SEIKKAILIJATAR 2

2. LUKU 

En päässyt radalle keskiviikkona enkä koko viikkona. Kävin fysiatrilla ja koska työterveytemme maksoi 80% magneettikuvauskuluista, menin kuvaukseen jo perjantaina. Olin saanut särkyihin mömmöjä, jotka tylsistyttivät selkäkivun, mutta eivät auttaneet säären vihlontaan. Torstaina en saanut unta, kun jalkoja ja sääriä alkoi kiristää, kutittaa ja kipuilla niin, että minun oli pakko liikuttaa jalkojani ja välillä nousta sängystä kävelemään.

Hain oireita googlaamalla ja diagnosoin itselleni levottomat jalat. Olin aivan poikki ja mieleeni juolahti, että olisi pitänyt pyytää Kankaanpäältä unilääkkeitä silloin, kun siihen oli ollut mahdollisuus. Harkitsin hetken ajan varaamista hänelle uudestaan. Unilääkkeitä varten ja ehkä myös ihan vain tarkistaakseni, miksi en tahtonut unohtaa häntä. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Miksi tuhlaisin aikaa turhuuteen? Minulla ei ollut koskaan ollut vaikeuksia löytää miesseuraa ja kun seuraavan kerran pääsisin liikkeelle, löytäisin varmasti suopeamman tyypin.

Menin torstaina töihin ja onnistuin tekemään hommia viisi tuntia, kunnes kipulääkkeetkään eivät enää auttaneet. Markku komensi minut isällisesti kotiin, kun näki minun kiemurtelevan tuolissani ja nousevan vaivalloisesti seisomaan aika ajoin. Lääkäri oli jo kirjoittanut minulle viikon sairausloman, joten päätin ottaa Markun neuvosta vaarin ja menin kotiin.

Huvittelin katsomalla suoratoistopalveluiden ohjelmia, lukemalla ja — suureksi harmikseni — ajattelemalla Konstantin Kankaanpäätä. Parin päivän jälkeen  olin kuitenkin täydellisen kyllästynyt hiljaisuuteen ympärilläni ja mietin, mitä tehdä.

Päätin lähteä käymään kuntosalillani. Jos olisin varovainen, voisin tehdä maltillisia jalkaliikkeitä ja ylävartalotreenin. Olin asunut Helsingissä nyt jo kymmenen vuotta ja viimeiset viisi vuotta olin käynyt salilla, joka sijaitsi vain kivenheiton päässä asunnostani.

Puin treenivaatteet päälle valmiiksi, sillä minulla oli kesäisin tapana kävellä suoraan saliin, tehdä treeni ja käydä sen jälkeen mahdollisesti hölkkäämässä tai kävelyllä ja palata kotiin suihkuun. Ulkona oli melkein kolmekymmentä astetta lämmintä ja tiesin kokemuksesta, että salin ilmastointi ei ollut parhaasta päästä, joten vedin ylleni vain hihattoman punaisen urheilutopin ja mustat lyhyet sortsit. Ja lenkkarit. Konstantin olisi tyytyväinen, ajattelin happamasti. Vai että oikein Konstantin?, ajattelin seuraavaksi. Missä vaiheessa olin alkanut kutsua häntä etunimeltä?

Otin mukaani pelkän kännykän ja salikortin sekä kotiavaimet, jotka sain työnnettyä sortsien taskuun. Olin viime aikoina ihastellut erään vakioasiakkaan, Juhan, takapuolta ja reisiä ja mietin, olisiko hän paikalla. Olin jutellut tähän mennessä jo käytännössä kaikkien vakioasiakkaiden kanssa ja tiesin, että Juha teki vuorotöitä. Hän saattoi hyvinkin olla treenaamassa. En tuntenut oloani näin selkävammaisena kovin seksikkääksi, mutta eihän pieni flirttailu pahaa tekisi.

Kun astelin salille huomasin heti, että paikalla oli vain pari ihmistä minun lisäkseni. Viisikymppinen Anne, joka oli innostunut fitness-maailmasta siinä määrin, että kilpaili vanhempien sarjoissa ähelsi penkkipunnerusten parissa. En voinut olla tuijottamatta hänen silikonejaan, jotka sojottivat kohti kattoa. Mietin aina, miksi niitä jättitissejä tarvittiin, jos tarkoitus oli päästä eroon kaikesta rasvasta. Annen lisäksi salilla oli parikymppinen Anton, joka opiskeli yliopistossa ja hengasi salilla käytännössä kaiken opiskelulta jäävän ajan.

