SEIKKAILIJATAR 7

Haastattelut alkoivat torstaina. Tiistainen palaveri oli päättynyt pian itselleni antaman valan jälkeen. Olin punonut juoniani koko illan ja keskiviikon, mutta en ollut keksinyt mitään suurta ideaa. Päätin edetä varovasti, mutta päättäväisesti – vaistojen varassa.

Olisin tyylikäs, hillitty ja ystävällinen. Ammattimainen. Se auttaisi varmasti häntä näkemään minut vakavammassa valossa. En silti aikonut sortua pitämään tylsiä housuja ja bleisereitä. Ehei. Lyhyet mekot ja hameet olisivat osa vamppausstrategiaani, sillä sanoipa Konstantinin suu mitä tahansa, niin vartalostani hänen silmänsä pitivät aivan varmasti. Marssinkin pariin lempiliikkeeseeni täydentämään varastojani voimantuntoa uhkuen. Valitsin kesämekkoja Philippa K:lta, Karen Milleniltä, Noa Noalta, parilta kalliimmaltakin merkiltä, sitten hihattomia toppeja ja minihameita. Ja vaikka Konstantin näytti paheksuvan korkeakorkoisia kenkiä, ostin silti parit uudet. Joko hän pitäisi niitä seksikkäinä tai ne ärsyttäisivät hänen anatomiatietoisia aivon osiaan — kumpikin vaihtoehto sopi minulle.

Haastattelut pidettäisiin Helsingin osalta samassa neuvottelutilassa, ja ensimmäinen alkoi kello yhdeksältä. Kun tulin ovelle, näin Konstantinin jo paikalla naputtelemassa läppäriään vihreässä, kauhtuneessa ruutupaidassa, jossa oli hiukan liian lyhyet hihat ja farkuissa. Huoneen täytti ihana tuoreen kahvin tuoksu ja huomasin kahvinkeittimen neuvottelupöydän päädyssä. Tämä oli ilmeisesti Konstantin tapa ilmaista mielipiteensä automaattikahvista. Toivoin, että minäkin hyötyisin tästä kapinan eleestä.

Kun astuin sisemmäs hävyttömän lyhyessä lemmikinsinisessä mekossa, jossa oli avoin pyöreä kaula-aukko ja nuden värisissä avokkaissani, mies nosti katseensa, mutta näytti katsovan jonnekin pääni yläpuolelle.

  • Huomenta, sanoin pirteästi ja istuin hänen viereensä. Avasin vihkoni ja printatut tiedot sairauspoissaoloista.
  • Huomenta, Konstantin vastasi tyynesti ja tuijotti tiukasti näyttöään.

Vai niin. Hän ei suostunut edes katsomaan minua.

En kuitenkaan aikonut provosoitua. Minulla oli missio. Muistin uuden mantrani.

Tyylikäs. Hillitty. Ystävällinen. Ammattimainen.

Jos aioin myydä tuotteen nimeltä Salla Metsola tuolle raivostuttavalle mutta himoittavalle kivikasvolle, minun pitäisi kestää tuota viilipyttymäistä asennetta.

  • Saanko mäkin oikeaa kahvia?, kysyin iloisesti ja nyökkäsin kohti keitintä.

Kun heilautin päätäni varmistin, että avoimiksi jättämäni vaaleat suortuvani heilahtivat ja melkein koskettivat Konstantinin olkapäätä. Miehen silmäripset värähtivät ja olin näkevinäni hänen käsivartensa lihasten kiristyvän sekunnin murto-osaksi, mutta en ollut lainkaan varma, oliko kummallakaan mitään tekemistä minun kanssani. Itse asiassa en ollut edes varma, olinko oikeasti nähnyt jotain, vai oliko kaikki onnetonta toiveajatteluani.

  • Ota vaan, Konstantin sanoi rauhallisesti, katse edelleen koneessa.
  • Jaaha, sä ootkin tänään taas oma iloinen itsesi. Sä et varmaan saa tarpeeksi D-vitamiinia, vaikka aurinkokin porottaa joka päivä aamusta iltaan. Pitäiskö meidän mennä tekeen töitä tonne ulos?, minä heitin ja yritin kuulostaa huolettomalta.

Siinä taisivat mennä tyylikäs, hillitty, ystävällinen ja ammattimainen. Kaikki romukopassa jo ennen kuin työpäivä oli ehtinyt edes alkaa ja Konstantin sanoa kokonaista lausetta.

Konstantin ei kommentoinut. Lähdin hakemaan mukia toimiston keittiöstä ja hiljaisuus jatkui, kun kaadoin kahvia itselleni.

  • Haluutsä lisää?, kysyin Konstantinilta.
  • Okei.

En tahallani ottanut Konstantinin kuppia pannun luo, vaan kurotin kohti kuppia niin, että avara kaula-aukkoni ja rintavakoni oli Konstantinin silmien tasalla. Mies vilkaisi minua ja sitten hänen harmaat silmänsä jähmettyivät kaula-aukon yläpuolella olevaan paljaaseen ihooni. Vain pariksi sekunniksi, mutta silti. Loistavaa.

Istahdin Konstantinin viereen ja silmäilin hänen profiiliaan, joka oli haudanvakava ja keskittynyt. Kun hän ei ollut huomaavinaankaan minua, tartuin häntä kevyesti ranteesta ja sanoin hyvin vakavalla äänellä, huolestunutta teeskennellen:

  • Tuo peli ei sitten vetele, kun ihmiset tulee tänne haastatteluun. Sun pitää pystyä puhumaan vähän enemmän kuin yksi tai kaksi sanaa kerrallaan.

Konstantin loi minuun minimaalisen sivusilmäyksen, mutta huomasin, että hänen suupielensä kiristyivät:

  • Sä et ole täällä haastateltavana.
  • Eikä me saada töitämme tehtyä, jos me ei puhuta keskenämme.
  • Nyt vai? Mistä meidän nyt pitäis puhua? PItäiskö meidän jatkaa niistä pähkinöistä vai mikä on tämän päivän small talk -teema? Mehiläisyhteiskunnat? Trendikkäimmät cocktailit? Mä yritän tässä valmistautua, enkä jaksa jauhaa nyt jotain tyhjänpäiväistä paskaa, Konstantin ärähti ja kiskaisi ranteensa irti otteestani.

Vai että paskaa. Tuo tyyppi ei ollut ikinä joutunut myymään mitään tai hoitamaan ja voitelemaan tuhansien ja tuhansien eurojen arvoisia asiakkuuksia ja sen kyllä huomasi. Kiristelin hampaitani, mutta sanoin suloisella äänellä:

  • Voi ei, sähän oot tavallistakin huonommalla tuulella. Mitä nyt? Eikö joku vakavahenkinen nainen lämmenny sulle? Oliksulla päällä se keltainen t-paita?
  • Voi jeesus, Konstantin mutisi.
  • Ihan oikeesti. Suhteita luotaessa keskustelutaito JA pukeutuminen on tosi tärkeää. Ja mä en nyt tarkoita psykoanalyysia ja valkoista takkia, minä kerroin Konstantinille muka luottamuksellisella äänellä.

Sain lopultakin aikaan reaktion. Konstantinin pää käännähti minuun, hänen silmissään räiskyi mustaharmaa myrsky ja hänen äänensä jylisi kuin ukkonen.

  • MEIDÄN ei tarvitse luoda mitään SUHTEITA!

Hätkähdin niin, että olin pudota tuoliltani ja samassa huomasin, että oviaukossa seisoi hämmentyneen näköinen nuori nainen. Mulkaisin Konstantinia, mutta hän hieroi otsaansa kädellään silmät kiinni, eikä huomannut moittivaa ilmettäni tai huoneeseen saapunutta työntekijää.

  • Hei!, minä tervehdin niin luonnollisella äänellä kuin osasin. Hymyilin ja ojensin käteni.
  • Liisa, eikö totta?, kysyin heti perään ja tyttö nyökkäsi ja tervehti takaisin.

Konstantinkin oli saanut itsensä ylös ja hän käveli luoksemme ja hymyili Liisalle.

  • Anteeksi, jos jouduit kuuntelemaan väittelyämme. Me olemme vanhoja tuttuja ja vuorovaikutuksemme on välillä erittäin suoraviivaista. Istuhan tuohon ja aloitetaan.

Suuni halusi loksahtaa auki, mutta liimasin hymyn naamalleni ja mietin ”suoraviivaista vuorovaikutustamme”. Miksi Konstantin näytti pärjäävän muiden ihmisten kanssa varsin hyvin? Oliko se minun kannaltani hyvä vai huono asia? Missioni oli ainakin ottanut takapakkia, kun olin ärsyttänyt miestä tahallani.

Aloitimme työsarkamme. Haastateltavat oli valittu melko satunnaisesti eikä siten, että he olisivat kaikki olleet sairauslomalla viime kuukausina. Päivi oli kertonut, että projektista oli tiedotettu koko organisaation henkilöstölle etukäteen päivää ennen Markun sydänkohtausta ja että hän hoitaisi projektiin työntekijöitä tulevat kysymykset ja huolenaiheet. Työnantajapuoli halusi varmistaa, ettei tulisi mielikuvaa siitä, että me kuulustelimme työntekijöitä sairauslomista ja ettei joku ymmärtäisi väärin ja kuvittelisi, että yrittäisimme pelotella heitä.

Päivään kuului kuusi haastattelua. Liisa oli aika uusi, eikä hänellä ollut oikein mitään isoa näkemystä organisaation toiminnasta. Hän totesi vain, että tavoitteet olivat kovemmat kuin hän oli odottanut, ja että suunnitelmat tuntuivat muuttuvan välillä lennosta. Kaksi seuraavaa, vanhempi, pitkään talossa ollut asiakaspalvelupäällikkö ja nuori myyntiassistentti kertoivat, että ilmapiiri oli muuttunut kireäksi. Asiakaspalvelupäällikkö väitti, että ihmiset pistettiin vahtimaan toistensa tekemisiä ja esimiehet painostivat tekemään pitempiä päiviä ilman ylityökorvausta. Myyntiassistentti myönsi Konstantinille, että hän ei tullut enää yhtä mielellään töihin kuin aikaisemmin ja ei nukkunut enää yhtä hyvin kuin aiemmin.

Ei kovin hyvä alku, jos jo aamun kolmesta haastateltavasta kaksi antoi tällaista palautetta ja jäljellä oli kymmeniä haastateltavia.

Olin yrittänyt Konstantinin kanssa saada selville, miten toisten ”vahtiminen” oli organisoitu, mutta olimme tietenkin vielä täysin yhden ainoan lausunnon varassa. Asiakaspalvelupäällikön mukaan ihmisille tultiin vuoron perään juttelemaan vaivihkaa ja vinkattiin että Maijan tai Matin tekemisiä kannattaisi varmistella. Kerran esimies oli tullut käytännössä sanelemaan sähköpostin selän taakse.

Kun lounasaika tuli ja kolmas haastateltava poistui huoneesta, Konstantin nousi ja alkoi tehdä lähtöä.

  • Meetkö sä lounaalle?, kysyin puoliksi ajatuksissani, muistiinpanojani selaten.

Mies ei vastannut. Aistin hänen jättiläismäisen hahmonsa ylläni ja katsoin ylös. Värähdin tahtomattani. Konstantin oli niin suuri ja ankaran näköinen, että se melkein pelotti minua. Melkein.

  • Anteeksi, että mä huusin sulle, Konstantin sanoi yläilmoistaan siihen tapaan kuin olisi ponnistanut sanat ulos suustaan väkisin.

Kompuroin ylös, nojasin lantiotani pöytään ja pidin silmäni kiinni Konstantinin silmissä. Miehen katse oli kuin pehmeää harmaata kašmiria ja äkkiä minun oli lämmin kuin olisin saanut pehmoisen, ylellisen saalin ympärilleni. Minun teki mieleni lillua tässä ihanassa ilmapiirissä ikuisuuksiin.

  • Se saattoi olla vähän munkin vika, minä vastasin, mutta lisäsin sitten:
  • Ei tavallinen jutustelu silti ole paskaa. Ja mun työssä small talk on tärkeää.
  • Joo, se oli paskamaisesti sanottu. Mä en vaan jaksais päivääkään höpöttää…anteeksi, keskustella niitä näitä mahdollisten asiakkaiden kanssa.
  • Älä ihmeessä, vastasin kuivasti.
  • Mennäänkö lounaalle? Kaapelitehtaalle?, Konstantin kysyi.

Olin niin iloinen, että virnistin hänelle leveästi ja nyökkäsin. Konstantin väläytti minulle leveän hymyn niin, että näin hänen tasaisten valkoisten hampaidensa välähtävän, ja hän tarttui käteeni. Konstantin oli aina upea, mutta kun hän hymyili, hän oli niin upea, että minua huimasi. Käteni tuntui palavan miehen kädessä ja vatsanpohjassani muljahteli levottomasti. En voinut lopettaa hymyilyäni.

Konstantin hymyili minulle, Konstantin nauroi kanssani, Konstantin piti kädestäni kiinni, pääni ja kehoni lallattelivat. Seisoimme siinä vastakkain hetken, kunnes Konstantin tuntui tokenevan. Hän katsoi toisiinsa limittyneitä sormiamme hetken aivan kuin ihmeissään ja veti sitten kätensä hitaasti pois.

Käteni halusi hakata itsensä irti ja hypätä Konstantinin matkaan, mutta sen sijaan se joutui tarttumaan laukkuuni ja lähdimme hiljaisuuden vallitessa Hima & Saliin. Päätin uudelleen olla tyylikäs, hillitty ja ystävällinen.  Ja samalla viettelevä. Kyllä se onnistuisi. Jouduinhan minä töissäkin ottamaan monenlaisia eri rooleja.

Kun pääsimme ravintolaan Konstantin oli taas jo saavuttanut vakavan konstantinmaisuutensa. Hän tilasi lounaansa, mutta ei muuten sanonut juuri mitään. Löysimme sopivasti tilaa kahdelle keskellä salia, vaikka paikka oli ruuhkainen. Parin minuutin kuluttua minun oli päästettävä kieleni irti.

  • Mä voisin kertoa sulle, mitä mun työ pitää sisällään. Se ei ole pelkkää paskanjauhantaa. Itse asiassa se on aika vähän sitä, ehdotin kovalla äänellä kovassa metelissä, joka syntyi lounastajien puheesta, keittiön äänistä ja niitä toistavista korkeista betonihallin seinistä.
  • No anna palaa, mies vastasi, tarttui haarukkaansa ja alkoi lappaa wokkiaan suuhun.
  • Niin siis, mä oon yritysasiakaspuolella ja mun tehtävä on tarjota mahdollisimman joustavia operaattoripalveluita erilaisille yrityksille. Kilpailu on kovaa ja meidän pitää yrittää aina mukautua asiakkaan tarpeisiin, ennakoida niitä, esittää uudistuksia ja parannuksia, ennen kuin ne itse ehtii tajuta, että ne tarvii niitä. Siinä tarttee päästä asiakkaan ihon alle ja kuunnella mitä ne sanoo. Ja kuulla semmoistakin, mitä ne ei sano ääneen. Ratkaista ongelmia ja mielellään jo ennen kuin sitä pyydetään.

Konstantin katsoi minua taas tuttuun ilmeettömään tapaansa ja sanoi sitten ironiseen sävyyn:

  • Kyllä mulla joku kuva myynnistä ja asiakaspalvelusta on, vaikka sä et sitä uskokaan. Mä en vaan tajuu, mitä kukaan siitä saa.
  • Miten niin saa? Mä saan rutosti rahaa, kun onnistun hyvin ja oonhan mä osa koneistoa, joka auttaa pyörittämään Suomen yrityksiä aina vaan paremmin. Ja ihmiset. Ihmiset tarttee puhelimiaan ja tablettejaan ja tietokoneitaan töitä tehdäkseen ja saa viihdepalveluita vapaa-aikaan. Sovelluksia. Palveluja. Kaikkea sitä, mitä tietoyhteiskuntaan kuuluu. Eli mä autan niitä tekemään työnsä helpommin ja viihtymään vapaa-ajallaan.
  • Ja autat samalla niitä kehittämään peliaddiktioita, some-addiktioita ja ties mitä pornoaddiktioita, kun kaikki notkuu koneillaan ja netissä. Mulla on aika liuta nuoria asiakkaita, jotka ei pysty irrottaan silmiään näytöistä oli ne sitten puhelimia tai tietokoneita. Kun sekä töissä että kotona ollaan koko ajan koneella ja teidän ”ratkaisut” – Konstantin heilutteli sormiaan ilmassa – tunkee niitä laitteita ja sovelluksia koteihin koko ajan lisää, helpommin ja halvemmin, nuoret ajautuu eristyksiin tosielämästä, äidit ja isät jättää lapset huolehtimatta ja pelaa perheen rahat ties missä kasinoissa.

Katsoin Konstantinia turhautuneena, mutta hän jatkoi vain syömistään kaikessa rauhassa. Mies ei ollut koskaan puhunut minulle yhtä pitkään, ja nyt kun hän teki sen, hän kuvaili työtäni ja koko alaani kuin se olisi jokin ihmisiä sisältä syövä loinen. Latelikohan hän samanlaisia kommentteja muillekin ihmisille päin naamaa? Tuskin. Ajauduin väkisinkin puolustuskannalle.

  • Ei kai meidän tietoyhteiskunta mun vika oo! Eikä kaikki pelaa tai muuten addiktoidu puhelimista tai tietokoneista. Eikä AinaGo itse mitään pelejä suunnittele.
  • Niin, te vaan mahdollistatte kaiken. Musta on helvetin epäreilua, miten joku sairaanhoitaja, joka tekee töitä usein hengen pelastamisen eteen — oikean ihmisen hengen pelastamisen eteen — saa naurettavan surkeaa palkkaa suhteessa sen vastuuseen ja sitten sä rehvastelet, kuinka teknologia-alalla tienaa rutosti rahaa edistämällä mitä? Jo ennestään automatisoitua ja sähköistettyä yhteiskuntaa.
  • Ootko sä joku Unabomber?, heitin Konstantinille.

Konstantin oli juuri tunkemassa lisää nuudeleita suuhunsa, mutta ne pärskähtivät hänen suustaan takaisin lautaselle, kun häneltä pääsi ilmiselvästi tahaton nauru. Hän katsoi minua ilkamoiden ja sanoi:

  • Kyllä mä olen lukenu herra Kaczynskin Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus -teoksen, mutta en mä asu keskellä korpea ja jahtaa jäniksiä. Se puhuu kyllä tietyissä kohdissa musta asiaa, mutta ei se oikeuta ihmisiä silpomaan ja murhaamaan.

En kertonut, että omat tietoni Kaczynskista perustuivat lähinnä Netflixin Mindhunteriin. Sitä paitsi, olinhan minä lukenut sen manifestin. Ainakin silmäillyt läpi.

  • No ei me vielä koneiden orjia olla, minä tuhahdin.
  • Eikö?, Konstantin kysyi. – Ootko sä huomannu, mitä tapahtuu, jos sun puhelin on rikki. Tai wifi ei toimi? Ihmiset hermostuu. Ei voida olla, kun ei olla tavoitettavissa. Ei olla verkostoituneina. Ei voida heti tehdä tai hoitaa, mitä halutaan. Ja mä en viitti edes ajatella, mitä tapahtuis, jos joku onnistuis hakkeroimaan vaikka sairaaloiden tietokannat.
  • Kyllä mä pystyn oleen ilman puhelinta, minä sanoin itsevarmasti ja nostin leukaani.
  • Okei, Konstantin sanoi selvästi epäuskoisena. – Tehdäänpä siitä testi joku kerta.
  • Toimitko sä kouluttajana?
  • Mä tykkään patikoida ja välistä oon silloin täysin verkon ulottumattomissa. Mä voin ottaa sulta puhelimen ja tietokoneen ja laskea tunteja – anteeksi – minuutteja, ja katsoa kauanko sä kestät.
  • Mua ei ainakaan saa patikoimaan minnekään jumalan selän taakse.
  • Sä menetät siinä sitten aika paljon. Maisemat siellä on upeita ja joka kerta erilaisia.

En vastannut, mutta mieleeni juolahti, että jos Konstantin lähtisi oppaaksi, seuraisin häntä todennäköisesti vaikka Tyynenmeren jätepyörteeseen.

Kun olimme syöneet, kävelimme hiljaisuudessa takaisin toimistolle, mutta se oli sellaista hiljaisuutta, joka ei tuntunut painostavalta. Toverillista. Rauhallista. Lämmintä. Tavallisuudesta poiketen minun ei tehnyt edes mieli katkaista sitä.

Iltapäivällä Joel poikkesi IT-osastolta olevan Roosan kanssa neuvotteluhuoneessa, kun pidimme taukoa. Konstantin oli noussut seisomaan ja katseli ikkunasta ulos ja minä surffasin Internetissä ja luin Ilta-Sanomia.

  • Mooiiii, täällähän sä oot piilossa!, kuulin Joelin äänen ja nostin päätäni.

Roosa tervehti minua myös. Huomasin, että Konstantin oli kääntynyt katsomaan vieraita ja nojasi ikkunan pieleen kädet ristissä rinnalla.

  • Mitä te täällä teette? Mulla on töitä, valitin muka pahastuneena.
  • Sulla on kai puhelin äänettömällä. Muistiksä, että tänään on Kaivopuistossa se ilmainen konsertti. Siellä on tosi hyvät esiintyjät.

Olin unohtanut konsertin, vaikka meillä oli ollut siitä tosiaan puhetta.

  • Ootteko te menossa sinne isollakin porukalla?, minä kysyin ja mietin, viitsisinkö lähteä mukaan.
  • Joo, on meitä ainakin kuusi tai seitsemän. Sain just Roosan taivuteltua mukaan, Joel virnisti. – Mennään siitä sit jatkoille.

Sitten hän nosti päänsä ja sanoi Konstantinille:

  • Tuu säki.

Hän käveli tervehtimään miestä Roosa vanavedessään.

  • Mä oon Joel. Sallan seuraava poikaystävä, mies rehenteli

Mieleni teki hakata päätäni seinään.

Konstantin esitteli itsensä ja sanoi hivenen ivallisella äänellä:

  • Sehän on hienoa, että sulla on tavoitteita.
  • Mä oon myyntipäällikkö. Pakko olla tavoitteita. Mä oon sitä mieltä, että Salla vaan esittää vaikeasti tavoiteltavaa.

Siinä vaiheessa minä sain kieleni taas toimintakykyiseksi.

  • Mä en oo varma, tuunko mä. Ehkä konserttiin joo, mutta mulla on aika tiiviitä työpäiviä.
  • Mitä te ylipäänsä teette täällä?, Joel kysyi, kiersi pöydän ympäri luokseni ja nappasi leikkisästi käteni käteensä ja silitti tukkaani.
  • Mä en haluu, että Salla pieni stressaantuu, hän sitten lisäsi dramaattisesti ja painoi käteni rinnalleen.

Nauroin Joelille ja sanoin vakavasti Roosalle.

  • Älä usko sanaakaan, mitä tää puupää sulle suoltaa. Se flirttailee varmaan vielä haudassaankin.

Roosa hymyili ja Joelille sanoin ainoastaan:

  • Meillä on työterveysprojekti, joka Markun piti hoitaa myynnin puolesta. Ja nyt sä häivyt täältä. Mä lupaan tulla konserttiin.
  • Absolutely fabulous. Sit pidetään hauskaa!, Joel huikkasi, hiplasi vähän sormiani ja lähti Roosan kanssa pois.

Katsoin kelloa ja huomasin, että seuraava haastateltava oli tulossa pian sisään. Avasin uuden lehden vihkossani ja Konstantin palasi pöydän ääreen naputtelemaan konettaan.

  • Joel on mahdoton flirtti, yritin sanoa kevyesti, vaikka suussani oli hapan maku.

Joelin esitys oli ollut tavanomaista hömppää, mutta en halunnut sitä tapahtuvan Konstantinin läsnäollessa. Ihan missioni takia.

  • Sittenhän teitä on kaksi, Konstantin vastasi viileästi.

En ehtinyt vastata kommenttiin juuta enkä jaata, kun oveen koputettiin ja oli aika aloittaa uusi haastattelu. Päivän toiseksi viimeinen, onneksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *