parempaa syytä. Tai ehkä mä uskon, että rukoilemalla nälänhätä ja sodat loppuu.

-Siihen sä oot liian fiksu, Tuomas ilmoitti napakasti.

-Ja sä oot tyhmä kuin saapas. Onko kaikki ihmiset, jotka uskoo johonki sun mielestä toisen luokan kansalaisia? Joo, on paljon uskontoja ja suuntauksia, jotka mustakin rajottaa ihmisten elämää väärällä tavalla. Mutta sitten on sellasia, jotka on suvaitsevaisia uskosta huolimatta ja antaa toisten elää niinku ne haluaa. Se on musta paljon parempi elämänasenne kuin se, että kieltää kaiken hengellisen olemassaolon ja pilkkaa toisia ihmisiä. Itse asiassa ateismikin on omalla tavallaan uskonto. Se on uskoa siihen, ettei jumalaa ole olemassa. Se on uskoa. Sille ei ole sen enempää tieteellistä näyttöä kuin jumalan olemassaolollekaan.

Palopuheeni jälkeen välillemme laskeutui tukahduttava hiljaisuus. Tuomas näytti kalpealta rusketuksensa alla.

-Mistä sä tiedät, mihin mä uskon?, hän hetken kuluttua kysyi hiljaa, hampaidensa välistä.

Raivo kuohahti sisälläni ja kohotin kulmiani ivallisesti.

-Ooh, katotaas. Miten olis toi sun äskeinen purkaus? Mun ei tartte pistää kuin kädet ristiin niin sä hyökkäät mun kimppuun. Tai sun ainainen pilkka mun perhettä ja sen arvoja kohtaan? En mäkään niitä allekirjoita, mutta etkö sä käsitä, että mun tausta on osa mua, ja vaikka mä oon etääntyny mun perheestä, mä välitän niistä silti edelleen?

-Mä en oo sanonu sanaakaan sun perheestä koko tänä aikana, Tuomas sinkautti.

-Sun ei tarvi. Sä vaihdat aihetta heti, kun on se vaara, että se tulee puheeksi.

-Mulla ei oo mitään just sun perhettä vastaan. Mä vaan vihaan ihmisiä, jotka uskon varjolla vahingoittaa ja vammauttaa ihmisiä. Tuomitsee ja sulkee ulkopuolelle, jottei vaan ryhmän maine kärsi, mies lateli niin kovalla äänellä, että hän käänsi päitä lähipenkeissä.

Vaikka olin vihainen, mielessäni käväisi oma taisteluni naisena. En ollut osannut olla kunnon uskovainen, mutta tavallisena modernina naisenakin eläminen oli ollut vaikeaa – varsinkin seksuaalisuuden suhteen.  Ja tottahan Tuomas puhui ulkopuolelle sulkemisesta. Olin säännöllisessä yhteydessä enää äitiini ja pariin sisareeni. Eivät he minua suorastaan pois olleet työntäneet ehkä isää lukuunottamatta, mutta arvomme olivat kerta kaikkiaan niin erilaiset, että juopa syntyi väistämättä. Puolin ja toisin.

-Miks? Miks pitää vihata eikä yrittää vaikuttaa muuten? Onhan munki porukoiden ajatuksissa hyvääki…, aloitin vähän maltillisemmin.

-Mitä? Mitä hyvää niissä on?, Tuomas sivalsi niin, että sävähdin.

-No ei oo alkoholisteja tai pelureita…perhearvot on omalla tavallaan…

-Perhearvot!, mies sylkäisi ja nauroi kolkosti.

-Mä voisin kertoa teidän perhearvoista aika helvetin paljon. Ja suurin osa suomalaisista osaa käyttää kyllä viinaa ja pelejä ilman paapomistakin.

Minulla alkoi olla tunne, että lähestyimme välissämme istuvan elefantin ydintä ja odotin hetken, että Tuomas selittäisi lisää. Kun hän ei sanonut mitään, ojensin käteni ja laskin sen hänen kätensä päälle. Mies tuijotti vastapäisen penkin selkänojaa ja hänen suunsa oli vääntynyt vihaiseksi viivaksi. Oma raivoni oli alkanut asettua ja kysyin lempeällä äänellä:

-Voisitko sä kertoa…

Tuomas tönäisi käteni pois ja sanoi jäätävästi:

-Mun ei tarvi kertoa mitään. Jos sä et itse tiedä, miten se systeemi toimii, sä oot typerä. Jää sä itkeen ja rukoileen tänne armahdusta, mistä ikinä sä sitä pyydätki. Mä meen tonne taakse.

________________________

Kun bussi pääsi perille hotellillemme, oloni oli kuin yliajettu. Tuomas ei ollut palannut viereeni ja pääni oli ollut räjähtää koko matkan paineesta, kun olin yrittänyt käsittää mitä oli tapahtunut ja pidätellä vielä surkeampia nyyhkytyksiä kuin aiemmin. Miten kaikki oli voinut mennä niin mahtavasti pieleen? Olin laskenut yhteistä aikaamme päivissä ja äkkiä minulla ei ollut tuntiakaan.

Jokin pieni osa minusta olisi halunnut mennä ja madella Tuomaksen edessä, pyytää häntä antamaan anteeksi mitä ikinä olin hänen mielestään tehnyt väärin, mutta jonkinlaista itsekunnioitusta minulla sentään oli. Olimme olleet molemmat vihaisia ja provosoituneita, mutta riita oli lähtenyt Tuomaksen pahansuovista huomautuksista, jotka olivat loukanneet minua sitäkin enemmän, kun olin juuri yrittänyt käsitellä odottamattoman voimakkaiksi kasvaneita tunteitani.

Ja sitten hän oli vain torjunut minut ja lähtenyt. Vaikka olin yrittänyt lähestyä häntä. Sellaisen illan ja yön jälkeen. Öiden.

Bussista laskeutuessani kuulin miehen äänen takanani, kun jutteli Antonion ja muiden kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pakenin paikalta heti paikalla. Kun pääsin huoneeseeni, kävin nopeasti suihkussa ja kömmin hetkeksi peiton alle. Unissani juoksin pakoon isääni ja Tuomaksen syliin vain huomatakseni, että mies nauroi minulle. Sitten Tuomas muuttui vieraaksi mieheksi, jonka kanssa olin äkkiä alastomana sängyssä. Heräsin lopulta pelästyneeseen huutooni ja huomasin, että olin itkenyt unissanikin.

Lomaromanssin takia. Miehen takia, jonka sanat tekivät kipeää kuin ruoska. Nousin sängystä ja kaivoin onnettomana toilettipussista buranaa alkavaan päänsärkyyn. Alkoi olla ilta, mutta minun olisi pakko käydä syömässä jotain ennen nukkumaanmenoa. Pesin kasvoni, jotka olivat niin turvonneet ja laikukkaat, että minun piti lisätä ylimääräinen kerros meikkivoidetta, ennen kuin katsoin olevani esiintymiskelpoinen.

Puin päälleni punaisen hellemekkoni ja sidoin hiukseni yksinkertaiselle poninhännälle. Sitten laskeuduin hotellin ravintolaan syömään. Ravintolassa ei ollut paljon väkeä ja inhosin itseäni, kun katseeni kierteli levottomana ympäri ravintolaa ja ikkunoista näkyvää rantamaisemaa etsien pitkää, hoikkaa, tummanvaaleaa miestä, joka ei oikeastaan ollut komea, mutta oli kuitenkin. Sydäntä pysähdyttävän, aivot sulattavan komea. Ainakin minulle.

Tuomasta tai Antonion seuruetta ei kuitenkaan näkynyt ja vetäydyin lopulta kaikessa hiljaisuudessa huoneeseeni. Olin niin uupunut, että tunnemyrskyistä huolimatta nukahdin nopeasti ja viimein ilman painajaisia. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun hätkähdin hereille. Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain.

Laitoin valot päälle sängyn vieressä olevasta katkaisijasta, mutta mikään ei näyttänyt olevan vialla. Olin jo varma, että olin nähnyt unta, kun oveeni koputettiin äänekkäästi. Ja sitten uudestaan. Rintaani puristi pelosta ja muistin kertomukset hotellihuoneryöstöistä. Mutta ei kai ryöstäjä koputtaisi – varsinkaan niin äänekkäästi, että puoli hotellia heräisi?

Hiivin varovaisesti ovelle ja naksautin turvaketjun paikoilleen. Sitten raotin ovea.

Tuomas nojasi käsivarttaan ovenpieleen ja vaikka hänen tukkansa oli lyhyt, se näytti silti siltä, että sitä oli harottu kymmeniä ellei satoja kertoja.

-Saanko mä tulla?, mies töksäytti oudolla äänellä ja katsoi minua kulmiensa alta, kuin häpeillen.

Silmäni käväisivät Tuomaksen asulla. Tällä oli yllään hyvinistuva tummansininen puku ja takin alla valkoinen paita, jonka paidankaulus oli parin napin verran auki. Hän näytti upealta. Ja hän oli ilmiselvästi ollut baarissa. Juhlimassa. Varmaankin rakkaan seurueensa kanssa.

-Mä olin nukkumassa. Jos sulla on jotain sanottavaa, sä voit sanoa sen huomenna. Vaikka itse asiassa mä en oo varma, haluunko mä enää kuunnella, mitä paskaa sun suu seuraavaksi sylkee, kivahdin täydellisen provosoituneena siitä, että Tuomas oli jatkanut retken jälkeen iltaansa iloisissa merkeissä, kun itse olin nuollut haavojani koko illan.

-Huomiseen on liian pitkä aika, mies sanoi hiukan epäselvästi ja kuin ajatuksissaan.

Silloin minä tajusin. Tuomas oli humalassa.

-Sä oot kännissä, henkäisin vielä vihaisempana.

-En mä niin kännissä oo. Kyllä mä tiedän…mitä mä teen.

-Häivy!, ärähdin ja olin jo painamassa ovea kiinni, kun Tuomas työnsi kätensä oven väliin.

Samaan aikaan vastapäisen huoneen ovi avautui, ja kuusikymppinen nainen pisti päänsä käytävään ja kurtisti kulmiaan. Hän sanoi ranskaksi jotain ja heilutteli käsiään siihen malliin, että käsitin meidän herättäneen hänet. Ja ties kuinka monta muuta ihmistä, ajattelin sitten. Avasin turvaketjun vaistomaisesti. Kun Tuomas käveli sisään, peräännyin huoneeseen edelleen vihaisena mutta myös epätietoisena. Mikä oli niin tärkeää se piti tulla sanomaan keskellä yötä?

-Mä aattelin, että tää olis parempi lopettaa, mies sanoi ilman sen kummempia seremonioita, katse maassa ja kädet taskussa.

Minusta tuntui kuin olisin törmännyt vauhdilla seinään. Sitäkö Tuomas oli tullut sanomaan? Niinkö kiire hänellä oli, ettei se voinut odottaa aamuun? Suuttumuksestani huolimatta petolliset kyyneleet alkoivat kirvellä kurkussani ja nielaisin raskaasti, ennen kuin puhuin.

-Onko sulla jo uus hoito sun huoneessa oottamassa? Tulitko sä lopettaan edellisen kans, ettet sä riko jotain moraalikoodia?

Tuomaksen kulmat kohosivat, ja hänen kasvonsa kuvastivat puhdasta ällistystä.

-Ei! En mä…

Mies kurtisti kulmiaan kuin olisi tavoitellut jotain kuningasideaa ja sanoi sitten:

-Mä tulin pyytään anteeksi. Vaikka…vaikka mä aattelin, että sä et anna. Ja sekin on ihan ookoo. Tai ei oo. Mä oon yrittäny olla koko päivän liikkeessä ja..ja…seurassa…

-Sä olisit voinu pyytää anteeksi huomennaki, vastasin niin kuristuneella äänellä, että jos Tuomas olisi ollut selvin päin hän olisi taatusti tajunnut, kuinka lähellä olin puhjeta pillittämään.

-Ei, Tuomas totesi jyrkästi ja heilautti kättään ilmassa.

-Mitä ei?, kysyin jo täydellisen hämmentyneenä ja ehdotin hetken päästä vaivalloisesti:

-Kuule. Mitä jos jutellaan huomenna? Vaikka aamupalalla tai…

-Ei, Tuomas taas tokaisi ja haroi hiuksiaan.

Sitten hän lähti tulemaan kohti.

-Anteeksi. Anteeksi, Maria. Mä luulin, että sä kaduit…tai häpesit meitä, ja mä näin punaista ja sitten se keskustelu…se lähti vaan ihan lapasesta. Mutta sä olit oikeessa. Et kaikessa…mutta se oli julmaa. Varsinki kun mä vaan…häivyin.

Mies näytti hakevan sanoja hetkisen, mutta jatkoi sitten. Hiukan haparoiden tosin.

-Siks mä aattelinki, että ehkä…ehkä on parempi…mutta mun on pakko yrittää. Mä en oo muuta aatellu kuin sua koko ajan. Sun ääntä. Sun naurua. Sun vartaloa. Sua tanssimassa mulle.

-Jos sun matkailubisnekset kaatuu, sähän voit alkaa uudeksi Tommy Tabermanniksi, sanoin tavoitellen ivallista äänensävyä, mutta pilasin vaikutelman lisäämällä ääni kyyneleistä käheänä:

-Niin paljon sä mua ajattelit, että sä lähdit bailaamaan.

-Vähäksi aikaa. Tosi vähäksi aikaa. Ees viina ei auttanu siihen vaivaan, Tuomas sanoi hiukan horjuvin tavuin mutta muuten selvästi.

Hän oli tullut niin lähelle, että välillämme oli enää vain parikymmentä senttiä, ja hänen kätensä nousi nykäisemään toiselta olkapäältäni laskeutuvaa lettiä. Hänen silmänsä olivat anovat ja loistivat vilpittömyyttä.

-Viina ei auta moneenkaan vaivaan, totesin ääni väristen.

Tuomas otti minua kädestä kiinni, ja kun en tehnyt vastarintaa hän veti minut rintaansa vasten. Mies tuoksui alkoholille, mutta myös omalle, huumavalle itselleen, ja hän tuntui niin taivaallisen hyvältä. Liian hyvältä.

-Mitä mieltä sä oot? Saanko mä jäädä tänne?

Harkitsin asiaa hetken. Totta kai halusin, että hän jäisi. Mutta olisiko se selkärangatonta? Mitä mieltä Tuomas olisi aamulla? Tiesikö mies, mitä teki? Muistaisiko hän edes tulleensa tänne?

-Sillä ehdolla, että sä juot koko tuon minibaarin limsat ja kaiken pikakahvin, mitä tästä huoneesta löytyy. Jos sä sitten vielä haluut jäädä, sä voit nukkua täällä, sanoin tasaisemmin kuin miltä minusta oikeastaan tuntui.

__________________________

Heräsin siihen, että lettiäni sormeiltiin auki ja hiuksiani levitettiin kaulalleni ja olkapäälleni. Räpäytin silmät auki ja tuijotin vihreisiin silmiin, jotka näyttivät tarkkailevan minua varovaisina ja päättäväisinä yhtä aikaa. Nielaisin. Univelkani oli ollut vielä yöllä sitä luokkaa, että olin nukahtanut Tuomaksen viereen melko pian sen jälkeen, kun mies oli kömpinyt viereeni otettuaan pelkästään takkinsa pois. Nyt olin kuitenkin täysin hereillään ja minun oli vaikea keskittyä asioihin, joita meidän oli käsiteltävä, kun Tuomaksen sormet käväisivät tuon tuosta ihollani ja nykivät hiuksiani.

-Tuomas…, aloitin ja tartuin hänen ranteeseensa.

-Maria, mies kuiskasi ja irrotti kätensä hiuksistani.

Minun oli heti ikävä hänen kättään.

-Mun täytyy alkaa ryyppäämään enemmän, kun mä näköjään saan päissäni näin hyviä ideoita, mies sanoi pahankurinen välke silmissään.

-Mitä sä tarkotat?

-Mä laskin selvin päin, että mun mahdollisuudet päästä ees samaan huoneeseen sun kans on aika minimaaliset.

-Mitä sä ees muistat viime yöltä?, kysyin vähän levottomana.

Tuomas vakavoitui.

-Mä muistan kyllä. Kaiken. Anteeksi.

Tuomas piti pienen tauon ja jatkoi:

-Mä olin tosi vihainen…ensin, kun mä luulin sun katuvan sitä, mitä oli tapahtunu. Sitten siitä kun sä oletit musta yhtä ja toista ja lopussa…se meni liian lähelle mun kipupisteitä. Mä aattelin, että…hmm…ehkä siitä ei ole paluuta. Että olis parempi lopettaa, ennen kuin mä sanon taas jotain…vittumaisen julmaa. Niinhän se oli?

-Mutta enää sä et aattele niin?, minun oli pakko tarkistaa.

-En.

Sana tuli tummana ja painavana, mutta minun maailmani se kirkasti ja kevensi kuin päältäni olisi kammettu siirtolohkare.

-Ennen kuin on pakko, Tuomas lisäsi.

Valoisaan, helpottuneeseen olooni sekoittui taas säie surua, mutta annoin sen olla.

-Mitä sä tarkoitit, kun sä sanoit, että sä tiedät meidän yhteisön perhearvoista…?

Tuomaksen käsi oli palannut hiuksilleni. Hän puisti hiukan päätään.

-Ei pilata tätä sillä tarinalla. Ei sillä oo sun kans mitään tekemistä. Ehkä mä kerron myöhemmin. Mutta ateisti mä en oo. Mä en ehkä rukoile tai muuta, enkä kuulu kirkkoon, mutta en mä kiellä, etteikö jotain suurempaa vois olla. Onhan ihmisillä noita yliluonnollisia kokemuksia paljonkin, joita ei voi selittää. Mä oon useastaki syystä joutunu miettiin uskoon liittyviä asioita ja ite mä aattelen, että kaikki uskonnot puhuu samasta ilmiöstä vain eri kulttuurin näkökulmasta.

Kurkkuni tuntui kuristuvan umpeen, kun pelottava lämpö paisutti sydäntäni. Se oli niin pelottava, että minun oli sysättävä se jonnekin kauas varjoihin. Sen sijaan terästin itseäni ja sanoin niin tiukasti kuin siinä tilanteessa osasin:

-Sä et voi puhua mulle sillä tavalla.

-Mä tiedän. Enkä mä puhu enää. Mä lupaan.

-Miten sä ees saatoit…mä sanoin sulle, että mä en kadu. Vaikka voisinhan mä jollain tasolla katuakin. Tää ei oo varsinaisesti mulle mikään jokapäiväinen tilanne.

Tuomas hivuttautui lähemmäs, ja haistoin kahvin ja vanhan viinan hänen hengityksessään.

-Anteeksi. Mä olin sika.

Annoin miehen vetää minut rintaansa vasten ja sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen hiukan paheksuvasti:

-Sä haiset vanhalta viinalta.

-Meenkö mä peseen hampaat?

-Ei se mitään auta.

-Haluutko sä, että mä häivyn vähäksi aikaa?

-En.

-Mähän sanoin jo kerran, että sä oot mahdoton nainen. Mitä sä sitten haluut?

-Pidä musta kiinni, mutisin Tuomaksen rintaa vasten.

-Se kyllä onnistuu, mies kehräsi hiuksiini ja alkoi nykiä hihatonta toppiani vyötäröltä ylöspäin.

-Mä pidän sua tosi, tosi lähellä, hän lisäsi.

-Aina sulla on seksi mielessä, valitin melko epäuskottavasti, sillä sormeni olivat alkaneet kuin itsestään availla Tuomaksen paidannappeja.

-Se on sun vika. Sä oot vieny multa kyvyn ajatella muuta.

-Toi on sovinistista ajattelua, huokaisin ja liu’utin paidan miehen harteilta.

-Mulla on paljon vikoja, Tuomas myönsi nöyrästi ja hivutti topin yltäni.

Hänen kätensä kulki rinnoillani ja vatsallani niin hitaasti ja hellänä, että silmäluomeni alkoivat tuntua raskailta ja minun oli pakko purra huultani, kun katsoin intohimosta tummiin vihreisiin silmiin. En tiedä, miten pääsimme eroon vaatteistamme, mutta kun makasimme viimein alastomina kasvotusten, Tuomas veti minut takaisin rintaansa vasten ja kehotti:

-Nosta sun jalka mun lantiolle. Opetustuokio luvassa.

Tein työtä käskettyä ja nostin toisen sääreni miehen lantion yli.

-Anteeksi taas. Mutta mun on pakko tehdä tää, mies mumisi ja painoi suunsa huulilleni.

Hänen kätensä vaelsi reidelläni ja kyljelläni, ja unohdin vanhan viinan ja kahvin, kun maistoin niitä huomattavasti vahvemman epätoivon miehen suudelmasta. Samanlaisen, joka itseäni pakahdutti. Tuomas pujotti kätensä väliimme ja sipaisi sormellaan klitoristani. Sävähdin kuin iskun saaneen, vaikka kosketus oli höyhenenkevyt. Olin vähän aikaa jo luullut, etten saisi kokea sellaista enää, ja vartaloni tuntui itkevän onnesta jokaisesta pienestä hyväilystä.

-Lisää, vaikersin miehen huulia vasten.

Minä sain lisää. En tiedä, miten Tuomas sen teki, mutta hänen kätensä tuntui pyörittelevän yhtä aikaa rintaani, sivelevän vatsaani, liukuvan jalkovälissäni, kulkevan takamuksellani. Niin kauan, että vapisin paikoillani ja hengitykseni kulki lyhyinä, vaivalloisina puhalluksina. Käteni kulki Tuomaksen selällä ja niskalla, ja lopulta uskaltauduin ottamaan hänen kalunsa käteeni, kuten hän edellisyönä oli opettanut.

Miehen silmät rävähtivät aivan auki, ja hän jäykistyi.

-Teenkö mä tän jotenki väärin?, hengähdin ja pyöräytin peukaloani liukkaalla, punaisella terskalla.

-Sä teet sen liian oikein, Tuomas vastasi rahisevalla äänellä, ja hänen sormensa porautuivat lantiooni, kun puristin silkinpehmeää ja yhtä aikaa niin uskomattoman kovaa lihaa käteeni.

Miehen hyväilyt muuttuivat nykiviksi, kun liikutin elintä käteni suojissa edestakaisin ja hieroin kevyesti hänen kiveksiään. Kiihotuin hänen ilmiselvästä nautinnostaan entistä enemmän, ja kun Tuomas lopulta irrotti otteeni kalustaan, olin puolimatkassa kohti orgasmia.

-Ei enempää. Mä nolaan kohta itteni, mies puristi hampaidensa välistä.

Kun hän ohjasi kalunsa jalkoväliini, liu’utti sitä häpyhuulieni välissä ja näykki samalla kaulaani, tarrasin pää pyörällä hänen hartiaansa.

Katsoin haltioituneena, kun Tuomas nosti päänsä ja tuiijotti minua suoraan silmiin, kun hän liukui hitaasti sisälleni.

-Sä tunnut niin helvetin hyvältä, mies voihkaisi kasvot nautinnosta ja pinnistetystä itsehillinnästä kireinä.

Tiukensin sääreni otetta miehen ympärillä, kun koko vartaloni vavahti sekä ruumiillisesta että henkisestä nautinnosta.

-Haluutko sä tietää miksi mä itkin?, kuulin henkäiseväni, kun Tuomas vetäytyi ja työntyi sisääni uudelleen, yhtä hitaasti.

-Jos sä haluut kertoa, hän ähkäisi ja sulki pariksi sekunniksi silmänsä.

-Mä…oh…mä surin sitä, miten nopeesti…tää loppuu, sopersin, kun aistillinen, hidas rytmi alkoi viedä minua mukanaan.

Tuomaksen käsi oli kulkenut vyötärölläni ja sivellyt selkääni, mutta nyt hän lopetti liikkeensä.

-Mä tosiaan oon mulkvisti, mies sihahti ja painoi taas suunsa suulleni.

Hänen toinen kätensä pujottautui vyötäröni alitse ja puristui takamukselleni ja hänen käsivartensa painautui selkärankaani vasten ja sormensa niskaani, kun hän veti minut niin lähelle, että nenämme hipoivat toisiaan ja rintani olivat lujasti puristuneina lujaa, leveää rintaa vasten. Tuomaksen hellät työnnöt keinuttivat minua, houkuttelivat minua ja ajoivat minua koko ajan lähemmäs sydäntäsärkevän hunajaista huippua.

Pilluni tuntui mahdottoman ahtaalta, rintani hieroutuivat niin kiihottuneina Tuomaksen rintaan, että niistä tuntui välähtelevän iskuja vatsalleni ja jalkoväliini, ja kun mies hivutti sormensa äkkiä pakaravakooni ja kuljetti niitä peräaukkoni ympärillä, hidas kohoamisen tunne muuttui äkkiä avuttomaksi syöksyksi korkeuksiin.

-Aa-aa-ah!, parkaisin Tuomaksen suuta vasten, kun käsivarteni ja sääreni tarrasivat häneen kouristuksenomaisesti kiinni, ja lantioni lähti työntymään tiukemmin hänen kaluaan vasten.

Kliimaksi tuntui lähtevän liikkeelle kaikkialta. Pakaroideni välistä värinänä, joka liukui ihollani. Pillustani, joka sykki ja kouristui Tuomaksen jo nopeammin liikkuvan kalun ympärillä. Rinnoistani, joiden paisuneet kummut ja kiristyneet nipukat leimahtelivat ja sähköttivät hekumallista paloaan pitkin vartaloani.

Tuomas piteli minua entistä tiukemmin ja kuulin hänen huohotuksensa korvissani kaiken sen käsittämättömän nautinnon keskellä.

-Ei kukaan…kukaan…muu…tunnu tältä, kuulin hiljaiset, epätoivoiset sanat.

Sitten hänen päänsä taipui taaksepäin niin, että tuijotin sokein silmin hänen kaulansa lihaksia ja jänteitä, ja hän päästi pitkän valituksen, kun hän työntyi minuun viimeisen rajun kerran ja laukesi.

Kesti kauan ennen kuin tajusin piteleväni vieläkin Tuomaksesta kiinni niin, että lihaksiani särki. Irrotin käsivarteni ja rentoutin sääreni ottamatta sitä silti pois miehen lantiolta samalla, kun painoin kasvoni hänen kaulaansa vasten.

-Mulla on ohjelmaehdotus tälle päivää, Tuomas mutisi hiuksiini ja siveli vartaloani niskaltani aina reisille.

Hymyilin hänen rintaansa vasten ja toivoin, että mies ajatteli samaa kuin minä.

-Mikä se on?, kysyin viattomasti.

-Koska mä olin idiootti ja tuhlasin luvattoman paljon aikaa, mä haluisin näyttää miten pahoillani mä oon. Musta se onnistuu parhaiten, jos mä saan pitää sut koko päivän sängyssä. Sovintoseksi on kuuluisaa siitä, että se on aivan erityisen hyvää.

-Miten paljon parempaa tää enää voi olla?

-Sä et voi tietää ennen kuin sä kokeilet. Etkö sä oo utelias?, Tuomas houkutteli pehmeästi.

-Mmm…ehkä. Mutta mä tarvin ruokaa, olin vastustelevinani.

-Mä tilaan tänne ruokaa. Ja syötän sua, Tuomas lupasi samettisesti.

-Mä haluun mennä ehkä uimaan.

-Jos sä paat ne oranssit bikinit päälle, sä istut mun sylissä.

-Mutta voinhan mä vieressäki…, väitin tyytyväisellä äänellä.

-Jos sä istut vieressä, joku pahvihan voi luulla sua vaan kaveriksi. Ota tai jätä.

Minä otin. Uintireissumme ei kestänyt kovinkaan kauan. Ja sinä päivänä huonepalvelu sai tehdä hartiavoimin töitä huoneen 529 eteen.

Kommentit (0)