Tervehdin kaksikkoa kuten aina ja suuntasin juoksumatolle kävelemään hetkeksi. Säädin vauhdin rauhalliseksi ja huomasin pystyväni liikkumaan kohtuullisen hyvin ilman suurempia kipuja, kiitos aamuisen särkylääkeannoksen.

Kun olin kävellyt muutaman minuutin, miesten pukuhuoneen ovi kolahti ja käänsin päätäni nähdäkseni tulijan. Nuolaisin huuliani. Olisiko minulla tuuria ja Juhalla olisi iltavuoro?

Tulija ei ollut Juha, eikä kukaan muukaan vakioasiakkaista, mutta tunnistin hänet välittömästi. Konstantin Kankaanpää käveli kulmat kurtussa ja selvästi ajatuksiinsa uppoutuneena kohti soutulaitetta. Jalkani lipsahti rytmistä ja ehdin hädin tuskin painaa stop-nappia, ennen kuin olisin lentänyt matolta ja lentänyt taas hänen jalkojensa juureen.

Selkääni vihlaisi ikävästi ja seisahduin hetkeksi. Soutulaite oli toisella puolella käytävää, eikä Kankaanpää huomannut minua. Hän kääntyi minuun selin ja asettautui laitteeseen. Konstantin ei totisesti hienostellut vaatteilla. Hänellä oli hihaton harmaa ja luokattoman virttynyt puuvillainen aluspaita, mustat löysät college-verkkarit ja lenkkarit, jotka näyttivät olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanhat.

Silti en saanut silmiäni irti hänestä. Tuijotin miehen jäntevää niskaa ja leveitä lihaksikkaita hartioita. Silmäni vaelsivat selällä joka kapeni kohti lantiota juuri oikealla tavalla ja vaikka löysät housut peittivät hänen lantionsa ja säärensä, olin jostain syystä sataprosenttisen varma, että halusin kiertää omat sääreni niiden ympärille ilman aikomustakaan päästää irti.  Voimakas himon aalto tulvahti alavatsaani ja siitä kaikkialle kehooni. Kun hän aloitti treeninsä, olin mennyttä naista. Seisoin juoksumatolla jähmettyneenä paikoilleni, eikä mieleeni juolahtanut lainkaan käynnistää sitä uudelleen. Hengitykseni tuntui kulkevan läähätyksenä soutulaitteen tahtiin, kun katsoin, kuinka Konstantinin selän ja käsivarren lihakset työskentelivät hänen ihonsa alla.

Vasta minuuttien kuluttua tajusin painaa poissaolevasti juoksumaton taas käyntiin ja kävelin loputtomasti ei-mihinkään, silmät Konstantinin vartalossa.

Minun oli pakko saada tuo mies. Pakko. Pakko. Pakko.

Yritin läpsiä ajatusta pois mielestäni ja siirtää silmiäni, mutta turhaan. Sanat kaikuivat päässäni juoksumattoon iskeytyvien askelteni tahdissa.

Hetken kuluttua miesten pukuhuoneen ovi kävi taas. Tällä kertaa se oli Juha. Vilkaisin hänen tummanvaaleaa parrakasta hahmoaan, moikkasin lyhyesti ja käänsin katseeni takaisin sinne, minne se niin toivottoman innokkaasti halusi. Juhasta ei nyt olisi apua, eikä kenestäkään muustakaan.

Hiki oli alkanut kiillellä Konstantinin iholla, ja hänen niskahiuksensa olivat alkaneet kihartua. Minusta taas tuntui kuin olisin juossut maratonin ja istunut saunassa tuntikaupalla. Sormeni vapisivat halusta sivellä hänen kiiltävää ihoaan, halusin nuolla hikipisaroita hänen valrtaloltaan ja tukistaa hänen niskahiuksiaan.

Aloin psyykata itseäni.

Otat nyt vain rauhallisesti. Sinä tunnet tuon miehen ja voit mennä huoletta tervehtimään. Esiinnyt huolettomasti ja seksikkäästi ja teet selväksi, että olet kiinnostunut. Sinulla on hyvä vartalo ja nätti naama. Hänellä ei ole vihkisormusta. Ei voi mennä pieleen.

En ollut täysin varma myyntipuheeni viimeisestä lauseesta, mutta hittojako siitä. Minun oli pakko yrittää. Pakko mikä pakko.

Pysäytin juoksumaton ja kävelin rauhallisesti käytävän toiselle puolelle alle metrin päähän Konstantinista.  Seisahduin viistosti hänen taakseen ja tunsin sekoituksen hikeä, partavettä ja jotain jonka täytyi olla Konstantinia itseään leijailevan nenääni.

Nyt. Ennen kuin pyörryt.

Astahdin eteenpäin ja Konstantinin eteen, ja olin tyytyväinen tiukkaan pieneen toppiini, joka toi muotoni hyvin esiin.

-Hei!, heläytin hiukan käheällä altollani, josta miehet tuntuivat pitävän. Ehkä siksi, ettei sitä mielletty pienen naisen ääneksi. Madalsin ääntäni ihan pikkuriikkisen lisää ollakseni varma vaikutuksesta.

Konstantinin katse, joka oli ollut suunnattu jonnekin alaviistoon nousi kasvoihini. Mies puhalsi voimakkaasti ulos ja lopetti soutuliikkeen. Annoin silmieni vaeltaa hänen ylävartalollaan, suullaan ja poskipäillään, ennen kuin palasin takaisin silmiin. Viileissä harmaissa silmissä välähti sen verran, että tajusin hänen tunnistaneen minut, mutta en pystynyt tulkitsemaan hänen ilmettään sen enempää.

– Kas, sehän on pyllähtelijä. Ja noin järkevissä kengissä. Onko luistimet huollossa? Vai mitä sä yleensä käytät salilla?

Konstantinin ilme pysyi yhtä ilmeettömänä kuin aiemminkin, mutta äänessä oli selvästi huvittuneisuutta.

Pyllähtelijä!, ajattelin närkästyneesti.

Sekö oli ensimmäinen asia, joka Konstantinille tuli minusta mieleen? Vedin henkeä ja pakotin itseni rauhoittumaan. Asiantila tulisi muuttumaan. Minä muuttaisin sen ja pian. En alentunut vastaamaan vaan jatkoin urheasti eteenpäin.

-Ootko sä vasta muuttanut tänne päin? Mä en oo nähny sua täällä ennen.

Mies huokaisi aivan kuin olisi alistunut siihen, että hänen täytyisi jatkaa keskustelua ja nojasi käsivarsiaan – ihania, pitkiä, taivaallisen lihaksikkaita käsivarsiaan – polviinsa.

-Joo.

Ei mitään muuta.

-No se selittää asian, kehräsin matalasti ja ilmoitin heti perään:

-Mäkin asun tässä ihan lähellä, Lönkalla. Oon asunu jo viis vuotta.

-Okei, Konstantin vastasi ja tuijotti minua kysyvästi silmiin.

Rohkeuteni uhkasi haihtua, kun tajusin, että minua ei kannustettu millään tavalla jatkamaan jutusteluani. Purin kuitenkin hammasta yhteen. En ollut suotta oman osastoni paras myyntipäällikkö. Ristin käsivarteni rinnalleni niin, että rintani työntyivät ylös ja esiin mahdollisimman edustavasti ja kysäisin huolettomuutta tavoitellen:

-Käytkö sä usein salilla?

-Silloin kuin ehdin.

-Ehkä me voitais joskus tulla tänne yhdessä. On kivaa, kun on juttuseuraa treenatessa.

En paljastanut, että minulla oli sali täynnä juttuseuraa, jos halusin ja odotin jonkinlaista reaktiota.

-Mä puhun työkseni koko ajan ja joka päivä ihmisten kanssa. Ja monesti asioista, joita en toivois kuulevani. Hiljaisuus voi olla virkistävää, tuli torjuvasti.

Nöyryytyksen pienet kipinät alkoivat kirvellä kurkussani.

Peräänny. Lähde pois, ennen kuin nolaat itsesi kokonaan.

-Mutta täällä voi puhua kivoista asioista, jatkoin itsepäisesti ja ääni hiukan vapisten.

Mikä helvetti minua riivasi? Normaalisti olisin tässä vaiheessa jo perääntynyt. Kun olisin saanut kolme mitäänsanomatonta, vähemmän rohkaisevaa vastausta mieheltä, joka katsoi minua kuin olisin ollut yhtä kiinnostava kuin hänen puhkikulunut lenkkarinsa. Paitsi että miehet eivät koskaan katsoneet minua tuolla tavalla. Koskaan. Kaikki eivät ehkä olleet täysillä mukana, mutta tämä tällainen…Tämä oli ennenkuulumatonta.

-Okei, Konstantin keskeytti ajatukseni yhtäkkiä. Minusta näytti siltä kuin olisin nähnyt hänen suupielensä nykivän hiukan.

-Mistä kivasta sä nyt voisit esimerkiksi puhua?, mies jatkoi ja kohotti hiukan kulmakarvojaan.

Olin juuri valmistutumassa haihtumaan mahdollisimman tyylikkäästi takavasemmalle ja hänen kysymyksensä yllätti minut täysin. Pääni tyhjeni aiheista, vaikka normaalisti olin oikea small talkin ja kevyiden aiheiden mestari.

Tavoittelin ajatuksiani, mutta jokaikinen tuntui karkaavan ja hiljaisuus alkoi venyä välillämme epämukavaksi. Tai ainakin minun mielestäni. Konstantin näytti olevan täysin kotonaan hiljaisuudessa ja tuijotti minua edelleen kohteliaan kiinnostuneesti.

-Tiesitkö sä, että suurin osa pähkinöistä ei oo pähkinöitä?, minä möläytin ja napsautin suuni yhtä nopeasti kiinni kuin se oli avautunutkin.

Pähkinöistä? Mistä helvetistä tuo oli tullut? Minulla ei ollut pähkinän pähkinää kaapissani, enkä edes ollut pähkinöiden suuri ystävä. Paitsi pistaasipähkinöiden. Jotka eivät ole pähkinöitä. Satuin tietämään asian vain siksi, että olin parikymppisenä ollut työharjoittelussa elintarvikeyrityksessä.

Astahdin typertyneenä ja nolona taaksepäin, mutta en voinut itselleni mitään ja vilkaisin miestä silmiin vielä kerran. Tummat ankarat kulmakarvat olivat kurtussa ja kasvot edelleen vailla mainittavaa tunnetta, mutta upeat harmaat silmät olivat siristyneet hieman. Nyt tulisi lopullinen isku, ajattelin ja peräännyin toisen askeleen.

-Mä taidan…, aloitin jo lyötynä ja viittasin heikosti juoksumattoon päin.

-Mitä ne sitten on?, Konstantin keskeytti mutinani, ja hänen matala äänensä kuulosti aidosti kiinnostuneelta.

-Hmm, öh, ne on luumarjojen kiviä tai jotain siemeniä änkytin ällistyneenä siitä, ettei minua ollut jo passitettu kylmästi pois keskeyttämästä miehen treeniä.

-Miks niitä sitten sanotaan pähkinöiksi?

-Emmä sitä tiedä. Kai ne vaan…muistuttaa oikeita pähkinöitä tai jotain.

– Mitkä sitten on oikeita pähkinöitä?

-Hassel ja pekaani. Ja kastanja.

Konstantin nojautui hiukan taaksepäin ja hymyili vinosti.

-Ootko sä opiskellu jotain biologiaa vai? Et kyllä näytä siltä, hän sitten lisäsi niin tuomitsevalla äänellä, että sain kaivettua unohtuneen taistelutahtoni taas esiin.

-Miltä biologin pitäis sitte näyttää? Kulkea kumppareissa ympäriinsä ja jossain maastoutumisvälineissä?, kysyin suloisesti, suoristin ryhtiäni ja yritin tavoitella yhtä rentoa olemusta kuin Konstantinin.

Miehen silmät siirtyivät ensimmäistä kertaa pois kasvoistani, ja hänen katseensa lähti kulkemaan hitaasti poninhännälle kiinnitetyistä hiuksistani kaulalleni ja rinnoilleni. Uhmakkuuteni ja hengitykseni juuttui kurkkuuni, ja kun hän räpäytti silmiään ja antoi silmiensä pysähtyä hetkeksi rinnoilleni ja siirtyä siitä vatsalleni, lantiolleni ja reisilleni, olin valmis kömpimään hänen syliinsä soutulaitteeseen ja repimään vaatteet hänen päältään.

Herranjumala, että olin kiimainen. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, eikä tuon miehen tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa minua, ajattelin pökertyneenä ja polvet vapisten. Jalkoväliäni suorastaan särki. Lupasin kaikille korkeimmille voimille, että jos saisin tuon miehen edes yhdeksi – yhdeksi! – yöksi itselleni, panisin hänet töihin niin, että saisin varmasti tarpeekseni.

-Jos sä oot opiskellu biologiaa, niin sä et sitte tienaa ainakaan leipää sillä saralla. Se on kyllä hyvä sun kenkämaun huomioonottaen. Ne ois suolla tappavan epäkäytännölliset. Tai anna mä korjaan. Ne on tappavan epäkäytännölliset kaikkialla. Eksä sanonu, että sä oot myyntipäällikkö?

-Joo, vastasin hengästyneesti, koska Konstantinin silmät vaelsivat edelleen jossain aivan muualla kuin kasvoillani.

-Mikä sä sitten oot?

Ai juuri nytkö? Luolanainen, mieleni teki vastata, mutta päädyin vähemmän noloon totuuteen.

-Tradenomi, ylempi. Ja MBA. Hyvä sellainen.

-Mikä?

-MBA. Niitä tutkintoja on parempia ja huonompia.

-Mikä se edes on?

-Ootko sä tosissas?

-Mä oon psykiatri enkä mikään opinto-ohjaaja. Mutta mä tiedän NBA:n. Valmistuitko sä jostain taskuvenusten korisakatemiasta?

-MBA on lyhenne Master of Business Administrationista.

-Eli käytännössä sä oot KTM.

Huokaisin ja luovutin. Miten ihminen pystyi olemaan yhtä aikaa käsittämättömän kiihottunut ja ärtynyt?

– Jos sä niin sanot, tokaisin.

-Mitä me nyt sitten tehdään?, Konstantin kysyi naama peruslukemilla ja nosti katseensa takaisin silmiini.

-Miten niin?, minä kysyin hengästyneesti.

Mies muutti suuntaa ja aihetta liian nopeasti, kun otti huomioon, että liian suuri osa aivoistani painiskeli hänen jumalaisen vartalonsa jokaisen neliösentin kartoittamisessa.-

-No nyt me ollaan juteltu mukavia.

-Niin no kai me jatketaan…

-Jutteluako?, mies kysyi muka kiinnostuneena, vaikka olin varma, että hän ilkkui minua.

-Tarkoitin kyllä liikuntaa…

-Missä?

Kysymys hämmensi minua hetken. Sitten vartaloni ymmärsi mahdollisen kaksoismerkityksen — aiemmin kuin aivoni — ja alkoi rätistä jännityksestä.

-Öhm…täällä tai…mitä sä tarkoitat?

Mies kohautti olkapäitään.

-Sano sä. Sähän tähän tulit ehdottamaan yhteisiä treenihetkiä.

Purin poskeeni, etten olisi hymyillyt voitonriemuisesti.

Perhana. Perhanan perhana.

Voisin saada sittenkin, mitä halusin. Kakaisin kurkkuani, jota kuristi, mutta pakotin sanat ilmoille:

– Mitä jos mä annan mun puhelinnumeron ja osoitteen ja sä ilmoitat mulle, jos…kun haluat…harrastaa taas liikuntaa.

-Sulla se on sitten suunnitelma valmiina, Konstantin sanoi ja tuijotti minua taas täysin vakavana. Miksen minä pystynyt lukemaan noista kasvoista juuri mitään? Oliko se harjoiteltua? Ammatin vaatima kyky?

-No sä kysyit, vastasin vaatimattomasti ja mieleni teki nipistää miestä ja katsoa irtoaisiko hänestä reaktiota edes silloin. Millainenkohan Konstantin olisi sängyssä? Hiljainen? Äänekäs? Huomaavainen? Välinpitämätön kone?

Nyt kun aloin ajatella asiaa, en osannut heittää edes villiä veikkausta ja totuus oli, etten oikeastaan välittänyt vähääkään. Ainoa, minkä tiesin oli, että minun oli pakko päästä tuon miehen alle tai päälle hinnalla millä hyvänsä.

-No tehdään sitten niin. Tallenna sun numero tuohon, Konstantin sanoi ja veti taskustaan kuluneen Huawein.

Eikö lääkäreiden pitänyt tienata mahtavasti? IPhone tuskin olisi ollut kauhean suuri investointi psykiatrille. Naputtelin nimeni, osoitteeni ja numeroni yhteystietoihin, tallensin ja heti sen tehtyäni mieleni teki hyppiä riemusta. Muistin kuitenkin selkäni. Ja sen, missä olin.

Ojensin puhelimen vienosti, ehkä hiukan viettelevästi hymyillen ja annoin sormieni pitää puhelinta vähän kauemmin kuin tarpeellista ihan vain siksi, että Konstantinin käsi kietoutui käteni ja puhelimen päälle huumaavan lämpimänä.

-Milloin sä…?, aloitin, mutta mies oli tarttunut jo uudestaan soutulaitteen kädensijaan ja katsoi eteensä aivan kuin hän olisi jo unohtanut läsnäoloni.

– Mä ilmoittelen, oli kaikki mitä hän sanoi.

Tunsin itseni yhtäkkiä jostain syystä nuhdelluksi pikkutytöksi, mutta olin sen verran tyytyväinen itseeni, että en antanut sen häiritä itseäni kovin kauaa. Lähdin kuitenkin salilta, sillä tässä mielentilassa en pystyisi tuijottamaan Konstantinia enää yhtään pitempään tai saisin sydänkohtauksen. Tai orgasmin julkisella paikalla. Tai molemmat.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *