HYMYTYTTÖ 9

-Vähän lisää huulipunaa. Keskity nyt. Tänään sä oot kohtalokas nainen ja sä otat miehen mukaan. Sä viettelet ja käytät armotta hyväksi sen vartaloa ja jätät sen vikiseen lisää. Mutta tietenkään sä et anna lisää, vaan siirryt seuraavaan, Doris maalaili minulle dramaattisella äänellä.

Katsoin itseäni peilistä, kun lisäsin tottelevaisesti kirkkaanpunaista huulipunaa huulilleni. En voinut olla hymyilemättä Doriksen innolle, kun tämä purki hiuksiani suurilta rullilta ja kehui:

-Tää läpikuultava paita on ihan ehdoton huippu. Jessus, sillä Ernolla on muna pystyssä, ennen kuin se tajuaa, mikä siihen iski.

Olimme menossa Doriksen ystäväpariskunnan tupaantuliaisiin, ja minun oli määrä astua viimein reaalimaailmaan, kuten Doris minulle oli sanonut. Lomamatkastani Tunisiaan oli kulunut kaksi ja puoli kuukautta, ja sekä Lena että Doris olivat antaneet minun surra kiihkeää romanssiani kaikessa rauhassa. Kun en kuitenkaan viikkojen kuluessa osoittanut toipumisen merkkejä ja raahauduin ihmisten ilmoille vain pitkin hampain istuakseni jossain nurkassa, ystäväni olivat ilmoittaneet, että liika oli liikaa.

Tupaantuliaisten lähestyessä Doris oli vienyt minut ostoksille ja ostattanut minulla punaisen, olkapäät paljastavan, läpikuultavan paidan, jonka alle olin ostanut olkaimettomat rintaliivit. Alaosaksi olin löytänyt hävyttömän kalliit tummemmat leveälahkeiset housut ja minunkin oli myönnettävä, että asu toi esille kurvikkaat muotoni mahdollisimman imartelevasti.

Erno, jonka kanssa Doris oli minua parittamassa, oli Doriksen ystäväpariskunnan tuttuja, jonka tunsin ennestään, ja joka oli aika ajoin yrittänyt lähestyä minua. Mies oli tumma, pitkä, hoikka ja hyvännäköinen. Hän vaikutti ystävälliseltä, ja hänen taustansa oli samankaltainen kuin minun, vaikkakin eri yhteisöstä. Yritin ajatella seksiä Ernon kanssa, ja vatsaani putosi kylmä kivi. Muistot Tuomaksesta vyöryivät mieleeni ja tarrasin nopeasti nahkapussukkaan, jonka olin mieheltä saanut.

Kun olin avannut pussukan kotiin päästyäni, sieltä oli löytynyt upea kultainen kaulanauha. Sen keskiössä oli kranssimainen kehä, jonka taotut punokset kietoutuivat toistensa ympärille, ja josta laskeutui sitten kaksi päätä rintojen väliin. Nythän minulla oli mahdollisuus käyttää sitä, ajattelin haikeasti ja räpyttelin kiivaasti silmiäni.

-Mikä toi on?, Doris kysyi kiinnostuneena.

-Se..se on lahja, vastasin epämääräisesti, mutta Dorista ei petetty.

-Se on siltä mieheltä, hän sanoi silmät kaveten.

Tuomaksesta oli tullut ”se mies” siitä lähtien, kun en ollut halunnut tai pystynyt toipumaan niin kuin minun olisi pitänyt. Ystäväni olivat olleet lempeitä mutta lujia, kun he olivat kertoneet saman, mitä itse itselleni olin kertonut monta kertaa. Ensimmäinen kerta. Ulkomailla. Hyvää seksiä. Ei mitään syytä hätääntyä ja heittäytyä vanhaksipiiaksi.

Olin yrittänyt miettiä Tuomaksen viimeisiä sanoja ja tulkita niitä lukemattomia kertoja. Oliko hän viitannut siihen, että hän olisi halunnut enemmän? Miksei hän siinä tapauksessa ollut sanonut enempää?

Ei. Ei sinne taas. Ystäväni olivat oikeassa. Minun olisi aika mennä eteenpäin. Tuomaksesta ei ollut kuulunut mitään. Minä olin ottanut hänen numeronsa esille puhelimen valikosta useamman kerran kuin halusin myöntää, mutta lopulta tulin aina järkiini. Mitä minulla oli hänelle sanottavaa? Että kaipasin häntä? Että halusin tavata? Mitä sitten, jos hänkin halusi? Hän oli Lapissa ja minä Helsingissä. Ja mistä minä tiesin, mitä voisin kokea vielä jonkun muun kanssa?

Katselin korua kädessäni ja nostin sen kaulalleni. Mitä haittaa siitä olisi, jos pitäisin sitä? Oli sääli makuuttaa kallista lahjaa korurasiassakaan.

-Se on Tuomakselta, sanoin tasaisesti ja nostin sen kaulalleni.

-Mä oon nähny jotain tollasta jossain…, Doris sanoi miettiväisesti, mutta nosti hiuksiani, kun napsautin korun lukon paikoilleen.

-Ehkä tää on joku itämainen symboli tai jotain, sanoin mahdollisimman välinpitämättömästi ja nousin tuolilta.

-Mennäänkö?

___________________________

Tupaantuliaiset olivat menestys ja poikivat minulle treffikutsun Ernolta. Sydämeni pisti vastaan siinä määrin, että pelkäsin sen vääntyvän sijoiltaan, mutta olin päättänyt käyttää järkeäni.

Olimme sopineet tapaavamme keskustan kahvilassa ja puin yksinkertaisen sinisen t-paidan ja farkut ylleni. En nähnyt mitään syytä yrittää näyttää erityisen hienolta, sillä Erno oli nähnyt minut erilaisissa asuissa monta kertaa, järkeilin. Sitten muistin sen, mitä olin ollut valmis tekemään tehdäkseni vaikutuksen Tuomakseen vain päivä sen jälkeen, kun olin menettänyt neitsyyteni ja punastuin pelkkää ajatusta. Totta tosiaan. Lomamatka eksoottiseen etelään saattoi sekoittaa naisen pään.

Erno oli odottamassa, kun saavuin paikalle. Miehen kauniit, siniset silmät loistivat innostuksesta, ja hän kehotti minua tilaamaan mitä ikinä halusin hänen laskuunsa.

-En mä tarvi mitään muuta kuin vettä. Mä söin just, vastasin hiukan hermostuneena.

-Niin. Eihän näin kuumalla hirveesti ruokaa tee mieli, mutta mun on pakko syödä jotain, kun mä olin kaks tuntia salilla.

Vilkaisin Ernon hyvinmuodostuneita lihaksia käsivarsissa ja muistin välittömästi erään, jonka lihakset eivät olleet salilta kotoisin. Ja joka ei koskaan tuonut vartaloaan esille millään tavalla, vaikka se peittosi useimmat miesvartalot mennen tullen. Purin hammasta yhteen. Eihän tuollainen kommentti mitään leuhkimista välttämättä ollut. Ja jos oli, ehkä Erno halusi vain tehdä vaikutuksen.

-Kaks tuntia on kauan, myöntelin ja aloimme jutella tupaantuliaisjuhlista, joissa oli miltei syttynyt pienimuotoinen tulipalo, kun joku vieras oli tuonut parvekkeelle kertakäyttögrillin.

Kun Erno oli syönyt salaattinsa (salaattinsa, petollinen mieleni kommentoi takavasemmalta), hän pyysi minua kävelylle kanssaan.

-Mä ostan sulle ainakin jäätelön Kaivarista. Mä asunki siinä lähellä ja mä voin esitellä mun kämpän.

-Kaivarissa? Miten sulla sellaseen on varaa?, suustani pääsi ennen kuin ehdin estää.

Erno hymyili ja vastasi:

-Mä oon vaan vuokralla. Mun kaverin vanhemmat on sikarikkaita, ja mä sain sen ohi minkäänlaisten näyttöjen. Mutta totta kai mä teen suhun mielellään vaikutuksen mun asunnolla, jos se onnistuu.

Lähdimme kävelemään puistoa kohti ja yritin keksiä jotain sanottavaa. Tuomaksen kanssa se oli aina onnistunut. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ja olisimme keksineet jonkin hauskan sanailun varmasti jo jäätelöstä ja Kaivopuiston asunnosta, ajattelin sydän särkien.

Voi taivas, kiivastuin sitten  itselleni. Olin treffeillä toisen miehen kanssa, enkä päässyt eroon Tuomaksesta hetkeksikään. Aloin lörpötellä minulle epätyypillisen innokkaasti ja jauhoin lokeista, jugend-taloista, lämpimästä säästä ja uusimmista elokuvista kuin hysteerinen harakka. Erno ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan mitään erityistä, nauroi vain huomioilleni.

-Sä ootki eloisa tapaus, kun suhun vähän tutustuu, hän sitten kommentoi siniset silmät flirttailevasti kimaltaen.

Olimme saapuneet jäätelökioskille ja valitsin lempimakuani lakritsia.

-Onko sulla sukua täällä?, kysyin mieheltä, kun lähdimme käyskentelemään puistoon.

-Ei. Ja eihän…en mä pidä kauheesti yhteyttä niihin, mies vastasi vaisusti.

Sain äkillisen idean. Paperilla Erno oli ihannemieheni. Ja voisi olla todellisuudessakin, jos vain antaisin hänelle mahdollisuuden. Jospa saisin Tuomaksen pois mielestäni, ainakin kauemmas johonkin pimeään nurkkaan, jos kerta kaikkiaan kokeilisin ja menisin sänkyyn Ernon kanssa.

-Missä se sun asunto olikaan?, kysyin äkillisen päähänpistoni innostamana.

-Tuolla päin, mies sanoi ja viittoi vanhojen, kalliiden talojen suuntaan.

-En mä itse asiassa tiedä, onks se ennemmin Ullanlinnaa, mutta ihan tossa lähellä se on. Neitsytpolulla.

Keskityin tiukasti jäätelööni, kun mietin, että kadunnimi olisi ollut sopiva, jos Erno olisi saanut tahtonsa läpi ja vienyt minut treffeille jo puoli vuotta sitten. Ehkä hän olisi vienyt minut Neitsytpolulle ja olisin kävellyt myöhemmin samaa katua pitkin vähemmän neitsyenä.

-Mennään sitten kattoon. Täytyyhän mun sun lukaali nähdä, ehdotin.

Mies nyökkäsi innostuneena, ja lähdimme kohti taloa. Asunto oli toisessa kerroksessa ja se oli yksinkertaisesti ja tehokkaasti kalustettu. Sillä tavalla kuin vasta työelämään pyrkivät, vastavalmistuneet ihmiset asuntonsa sisustavat:  vanhoilla kalusteilla ja käytännöllisesti. Huoneet olivat kuitenkin korkeat ja ikkunat suuret, mikä teki kokonaisuudesta joka tapauksessa viehättävän.

Olimme jo syöneet jäätelömme, ja kun kävelin makuuhuoneen ovelle, Erno kysyi hiukan hermostuneella äänellä:

-Haluisitko sä kahvia?

Nielaisin, puskin epäilyksiäni taka-alalle ja käännyin miestä kohti. Mies oli todella hyvännäköinen, ajattelin mietteliäästi. Tuomaksen kyömy nenä välähti mielessäni ja olin sähähtää kirosanan. Kävelin Ernon luokseen ja sipaisin hänen poskeaan. Erno hipaisi käsivarttani ja tiesin, että saisin suorittaa testauksen, jos todella haluaisin. Kallistin päätäni ja tunsin olevani jotenkin irrallani itsestäni, kun sanoin niin flirttailevasti kuin osasin:

-Mä kaipaisin jotain muuta piristävää.

Ernon silmät pyöristyivät, mutta hän toipui nopeasti ja hymyili salaliittolaisen tavoin.

-Sä ootki nopea liikkeissäs, kun sä sytyt.

Toivoin totisesti, että minä syttyisin. Vielä minulla ei ollut asiasta minkään valtakunnan varmuutta.

Mies veti minut itseään vasten, ja annoin itseni tunnustella hänen tuoksuaan ja sitä, miltä hän tuntui. Hyvältä. Ei sitä voinut kieltää. Vatsanpohjassani leimahti toiveikkaasti. Tämä saattoi hyvinkin olla hyvä idea.

Sivelin miehen selkää ja myönsin itselleni, että sekin tuntui oikein mukavalta. Sitten kohotin katseeni hänen silmiinsä ja nuolaisin huuliani. Erno tajusi kutsuni ja painoi suunsa suutani vasten. Hän oli selvästi suudellut ennenkin, ja vatsanpohjassani kipinöi miellyttävästi varsinkin, kun hän siveli samalla selkääni.

Hyvä on, ei nälkäisiä syövereitä tai…tai…tajunnan pimentävää himoa, mutta maailmassa oli muutakin, ajattelin samalla, kun yritin olla ajattelematta mitään. Vastasin suudelmaan ja tunsin, kuinka Erno lähti kuljettamaan minua makuuhuoneen ovelta kohti sänkyä.

Livautin käteni miehen paidan alle ja nykäisin sen hänen päänsä ylitse ennen kuin saavutimme sängynlaidan. Mies hymähti silmät kiiluen ja sanoi:

-Mä en oikein olis uskonu susta tällasta. Mutta en mä valita. Todellakaan.

Hän ohjasi käsivarteni ylös ja samalla, kun hän siveli kylkiäni, hän hivutti paitaa ylöspäin ja avasi rintaliivieni hakaset niin, että ylävartaloni oli hetkessä alaston.

-Voi luoja miten ihanat, Erno huokaisi ja kannatteli hetken rintojeni kumpuja kämmenissään ennen kuin puristi.

Se tuntui hyvältä ja tunsin jalkovälini nytkähtävän. Minulta pääsi pieni huokaus. Avasin silmäni, katsoin sinisiin silmiin ja avasin farkkujeni napin. Sitten vetoketjun. Erno tarttui housujen vyötärönauhaan ja nykäisi pari kertaa niin, että sain potkaista housut sivuun. Mies kumartui suutelemaan kaulaani, hän hieroi rintojani ja lopulta, kun hän ujutti kätensä pikkuhousujeni alle, olin kostunut jonkin verran.

-Voi Maria kulta, sä tunnut ihanalta.

Mieleni perältä nousi hetki, jolloin olimme rakastelleet Tuomaksen kanssa. Ei kukaan. Ei kukaan tunnu samalta, mies oli huohottanut. Hän oli todennäköisesti harrastanut seksiä jo jonkun toisen kanssa, ajattelin uhmakkaasti, mutta en voinut mitään sille, että kiihotuin muistosta.

Pyöräytin vartaloani Ernoa vasten ja tartuin hänen vyöhönsä.

-Sulla on vielä liikaa vaatteita, kehräsin ja olin ylpeä itsestäni, kun en edes värähtänyt, kun otin hänen kalunsa esiin.

Oikein komea, pitkä, käyrä. En halunnut verrata sitä Tuomakseen, mutta tiesin itsekin, että Erno hävisi muistoilleni kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta en pelännyt, ja mies vaikutti ystävälliseltä ja turvalliselta.

Laskeuduimme vuoteelle, ja kun Erno levitti reiteni, suljin silmäni ja annoin tilanteen viedä minut mukanani. Se oli sellaista, mitä olin seksin kuvitellut olevan, ennen kuin olin tutustunut Tuomakseen. Erno siveli ja suuteli minua, hän näykki rintojani hellästi, ja koko ajan olin hänen käsivarsiensa suojassa. Kun mies tunkeutui sisääni, hän suuteli minua hellästi samalla, kun alkoi keinuttaa minua hitaassa rytmissä.

Missään ei ollut oikeastaan mitään vikaa, mutta jotain puuttui siitä huolimatta. Puristin sääreni miehen lantion ympärille, tiukensin otettani hänen hartioistaan ja yritin uppoutua suutelemaan häntä, kuten olin kyennyt…häpesin itseäni, kun päästin Tuomaksen muutamaksi sekunniksi päähäni ja kuiskasin Ernon korvaan:

-Nopeammin, jooko. Kovempaa.

Erno kiihdytti tahtiaan ja minä tartuin hänen pakaroihinsa. Sisälläni orasti jotain ja puskin itseäni lujemmin miestä vasten. Samalla työnsin sormeni klitorikselleni ja nipistin silmäni kiinni.

-Voi luoja. Puristaa niin ihanasti, Erno huohotti korvaani.

Tuskin kuulin mitään, kun yritin epätoivoisesti ajaa takaa orgasmia, joka tuntui karkaavan koko ajan kauemmas. Puristin miestä lihaksillani sisälleni, mutta se ei riittänyt, se ei ollut tarpeeksi… Erno huudahti vaimeasti ja jäykistyi päälläni, ja niin jäykistyin minäkin. Luovutin taisteluni ja rentouduin samalla, kun Erno painautui päälleni ja alkoi suudella poskeani.

-Se oli mahtavaa. Sori, jos multa tuli niin äkkiä. Tää oli vähän odottamatonta.

Siitä alkoi elämäni ensimmäinen seurustelusuhteeni. Vaikka olin menettänyt neitsyyteni, en edelleenkään osannut lähteä harrastamaan irtoseksiä kenen kanssa tahansa, ja Erno sai minut houkuteltua treffeille kanssaan niin usein, että siitä tuli tapa ja suhde.

Mies oli turvallinen, kiltti ja seksikin parani ajan myötä. Jonkin verran. Sellaiseksi kiihkeäksi pyörremyrskyksi kuin mitä Tuomaksen kanssa olin kokenut, se ei kuitenkaan koskaan kehittynyt. Erno ei pitänyt suuseksistä. Hän ei käyttänyt rumia, tuhmia sanoja, jotka olivat kiihottaneet minua niin järjettömästi. Hän hiukan arasteli, jos olin liian aloitteellinen.En myöskään koskaan kokenut sellaista huikeaa onnentunnetta, jota olin tuntenut painautuessani Tuomaksen rintaa vasten.

Ajan kuluessa aloin kuitenkin vakuuttua siitä, että lempeä hellyys ja ystävyys voisivat kantaa paljon pitemmälle kuin sellainen rintaa repivä, pyörryttävä tunne. En koskaan joutunut sanasotaan Ernon kanssa. Erno halasi ja puhui asioista. Ehkä vähän liikaakin – varsinkin kuntoilustaan ja rikkaista tuttavistaan -, ajattelin aika ajoin, mutta luettelin silloin aina miehen monia muita hyveitä. Olimme opiskelleet samassa tiedekunnassa, meillä oli paljon samanlaisia elämänkokemuksia ja pidimme ennemmin eurooppalaisista taide-elokuvista kuin Die Hardeista ja James Bondeista, kuten eräät, ajattelin silloin tällöin kuivasti.

Syksyllä, lokakuun loppupuolella heräsin sitten Ernon vuoteessa varhain, kahvin tuoksuun. Se oli yksi Ernon hyviä ja huonoja puolia. Pidin itse pitkistä, hitaista aamuista, mutta mies heräsi aina kuudelta. Toisaalta sain aina tuoretta kahvia keittämättä sitä itse. Tänä lauantaiaamuna aikainen herätys tuntui kuitenkin vain ärsyttävältä.

Keittiöstä kuului äänekäs kolahdus ja irvistin itsekseni. Olin saanut töitä kulttuurikeskuksesta talven ylitse, sillä en ollut ehtinyt alkuvuoden apurahahakuihin. Töiden lisäksi olin raatanut apurahahakemukseni kanssa. Olisin kerrankin halunnut nukkua pitempään. Kömmin alistuneena sängystä ylös ja keittiöön ja sanoin harvinaisen pahantuulisesti:

-Olis kiva joskus saada nukkua pitempään.

Erno kääntyi hämmästyneen ja hiukan loukkaantuneen näköisenä leikkuulaudan äärestä.

-Mä teen vaan aamupalaa. Sulle kans.

Jostain syystä se kiristi hermojani entistä enemmän.

-Me ollaan puhuttu tästä. Mä en tartte aamupalaa viikonloppuisin ennen kello kymmentä.

-Mut aamu on parasta aikaa päivästä, mies vastasi itsepäisesti.

-Se on sun mielipide. Mä pidän illoista! Ja pitkistä aamuista!

Marssin työpöydän ääreen ja huomasin leipälautasilla hummuksella ja tomaatilla päällystetyt valkoiset leipäviipaleet. Olin selittämättömän raivoissani. Tartuin toiseen lautaseen ja nakkasin leivän roskiin.

-Mä vihaan hummusta. Senki mä oon sanonu. Mä kävin Tunisiassa ja oon kokeillu sitä. Ja mä oon kokeillu sitä sun kans. Mun maku ei kokeilemalla muutu!

Erno katsoi minua ällistyneenä, kun kolautin lautasen takaisin pöydälle. Yhtäkkiä sanojeni sisältö alkoi pyöriä päässäni.

Tunisiassa. Mä oon kokeillu. Ei kokeilemalla muutu.

Hirvittävä kipu väänsi minua kuin sisuskalujani olisi kaiveltu tylsillä veitsillä, ja hetken minusta tuntui, etta putoaisin polvilleni. Erno tarttui käsivarteeni, mutta puistin sen nopeasti pois ja sopersin:

-Mä meen kotiin. Mulla on huono olo.

Ryntäsin makuuhuoneeseen, vedin vaatteet niskaani Ernon vastaväitteitä kuuntelematta ja astelin nopeasti ratikalle sateisen harmaassa, tuulenpuuskien täyttämässä pimeydessä. Olin vuokrannut yksiön Tapiolasta, joten minun piti kestää julkisia vielä puoli tuntia, ennen kuin pääsin kotini rauhaan. Ernolta oli tullut jo monta viestiä.

Mitä just tapahtu?

Hummus on terveellistä, mut ei sun sitä tarvi syödä. 

Mä voin ostaa sulle korvatulpat.

Viimeisen viestin lukiessani pillahdin itkuun. Korvatulpat. Ne eivät nyt taitaneet auttaa. Olisin tarvinnut kokovartalopuudutuksen ja muistinmuokkauksen, jotta tämä helvetti loppuisi.

Minä todella olin yrittänyt. Ihan todella. Olin yrittänyt olla vertaamatta Ernoa Tuomakseen. Olin yrittänyt järkeillä, kuinka hyvä minun Ernon kanssa oli. Kuinka paljon yksinkertaisempia asiat hänen kanssaan olisivat. Ei paikkakuntaongelmia, ei taustaongelmia, ei ongelmia tavoitteiden yhteensovittamisessa.

Eikä Tuomas ollut edes halunnut pitkäaikaista suhdetta. Hän oli sanonut niin. Ja kuitenkin jokin siinä, miten kaikki oli loppunut, oli jäänyt vaivaamaan minua. Se mitä hän oli sanonut. Aivan kuin minä olisin päättänyt kaiken. Laitoin puhelimen äänettömälle, heittäydyin vuoteelle ja annoin viimein, ensimmäisen kerran Tunisian matkan surkeiden viikkojen jälkeen kyynelten taas tulla.

Tiesin kyllä jo, mikä minua vaivasi. Olin syvällä sydämessäni tiennyt sen koko ajan. Se oli jotain paljon pahempaa kuin kepeä ihastuminen tai hetken hullaantuminen. En ollut elänyt Tuomaksen kanssa arkea sekuntiakaan, mutta tiesin sen silti. Vielä varmemmin nyt, kun olin yrittänyt seurustelua toisen kanssa.

Olin pakahduttavan, kuolettavan rakastunut Tuomakseen. Olisin antanut melkein mitä vain saadakseni edes nähdä hänet uudestaan. Olisin luultavasti myynyt sieluni yhdestä yöstä hänen kanssaan. Ja jotenkin kummallisesti minusta tuntui, että olin itse syypää siihen, ettei minulla ollut hänestä mitään muuta kuin kultainen kaulakoru. Ja valokuva, jonka olin teetättänyt ja piilottanut kirjoituspöytäni vetolaatikon perälle.

Puristin riipuksen nyrkkiini. En ollut kertonut Ernolle korusta muuta kuin että se oli Tunisiasta. Lena oli huomauttanut, ettei ehkä ollut aivan oikein, että kannoin toisen miehen lahjaa jatkuvasti kaulassani. Olin tiennyt sen itsekin, mutta olin selittänyt, että se oli vain matkamuisto. Valhe, johon yritin uskoa, mutta johon kumpikaan ystävistäni eivät täysin uskoneet – olin nähnyt sen heidän kasvoiltaan.

Nyyhkin ja nikottelin aikani tyynyyni, mutta lopulta nukahdin, ja kun heräsin, ulkona oli valoisampaa ja katsoin pää turvonneena puhelimeni näyttöä. Viestejä Ernolta. Jo vihaisempia. Puhelu Dorikselta. Ja viimeisenä, aivan kuin epätoivoni olisi manannut sen esiin – viesti Tuomakselta. Käteni puristi puhelinta ja tihrustin viestiä uskomatta silmiäni.

Tällaisina hetkinä minä todella uskoin johonkin korkeampaan. Jos en muuhun, niin telepatiaan. Nousin istumaan vuoteellani ja vaikka tunsin korventavaa syyllisyyttä, avasin ensimmäisenä Tuomaksen viestin.

Mä aattelin ensin, etten mä vaivaa sua, mutta mä oon ollu pari päivää Helsingissä ja lähden huomenillalla. Haluisitko sä nähdä vaikka kahvilla tai oluella?

Mietin, mitä se tarkoitti. Ei välttämättä mitään. Mutta silti. Sydämeni hakkasi onnesta, ja aloin välittömästi laatia myöntävää viestiä. Sitten pysähdyin hetkeksi miettimään.

Olinko minä todella syöksymässä kahville toisen miehen kanssa, vaikka seurustelin toisen kanssa?

Olin.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Tunsin hienoisen punan kohoavan poskilleni, kun häpeä väreili jossain rintani seudulla, mutta se oli pientä sen valtavana kuohuvan kiihtymyksen ja riemun rinnalla, joka sisälläni myllersi. Yritin aikani laatia sopivan kuuloista viestiä, mutta kun kaikki luonnokseni olivat minusta puutteellisia, vedin henkeä ja valitsin Tuomaksen numeron.

-Ootko sä hereillään ihan omasta tahdosta? Kello on vasta puoli yksitoista, vatsaa kouristavan tuttu, matala ääni leijui korvaani kiusoittelevana ja niin seksikkäänä, että vartaloni lävitse kulki pieni salamanisku.

Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa puoli vuotta aiemmin ja Tuomas muisti. Hän oli kiusoitellut minua siitä, että ehdin hädin tuskin aamiaispöytään ja jos ehdinkin, halusin torkkua hetken usein sen jälkeenkin. Tai tehdä jotain muuta. Mutta sängyssä.

-Itse asiassa en. Mä vaan heräsin hetkeksi ja tarkistin puhelimen, kun se oli äänettömällä, vastasin käheästi.

Sitten lisäsin tavalla, jolla en osannut puhua kenellekään muulle – muka syyttävästi, mutta perimmiltään flirttailevasti:

-Ja sitten mä heräsin lisää, kun mä huomasin, että sä olit ahdistellu mua.

-Mmm…mä tykkään ahdistella sua. Monellaki eri tapaa, Tuomas kehräsi toisessa päässä.

Kurkkuani kuivasi, sydämeni laukkasi kuin lauma ravureita, ja kehoni jännittyi ja kiristyi aivan kuin miehen kädet ja suu olisivat jo kaikkialla ihollani. Mitä ei tietenkään tapahtuisi.

-Sä se et aattele kuin yhtä asiaa, vastasin kiihottuneena ja käsittämättä lainkaan, miten keskustelumme oli horjahtanut sellaiselle polulle heti alkumetreillä.

-Etkä sä. Sä vaan teeskentelet paremmin kuin mä. Joskus.

Sana teeskennellä särähti korviini. Olin teeskennellyt kuukausikaupalla, ja keskusteluni Tuomaksen kanssa oli ikävä todiste siitä, että olin ruvennut väärin perustein suhteeseen väärän miehen kanssa.

-Missä sä oot?, kysyin nopeasti, ennen kuin Tuomas ehtisi muistuttaa minua niistä monista kerroista, jolloin olin ollut erittäin huono teeskentelemään mitään.

-Mä oon hotellissa keskustassa. Mä tapasin torstaina ja eilen ihmisiä, jotka suunnittelee Helsinki-Lappi-paketteja, ja kun mulla oli illallinen eilen illalla, mä en ehtiny…no, ei sillä oo väliä. Mä oon täällä viikonlopun.

-Mikä hotelli?, kysyin terävästi ja kovaäänisesti, sillä epätoivoinen tarve tavata Tuomas alkoi kynsiä sisimpääni jo sellaisella voimalla, että mieleni teki pinkoa asunnostani ulos sillä siunaamalla.

-Mikä sua vaivaa? Sä kuulostat ihan joltain Stasin kuulustelijalta, Tuomas vastasi ja lisäsi:

-Tosin mä en tiedä, miten vahvoilla sä siinä yhteiskunnassa olisit ollu, kun sua ei ees kahdenkymmenen vuoden aivopesu…

-Pää kiinni, komensin ja sitten aloin nauraa samalla, kun pari pulleaa kyyneltä vierähti poskilleni.

Linjalle laskeutui hiljaisuus ja sanoin hetken kuluttua epäröiden:

-Tuomas?

-Saanko mä taas puhua?

-Missä sä oot?

-Simonkentässä. Haluisitko sä nähdä?

-Mihin aikaan?, henkäisin ja laskeskelin paniikissa, kauanko minulta kestäisi laittautua edes kohtuullisen edustavaksi.

-Sopiiko parin tunnin päästä? Voidaan syödäkin jotain jos haluut.

-Sopii, vastasin nopeasti.

Sitten ryntäsin suihkuun.

_______________________________

Olin juuri pukeutumassa, kun puhelimeni soi taas. Huono omatunto ja kiihko sisälläni jyskyttäen olin pukeutunut aivan uusiin ja seksikkäimpiin alusvaatteisiin, jotka omistin. Olin ostanut punaiset pitsirintaliivit ja stringit ajatuksella, että saisin ehkä sillä tavalla seksielämääni Ernon kanssa vähän vauhtia.

Näin Doriksen nimen puhelimen näytöllä ja olin jo aikeissa jättää vastaamatta, mutta sitten painoin vihreää luurin kuvaa. Eihän minun tarvitsisi kertoa mitään.

-Moi, vastasin hengästyneenä, samalla kun kaivoin lipaston laatikosta stay-up-pakkauksen.

Mitä hittoa sinä olet tekemässä?

-Moi, Doris vastasi nopeasti ja jatkoi enempiä kyselemättä:

-Mä tiedän, mikä se sun koru on.

Tartuin vaistomaisesti kaulakoruuni ja sanoin:

-Mulla on vähän kiire…

-Mihin sulla lauantaina on kiire? Sänkyyn Ernon kans vai?, Doris vinoili.

Syntyi tauko, kun en kuolemaksenikaan osannut vastata sanallakaan.

-Katottiin eilen Casino Royale pitkästä aikaa.

En käsittänyt, mitä minulla tai korullani oli tekemistä James Bond -elokuvan kanssa.

-Niin?, kysyin vähän kärsimättömästi.

-Algerialainen rakkauden solmu, Doris ilmoitti voitonriemuisella äänellä.

Kun järjenjuoksuni ja kärsivällisyyteni ei edelleenkään riittänyt Doriksen vihjeiden tulkitsemiseen, ystäväni selitti kärsimättömästi:

-Se sun koru. Siinä leffassa Vesper Lyndillä on samanlainen kuin sulla. Sulla on vain kultainen.

Muistin hämärästi kohtauksen elokuvasta, jossa Bond keskusteli korusta rakkautensa kohteen kanssa, ja sydämeni jysähti raskaasti rinnassani. Oliko Tuomas tiennyt…? Oliko korulla jokin merkitys? En muistanut aivan tarkkaan.

-Se symboloi ikuista rakkautta. Siitä on monenlaisia variaatioita ympäri maailman, mutta mulle tuli vaan mieleen…ehkä se mies tosiaan tykkäs susta.

-Eihän se välttämättä tiedä, mitä se osti, vastasin heikosti.

-Mä en oikein usko. Lena ja mä on käyty Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa ja kyllähän säkin jo tiedät, että kauppiaat siellä selittää juurta jaksain kaikki tuotteesta. Ja kun se on vielä kultaa…jos sä oot tosissaan Ernon kans, ehkä sun pitäis lakata kantamasta sitä korua kuin jotain onnenamulettia. Se vielä joku kerta keksii sen.

-Mä luulen, että mun ja Ernon juttu on loppu, minulta yhtäkkiä lipsahti.

-Mitä?, Doris ähkäisi.

-Se ei vaan oo se oikea, vastasin täydellisellä varmuudella.

Vakuuttuneisuuteni oli ehkä syntynyt vain tuntien kuluessa, mutta se oli samalla tavalla kiveen hakattu kuin muinaiset riimut.

-Mitä on tapahtunu?, Doris kysyi osin uteliaana, osin epäluuloisena.

-E-ei mitään erityistä, väistelin ja sanoin sitten:

-Mulla on vähän kiire.

-Sä sanoit sen jo. Mihin sulla on kiire, jos sulla ei oo ees poikaystävää?

-Mä tapaan…mä tapaan…vanha ystävä…, änkytin epätoivoissani.

Doriksen hoksottimet toimivat valitettavan nopeasti.

-Se mies on täällä. Sen takia sä oot menny ihan sekaisin, hän täräytti paheksuvalla äänellä.

-Sen nimi on Tuomas!, ärähdin vihaisesti.

-Ja mä meen vaan kahville sen kans!, kivahdin perään.

Mieleni teki lisätä, että aloin olla mitta täynnä sydänsuruuni liittyvää paheksuntaa. Se, että olin yrittänyt kokemattomuuttani käyttää järkeäni ja uskoa kokeneempien ystävieni neuvoihin, ei ollut johtanut yhtään mihinkään. En kuitenkaan jaksanut alkaa väittelemään asiasta sillä hetkellä.

-Ahaa. Kai sä meet sinne ihan vaan farkuissa ja ponnarissa niinku yleensäki?, Doris kysyi silkkisesti.

Katsoin pieniä alusvaatteitani, stay-up-sukkia, joita en koskaan yleensä käyttänyt ja vihreää mekkoa, jonka olin heittänyt valmiiksi vuoteelle.

-Totta kai, valehtelin niin, että korvat heiluivat.

-Sä valehtelet, Doris huokaisi.

-Tee mitä sun täytyy. Mutta pane nyt ees poikki Ernon kans, ennen kuin sä näät sen mie…Tuomaksen. Sulta tuntuu menevän järki, kun siitä on kyse.

_______________________________

Metromatkalla Helsinkiin Erno yritti soittaa parikin kertaa, mutta en vastannut. Olin liian kiihtynyt ja jännittynyt tapaamisestani Tuomaksen kanssa. Ehtisinhän minä myöhemminkin, vakuutin itselleni. En ollut tekemässä mitään pahaa.

Vilkaisin kuvajaistani metron ikkunassa ja värähdin hiukan. Olin föönannut hiukseni kuohkeiksi laineiksi ja jättänyt ne auki. Sillä tavalla kuin Tuomas niistä piti. Villakangastakkini alla oli vihreä mekko, josta Tuomas oli pitänyt. Ja kaulassani minulla oli häneltä saamani koru, jota olin pitänyt lähes joka päivä.

Syyllisyys kouraisi vatsaani. En olisi ikinä uskonut, että voisin syöksyä sillä tavalla toista miestä tapaamaan, kun olin suhteessa. Siinäkin tapauksessa, että kävisin vain kahvilla. Muistelin aiempaa puheluamme, ja himo ja omantunnon pistokset vääntyilivät vatsassani synkkänä ja petollisen houkuttelevana köynnöksenä.

Kun astuin metrosta ulos, minun oli pakko ottaa puhelin käteeni ja naputella Ernolle viesti.

Jutellaan lähipäivinä. Tää ei vaan toimi.

Se oli pelkurimaista ja väärin miestä kohtaa, jonka kanssa olin seurustellut useamman kuukauden, mutta en voinut alkaa käsittelemään asiaa syvällisemmin sillä hetkellä. Tapahtuipa minun ja Tuomaksen välillä mitä tahansa, tiesin, että tein oikein. Nyt kun olin myöntänyt itselleni, mitä tunsin, en mitenkään voisi jatkaa.

Puhelimeni alkoi hälyttää välittömästi uudelleen, mutta painoin sen armottomasti äänettömälle. Sitten kiiruhdin ylös liukuportaita ja kohti hotellia.

Kun saavuin aulaan, olin hiukan hengästynyt ja avasin takkini nappeja. Olimme sopineet tapaavamme aulabaarissa ja silmäni iskeytyivät moderneille, värikkäille tuoleille. Näin Tuomaksen heti ja hetken minusta tuntui, että nousin ilmaan, kevyenä kuin höyhen ilmassa.

Sydämeni takoi kivusta ja onnesta, ja silmäni liukuivat rakkailla, persoonallisilla, kapeilla kasvoilla, suurella nenällä, syvällä voimakkaiden kulmien varjossa olevilla silmillä, jotka olivat kiinnittyneet sanomalehteen. Ja pitkällä, hoikalla vartalolla, joka oli verhottu pitkähihaiseen, ruosteenpunaiseen kauluksettomaan vapaa-ajan paitaan, jossa oli muutama nappi ylhäällä ja vaaleansinisiin, kuluneisiin farkkuihin.

Aivan kuin Tuomas olisi vaistonnut tarkkailuni, hän kohotti päätään. Hetken tuijotimme toisiamme. Huuleni raottuivat ja käteni puristuivat nyrkkiin, kun tunteet, joita olin yrittänyt kieltää, vähätellä ja mitätöidä ajoivat ylitseni. Ne runtelivat minua vapaaksi päästyään ja kostivat joka ikisen valheellisen minuutin niin, että päässäni tuntui pimenevän.

Lähdin liikkeelle liukuen kuin aave ja näin Tuomaksen nousevan tuolistaan.

-Hymytyttö, mies sanoi pehmeästi, ja kun pääsin tarpeeksi lähelle, hän tarttui minuun ja painoi minut syleilyynsä.

Mielihyvä iski minuun yhtä voimakkaasti kuin rakkaus, jota olin yrittänyt kieltää, ja hengitin jonkin aikaa Tuomaksen taivaallista tuoksua, jota en ollut enää uskonut haistavani. Sitten muistin hämärästi, ettei minun ollut oikeastaan sopivaa halailla vierasta miestä. Ainakaan sillä tavalla. En ollut varsinaisesti eronnut Ernosta.

Vetäydyin hiukan nolona syleilystä ja kysyin:

-Otetaanko me kahvit täällä vai…?

-Päätä sä, Tuomas vastasi irrottamatta otettaan sormistani.

Hänen katseensa harhaili kasvoillani, hiuksillani ja sitten hänen silmänsä osuivat koruun.

-Ai sä pidät sitä, hän sanoi hiukan käheästi.

-Se on kaunis, vastasin vapisevalla äänellä ja sanoin sitten huolettomuutta tavoitellen:

-Mun kaveri väittää, että sillä on erityinen merkitys.

Tuomas nosti kätensä korulle, ja kun näin hänen vihreiden silmiensä hehkun, minä tiesin. Hän oli täysin tietoinen siitä, mitä koru symbolisoi. Eri asia sitten oli, kuinka tosissaan hän oli ollut. Ei kai hän olisi päästänyt minua niin helpolla, jos hän…

-Sillä on, Tuomas vastasi ja vaihtoi aihetta.

-Sä oot kaunis.

-Tabermann, minä heitin nenäkkäästi, vaikka tunsin käsieni ja polvieni vapisevan.

-Ei. Se oli Tuomas Vaaraa ja vain yksinkertainen totuus, Tuomas sanoi vakavasti.

Keskustelumme eteni niin nopeasti kohti katastrofia, ja ruumiini oli niin lähellä kietoutua Tuomaksen ympärille kuin liaani, että minun oli pakko tokaista kaiken keskelle:

-Mulla on poikaystävä.

Näin Tuomaksen ilmeen valahtavan ilmeettömäksi ja kohteliaaksi ja olisin halunnut temmata sanani takaisin.

-Ahaa. Toivottavasti sä oot onnellinen. Onko se joku samasta tiedekunnasta?

-Joo. Tai mä jo valmistuin ja se…no…

Tuntui vaikealta selittää heti perään, että olin aikeissa erota Ernosta, ja että olin tehnyt päätöksen vielä tänään.

-Onko sulla ketään…?, kysyin varovaisesti ja haluttomasti.

-Ei mitään vakavaa, Tuomas sanoi kevyesti ja osoitti vastapäistä tuolia.

-Istu. Mä haen sitä kahvia.

Siitä lähtien kaikki oli kiusallista ja pakotettua. Sain tietää, että Tuomaksen yritys voi hyvin ja hänellä oli aikomus palkata uusi opas seuraavaksi talveksi. Kerroin tutkimussuunnitelmastani ja työpaikastani kulttuurikeskuksessa. Kuulin Tuomaksen muuttaneen suurempaan asuntoon ja kuvailin omaa, pientä asuntoani. Jännite välillämme kirkui huomiota sitä vihaisemmin, mitä pidempään istuimme vastakkain ja teeskentelimme, ettei sitä ollut olemassa. Kauhukseni huomasin kiihottuvani sen voimasta, vaikka keskustelumme ei livennyt enää lähellekään flirttailua.

Lopulta Tuomas huokaisi ja katsoi kelloa.

-Mun pitää varmaan…sulla on varmaan menoa vielä tänään.

Nieleskelin ja yritin selvittää päätäni, mutta ainut mikä välkkyi päässäni kuin majakka pimeydessä oli, että en voinut päästää miestä käsistäni. En enää. Vaikka sitten saisin sen yhden yön.

Hittoon kaikki moraali. Sinä et jätä tätä tähän. Et tällä kertaa. 

Mies oli jo nousemassa tuolistaan, kun suustani pääsi hiljainen kuiskaus.

-Ei. Älä.

Tuomas kohotti katseensa, ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.

-Mä oon iloinen, että sä voit hyvin ja oot onnellinen, mutta mä en halua kuulla sun poikaystävästä tai jutella niitä näitä enää enempää.

-Mitä sä sitten haluat?, kysyin nopeasti ja nousin itsekin ylös tuolistani.

Tuomas pysähtyi niille sijoilleen ja näytti harkitsevan hetken. Sitten hän loi minuun kiinteän, tiukan katseen, jonka tarkoituksena oli ehkä pelästyttää minut.

-Sut. Edes yhdeksi yöksi ja päiväksi.

Riemu ja kiihko räjähtivät laulamaan suonissani. Kävelin Tuomaksen luo, nostin käteni hänen poskelleen, annoin sen kulkea vahvalle niskalle ja siitä lyhyiden hiusten lomaan. Katsoin hämmästyneisiin, epäileviin silmiin, kun sanoin matalalla, samettisella äänellä:

-Lupaatko sä, että me ei nukuta paljon? Tai jos nukutaan, niin aamupäivällä.

-Varo mitä toivot, mies mutisi.

Sitten hän suuteli minua. Kyselemättä enempää. Intohimoisesti. Sillä tavalla, että vartaloni pulppusi täyteen kaikissa väreissä kimaltavia saippuakuplia.

Ja niin minä olin äkkiä taivaassa.

Kommentit (0)