YSTÄVÄ 2

Makasin kyljelläni ja havahduin siihen, että vieressäni lepäsi suuri miehen hahmo. Oli pimeää, enkä erottanut hänen kasvojaan, mutta tunnistin tuoksun. Pyörryttävän sekoituksen saippuaa, raikasta merituulta, kuumaa auringonpaistetta ja jotain, mitä en osannut eritellä. Mitä hän tekee minun sängyssäni?, mielessäni käväisi hajamielisesti, mutta ihmetys hukkui nopeasti taka-alalle, kun hahmo liikahti lähemmäs ja tunsin raskaan, suuren käden painautuvan vyötärölleni.

-Tätähän sä haluat, Sofia? Et mitään typeriä treffejä, matala ääni suhisi korvaani ja lipui ylitseni viettelevänä kuin silkki niin että koko vartaloni jännittyi.

Sydämeni jyskytti, ihoni tuntui polttavan kuumalta ja kadotin mielestäni, mitä kasvoton vieras oli juuri kysynyt. Hahmon sormet vaelsivat paljaalle selälleni, liukuivat ylöspäin ja pysähtyivät vasta, kun saavuttivat niskani. Ne tukistivat hellästi niskahiuksiani kuin olisivat toruneet minua sanattomasti. Tunsin pitkän, lihaksikkaan säären laskeutuvan alavartaloni päälle ja suuren vartalon painautuvan tiukasti minuun kiinni. Mies oli lukinnut minut raajojensa avulla paikoilleen, mutta minua ei pelottanut. Päinvastoin. Haukoin henkeä nautinnosta ja hieroin kehoani häntä vasten.

-Vastaa mulle, ääni vaati matalalla, melkein murisevalla äänellä.

-Joo, kuulin itseni huokaisevan, vaikka tiesin, ettei minun pitäisi sanoa mitään sellaista.

En oikein muistanut, miksi minun ei pitänyt. Tunsin suudelman poskellani, sitten toisen leukani kaarella. Hengitykseni tiheni tihenemistään, ja kun huulet painuivat kaulalleni, haroin pimeyteen tarttuakseni yölliseen vieraaseeni. Kaarruin lujaa vartaloa vasten ja halusin miehen huulet kaikkialle. Sadoittain suudelmia. Ei vain siveitä suukkoja, vaan kosteita, pitkiä, tutkivia, röyhkeitä.

-Mä haluan…, mumisin pimeyteen.

Miehen käsi kulki niskaltani selkää pitkin takamukselleni ja nytkähdin mielihyvästä.

-Mitä Sofia? Mitä sä haluat?

-Sut. Kaikkialle. Ole kiltti. Älä lopeta.

Koko ruumiini kirkui himosta. Minun oli niin kuuma, että pelkäsin palavani poroksi. Vartaloni tuntui niin raskaalta ja tiukalta, että se oli kuin lyijypaino. Miehen jokainen kosketus ja henkäisy ihoani vasten sai minut tärisemään kuin korkean kuumeen noustessa. Tunsin, kuinka minut painettiin selälleni, kuinka lämpimät huulet painautuivat rintaani vasten, kuinka käsi liukui vatsalleni ja siitä kohti pikkuhousujeni reunaa. Tiesin, etten koskaan eläessäni ollut ollut niin kiihottunut.

-Mä olen sun ystävä, ääni sanoi äkkiä karheana ja moittivana pimeydestä.

Hätkähdin hereille. Räpyttelin silmiäni pimeydessä, enkä heti ymmärtänyt, että kaikki oli ollut vain unta. Vartaloni hohkasi edelleen kuumuutta kuin kekäle ja päälläni tuntui unen vieraan paino. Kun todellisuus työnsi unimaailman tieltään, tajusin, että peitto oli kietoutunut ympärilleni, t-paitani oli noussut kainaloihini ja hieno hikikerros peitti otsaani. Purin hampaani turhautuneena yhteen ja tunsin, kuinka nolostuksen puna vyöryi iholleni, kun muistelin unta yöllisestä vieraastani. Santerista. En saanut himokkailta ajatuksiltani rauhaa edes nukkuessani.

Yritin rauhoittua ja läksyttää itseäni, mutta se oli vaikeaa, kun koko kehoni tykytti edelleen kipeän kiihottuneena ja tunsin, kuinka herkältä ja oudon paisuneelta jalkovälini tuntui. Puristin reiteni yhteen ja suustani pääsi pieni, toivoton inahdus. Minun olisi pakko helpottaa oloani. Muistin ajatelleeni unessani, etten koskaan ollut ollut niin kiihottunut. Jos kaikki muu olikin ollut harhaa, niin vartaloni reaktio oli täyttä totta. Kuljetin kättäni vatsaani pitkin, kuten unen Santeri oli kuljettanut. Vinkaisin hiljaa, kun sormeni liukuivat pikkuhousujen alle ja tunsin uskomattoman liukkauden turvonneilla häpyhuulillani.

Yritin pitää Santerin poissa ajatuksistani, mutta kun upotin sormeni sivelemään suurelta ja turvonneelta tuntuvaa klitoristani, kaikki järki pakeni päästäni. Mielikuvitukseni jatkoi siitä, mihin uni oli jäänyt. Santeri oli taas päälläni, hänen huulensa lipuivat kaulallani ja hänen kätensä kiihotti minua. Sormeni ehti pyörähtää jalkovälissäni vain muutaman kerran, kun orgasmi kuin sähköisku kouristi vartaloani. Jalkovälini kouristeli kliimaksin voimasta, vatsani ja reiteni vapisivat helpotuksesta ja purin huultani silmät tiukasti yhteen puristettuina, etten olisi voihkinut ääneen.

_____________________

Aamulla heräsin puhelimen herätysääneen ja katsoin hetken hätääntyneenä kellonaikaa. Sitten muistin, että olin ottanut kesälomani Santerin vierailua ajatellen. Painauduin takaisin tyynyjä vasten ja vaikka yritin vastustaa kiusausta, ajatukseni hiipivät takaisin yölliseen mahtavaan orgasmiin. Voisikohan se olla samanlaista todellisuudessa…? Jonkun toisen kanssa, tietysti, tarkensin nopeasti ja muistutin itseäni siitä, että Santeri oli aikeissa koulia minusta oikean treffikoneen.

Päästäkseni jännittyneestä ilmapiiristä, olin edellispäivänä ehdottanut jäätelöhetkeä Kauppatorilla ja vanhasta muistista olin luotsannut miehen Ingmanin kojulle. Kuten olin arvellut, Santeri oli ostanut sitruunalakritsia – kaksi palloa.

Oloni todella oli helpottunut, kun pääsimme ulos ja ne lukemattomat kysymykset, jotka olivat kadonneet päästäni tavatessani Santerin, palasivat takaisin. Olin tentannut mieheltä, miksi hän oli pitänyt salassa suuren ja menestykseksi osoittautuneen käsikirjoitusprojektinsa niin pitkään kuin mahdollista. Edes minä en ollut saanut vihiä siitä vasta kun olin sattumalta selannut yhden elokuvan tähden Dean Smithin tulevia elokuvia.

Vaikka Santerista oli kirjoitettu aika ajoin suomalaisessa lehdistössä, hän oli ollut tunnettu lähinnä indie-elokuvien käsikirjoittajana – elokuvien, jotka saattoivat olla kunnianhimoisia ja taidokkaita, mutta jotka eivät tuoneet samalla tavalla mainetta, kunniaa ja rahaa kuin suuret Hollywood-tuotannot. Appelsiinit kertoi tarinan erään varakkaan amerikkalaisen perheen miehistä kolmessa polvessa ja Paul Cezannen appelsiineja esittävästä taulusta, joka kulkee heidän matkassaan, kunnes elokuvan lopussa suvun viimeinen elossa oleva jäsen, köyhtynyt ja Vietnamin sodassa henkisesti ja fyysisesti haavoittunut poika myy sen henkensä pitimiksi.

Monikaan toimittaja ei ollut heti huomannut, että Santerin nimi oli projektissa, jonka ohjaaja ja tähdet olivat Hollywoodin kirkkainta A-luokkaa, eikä Santeri ollut tiedottanut asiasta kenellekään.

-No siis me ei Danin kans uskottu, että se käsis lähtis sillä tavalla lentoon. Tällä alalla oppii varovaiseksi. Mä oon tarjonnu mun mielestä tosi hienoja tarinoita samoille tuotantoyhtiöille monta kertaa ja jos sitä käsistä ei hylätä suoralta kädeltä, lopputuloksena saattaa olla, että esimerkiksi kertomukseen isän ja pojan suhteesta halutaan ympätä jotain ihan vitun ihmeellistä. Vaikka laittaa se kertomus avaruussodan keskelle tai tunkea mukaan zombeja. Sä et usko, mitä paskaa mä oon joskus joutunu henkeni pitimiksi kirjottaan.

-Niin no, se scifi-elokuva ei saanu kauheen mairittelevia arvioita, kikatin, kun muistin maailmanlopun jälkeisessä maailmassa seikkailleen Indiana Jones -tyyppisen hahmon ja hänen robottikoiransa.

Santeri pyöritteli silmiään.

-Siksi, että se ei niitä ansainnu. Luojan kiitos mulla alkaa olla nimeä indie-puolella, eikä mun ehkä tartte enää kirjottaa ö-luokan scifiä.

-Appelsiinien jälkeen sulla on nimeä muuallakin kuin indie-puolella. Mä itkin monta kertaa, kun mä katoin sen. Joko sulla on seuraava käsikirjoitus työn alla?

-Joo on, Santeri sanoi hitaasti ja katsahti minuun vakavasti – tavalla, joka sai sisuskaluni vääntymään.

-Se kertoo ystävistä, joiden tiet eroaa.

Henkeni salpautui hetkeksi, mutta sitten sain kysyttyä:

-Löytääks ne toisensa jälleen?

-Tavalla tai toisella. Ainaki vähäksi aikaa. Mä en oo kirjoittanu sitä loppuun.

Istuin hetken hiljaa ja nuolaisin jäätelöäni. Mieleeni ei juolahtanut mitään sopivan kevyttä kommenttia, enkä uskaltanut kysyä, kuinka paljon käsikirjoitus pohjasi meihin kahteen. Sen sijaan ehdotin miehelle:

-Mitä jos katotaan illalla todellinen klassikko?

Santeri virnisti.

-Sun mielessä ei varmaan ole Citizen Kane tai ees Kummisetä?

– Omassa genressään tää on ihan yhtä tärkeä leffa, vakuutin painavasti.

-Anna kolme vihjettä.

-Joulu.

-Hmmm…

-Pilvenpiirtäjä.

-Ha! Mä en oo kattonu Die Hardia vuosiin.

-Mikään elokuva jossa on Bruce Willis JA Alan Rickman ei voi olla huono.

-Se on totta. Ja se dialogi on mainiota.

-Ja Alan Rickmanin ääni, huokaisin liioitellun kaihoisasti ja jatkoin:

-I’m going to count to three. There will not be a four.

-Yippee-ki-yay, motherfucker!, Santeri kommentoi ja purskahdin nauruun.

Olin pyöräyttänyt illaksi Quiche Lorrainen ja ostanut pakastimeen Santerin toista lempijäätelöä, minttua. Kun olimme asettuneet sohvalle, tunnelma oli hetken ollut mutkaton ja toverillinen ja olimme väitelleet samaan tapaan ja samoista aiheista kuin ennen vanhaan. Käsittelimme sellaiset syväluotaavat aiheet kuin kuka oli paras James Bond (Santerin mielestä George Lazenby, minun mielestäni Daniel Craig), olivatko Jason Bournet tai Vaaralliset tehtävät yhtä hyviä kuin James Bondit (hyvin monimutkainen ja polveileva keskustelu) ja miksei Sherlock Holmesista koskaan saatu aikaiseksi kunnon elokuvia (minä puolustin Guy Ritchien ohjauksia tiettyyn pisteeseen asti, mutta Santeri julisti, että Sherlock-raukka oli raiskattu).

Lopulta kuitenkin olin vuokrannut elokuvan netistä ja kun helpottavan tuttujen puheenaiheiden ympärillä pyörinyt keskustelumme tyrehtyi, alkoi jännitys taas tiivistyä kehossani ja soida korvissani kovempaa kuin toimintaelokuvan pauke. Santeri oli istunut sohvan oikealle puolelle ja ojentanut säärensä mukavasti eteen ja minä olin valinnut vasemman puolen. Pönötin tiukasti sohvannurkassa, enkä uskaltanut liikahtaakaan, vaikka kylkeäni ja alleni vetämiäni sääriä alkoi jossain vaiheessa särkeä. Silmäni karkasivat vähän väliä Santerin vartalolle ja vaikka puhelimeni kilahteli deittisivuston ilmoituksista, en jaksanut avata yhtäkään vastausta.

-Sä et pääse yksillekään treffeille, jos sun mielenkiinto on tota luokkaa, Santeri lopulta kommentoi kuivasti.

-Mä ehdin lukee ne huomennaki, ohitin hänen huomionsa niin tyynesti kuin osasin.

Heti kun elokuva oli päättynyt, olin valittanut väsymystä ja paennut makuuhuoneeseeni.

Heräsin mietteistäni, kun kuulin keittiön suunnalta kolinaa. Santeri oli hereillä. Nousin itsekin sängystä ja kun avasin makuuhuoneen oven huikkasin hyvät huomenet samalla, kun menin kylpyhuoneeseen aamutoimille. Keittiöstä kuului vastaus tervehdykseeni, ja nenääni leijui vastakeitetyn kahvin tuoksu.

Kun olin peseytynyt nopeasti, pukenut ylleni farkkusortsit ja iloisen keltaisen t-paidan ja harjannut hampaani, tuijotin hetken peiliin ja tsemppasin itseäni. Kuvajaiseni näytti tutulta: ruskeat silmät, ruskeat puolipitkät hiukset, hieman ylipitkä otsatukka, täyteläiset huulet. Ei mitään, mikä paljastaisi, että haudoin sopimattomia ajatuksia väliaikaisesta kämppäkaveristani. Katseeni kyllä ehkä haritti hieman, mutta se johtui vain…huonosti nukutusta yöstä, päätin tiukasti ja suljin ajatukseni siltä, mikä olikaan aiheuttanut huonosti nukutun yön.

Lähdin keittiöön, jossa odotti läppäri täynnä vastauksia deitti-ilmoitukseeni. Santeri oli laittamassa likaisia astioita pesualtaaseen ja huomasin, että hänellä oli yllään huppari ja väljät verkkarit. Käännyin niin, etten nähnyt häntä kuin sivusilmällä ja tuijottelin tiukasti kahvinkeitintä kaataessani  itselleni mukillisen kahvia.

-Mä näin eilen tossa matkan varrella kuntosalin. Mä käyn siellä. Syö sä aamiaista ja lue sun vastaukset kiihkeiltä kosijoilta, mies sanoi hiukan ivalliseen sävyyn.

Santerin äänensävy kismitti minua. Helppohan hänen oli arvostella nettideittejä. Jos olin oikein ymmärtänyt, Yhdysvalloissa ihmiset alkoivat flirttailla keskellä supermarketia tai kahvilaa. Tuosta noin vaan.

-Tuskin ne kovin kiihkeitä voi olla, jos ne ei ees tunne mua, vastasin.

-Nettideittailu voi olla vaarallista, Santeri ilmoitti nyt jo selvästi paheksuvasti.

-Miten se voi olla vaarallista, jos mä vaan tapaan jonku kahvilla? Eiks se oo yhtä vaarallista ottaa vastaan Starbucksissa joku huulipunalla töhritty kuppi tai lautasliina, jossa on naisen numero ja alkaa treffailla siltä pohjalta?, kivahdin nyt jo ärtyneenä ja käännähdin miestä kohti.

-Mikä ihmeen lautasliina?, Santeri ähkäisi ja katsoi minua kuin minulle olisi kasvanut kaksi päätä.

Minä pysyin lujana.

-No silleenhän se siellä Jenkeissä toimii. Vaihdetaan vaan pari sanaa ja pyydetään treffeille. Jos mä yrittäisin iskeä jotakuta suomalaisesta kahvilasta, mun pitäis ensin töniä se mies hereille ja irti sen luurista. Ja sit se luulis, että mä oon joku ihme stalkkeri, jos mä ehdottaisin tapaamista tosta vaan.

-Mä en oo koskaan saanu mitään lautasliinaa. Huulipunalla tai ilman, Santeri vakuutti, jämähtäen ärsyttävästi täysin epäolennaiseen seikkaan.

Lisäksi hänen suupielensä värisivät sillä tavalla, että epäilin hänen pidättävän naurua.

-Älä vittu naura. Uskallapas nauraa! Ei ne kaikki sarjat voi väärässä olla, ärähdin miehelle.

-Sarjat? Sä oot kattonu jotain naisten hömppäelokuvia ja sarjoja ja päättelet, että sä oot amerikkalaisen deittauskulttuurin asiantuntija?

Ristin käteni rinnalleni ja nostin leukaani. Santeri ei nauranut ääneen, mutta hänen silmänsä nauroivat. Mies ponnisteli selvästi hetkisen ja sanoi sitten:

-Okei. Mä oon kerran alottanu lyhyen suhteen, kun yks tarjoilija kysyi mua treffeille.

-No niin! Mähän sanoin!, vastasin myrtyneempänä kuin olisi ollut tarpeen.

-Se pyysi mua ulos, kun mä olin käyny siinä paikassa kuukausia kirjottamassa ja me oltiin juteltu monta monituista kertaa. Ei huulipunaa. Ei lautasliinoja.

Santeri kallisti päätään ja oli muistelevinaan.

-Tai siis, saattoi sillä olla huulipunaa. Huulilla siis…

-Pää kiinni, kehotin jo huomattavasti heikommin, kun nauru alkoi kuplia kurkussani ja jatkoin:

-Painu sille salille. En mä kenenkään sellasen kans treffeille mee, joka lähettää kalukuvan.

-Sentään, kuulin Santerin mutisevan samalla, kun hän kääntyi mennäkseen.

_______________________

Parin tunnin päästä hieroin ohimoitani ja tunsin oloni hiukan epätoivoiseksi. Olin saanut viisi kalukuvaa, viisi niin käsittämättömän huonolla suomella kirjoitettua viestiä ilman pisteitä tai pilkkuja, että minun oli vaikea uskoa herrojen käyneen peruskouluaan loppuun ja kolme romaaniksi luokiteltavaa vastausta, joissa suurin piirtein jo uskottiin auvoiseen yhteiseen tulevaisuuteen ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, miten bittiavaruuden syövereissä odottava sankari tyydyttäisi minut seksuaalisesti. Loput kymmenen vastausta koostuivat pidemmistä tai lyhyemmistä vastauksista, joista mikään ei herättänyt mielenkiintoani. Osassa viesteistä oli kuva, mutta olin aikoinaan deittaillut sen verran, että tiesin, että niiden perusteella oli paha päätellä mitään.

Tiesin, että vastauksia tulisi lisääkin, mutta suurin osa tuli joka tapauksessa ensimmäisen 24 tunnin aikana ja minun oli päästävä treffeille niin pian kuin mahdollista. Miten voi olla mahdollista, että otannassa ei ollut yhtäkään tyyppiä, joka innostui lukemisesta? Elokuvat taas oli harrastuksena lähes kaikkien listoilla, mutta jos suosikit koostuivat lähinnä supersankarielokuvista, en jaksanut ottaa miestä aivan tosissaan.

Olet liian snobi hienoine kirjallisuuden yliopistotutkintoinesi. Tutkintoinesi, josta ei ole ollut mitään hyötyä.

Näppäilin viestejä päättämättömänä auki ja kiinni, kun Santeri palasi takaisin suihkunraikkaana ja vieläkin vähän hengästyneenä. Siirsin silmäni nopeasti näytölle ja näpäytin yhtä viestiä.

-Mä oon just valitsemassa, vastasin miehen tervehdykseen ja käänsin pöydällä olevan läppärin hänen luettavakseen.

Santeri tuijotti viestiä ällistynyt ilme kasvoillaan ja tokaisi sitten:

-Hyi helvetti.

-Mitä?, minä kysyin ja käänsin koneen itseeni päin.

Olin vahingossa sulkenut näytöllä olleen viestin ja esiin oli pompannut sinne jäänyt iljettävän näköinen kalukuva. Tirskahdin ääneen ja vakuutin:

-Oho. Sori. Tää oli jääny näköjään auki. Mä en ymmärrä, kuka luulee, että joku nainen kiihottuu tuntemattoman miehen kalukuvasta.

-Tossa vehkeessä ei oo ees mitään kehuttavaa. Eihän se oo saanu sitä ees pystyyn. Ja onks tossa joku rupi? Jätkällä on joku sieni munassa ja vielä se ottaa kuvan.

Aloin nauraa hervottomasti ja suljin ällöttävän kuvan. Sitten aloin lukea Arnon viestiä Santerille. Kirjanpitäjä. Kauppatieteiden kandi. Elokuvafani (supersankareita ja scifiä). Koti-ihminen. Vakaa. Rauhallinen. Uskollinen. Huumorintajuinen.

Lukiessani viestiä Santeri katosi olohuoneeseen ja palasi sieltä pian tummansiniseen, hyvinistuvaan t-paitaan ja uskomattoman upeisiin, sopivalla tavalla virttyneisiin vaaleansinisiin farkkuihin sonnustautuneena. Rauhallinen Arno lensi ulos päästäni kuin telkkä pöntöstä ja nielaisin nopeasti suuhuni erittyneen kuolan.

-Jos sä pidättäydyt seksistä, mä melkein ohjaisin sut treffeille sen munamiehen kans. Ton kans sä kuolet tylsyyteen ennen kuin sä saat viinilasillista juotua, Santeri sanoi niin kuivan humoristisesti, että aloin taas hihittää.

-Lopeta, sanoin hetken kuluttua ja jatkoin:

-Mä valitsen mun kumppanit ja sä opetat mua käyttäytyyn treffeillä. Mä yritän saada lyhyet drinkkitreffit aikaiseksi vielä tänään, joten sun pitää aloittaa sun mentorointi. Mä vaan vastaan Arnolle.

-Mä en oikein käsitä, mitä mun pitää opettaa. Sä oot mahtavaa seuraa, Santeri valitti.

Naputtelin lyhyen viestin ja nostin sitten katseeni Santerin silmiin.

-Niin. Sun kans. Mä en ujostele tai pelkää sua.

Puolet oikein, tuumin itsekseni. Viimeisen vuorokauden jälkeen en ollut lainkaan varma, ettenkö tietyllä tavalla pelännyt Santeria.

Miehen silmiin ilmestyi jälleen se omituisen päättäväinen välke, jonka olin nähnyt hänen silmissään eilen, kun hän oli luvannut opastaa minua treffailukulttuurissa ja ihokarvani nousivat pystyyn. Ei. En ollut lainkaan varma, ettenkö pelännyt Santeria. Tuo määrätietoinen ilme, jota en aivan ymmärtänyt…

Ajatukseni keskeytyivät, kun Santeri veti tuolin neliön mallisen pienen ruokapöydän alta esiin ja asetti sen niin, että istuimme viistosti vastapäätä. Hän istuutui tuolille rennosti ja katseeni putosi polveeni, joka hipoi miehen polvea.

-No niin, Santeri aloitti kiihkottoman kuuloisesti.

-Jos mä meen treffeille, mä tykkään istua lähellä, että mä voin puhua ilman että tarttee huutaa. Ja jos treffit menee hyvin, me voidaan tältä etäisyydeltä myös koskettaa, jos siltä tuntuu.

-Sä oot asunu liian kauan Jenkeissä, jos sä luulet, että täällä aletaan heti lääppiin, täräytin suu tiukkana viivana.

Sitten muistin, että minun oli tarkoitus hankkia yhden illan juttu. Se tuskin onnistuisi koskettamatta.

Santeri huokaisi.

-En mä tarkota mitään lääppimistä. Mutta ei mennä siihen vielä. Jo ensi näkemältä voi lukea jotain.

Santeri nojautui taaksepäin tuolissaan ja lepuutti käsivarttaan pöydällä.

-Kehonkieli on tärkeää. Mä en ehkä hoksais edes seurata tätä, jos mä en työn puolesta olis lukenu vähän aiheesta. Nyt mä nään, että sä oot kiinnostunu.

-Mitä? Miten?, minä kysyin hätäisesti ja tunsin, kuinka puna alkoi hehkua poskillani.

-Sä peilaat mua.

-Mitä?, kysyin hämmentyneenä.

Santerin käsi liukui käsivarrelleni, joka oli huomaamattani liikkunut ja lepäsi nyt jostain kumman syystä täsmälleen samassa asennossa kuin Santerin. Miehen sormet kulkivat ranteelleni ja silittelivät sen herkkää sisäpuolta. Puristin käteni nyrkkiin, ettei hän olisi huomannut, että se tärisi. Veri tuntui kuohuvan suonissani valtavalla paineella ja kun Santeri taas puhui, hänen äänensä tuntui tulevan jostain kaukaa.

-Sä nojauduit samalla tavalla tuolia vasten ja nostit käsivarren pöydälle…mutta tietysti myös ystävät tai muuten läheiset ihmiset tekee niin.

Tajusin vasta nyt, että minä todella olin nojautunut tuolin selkämystää vasten ja yritin lohduttautua Santerin viimeisellä kommentilla. Surkein tuloksin.

-Tietenkään kaikki ei heti oo niin vastaanottavaisia. Varsinkaan nettitreffeillä, luulisin. Kun tavataan eka kertaa. Paljon pystyy lukeen kasvoilta, ilmeistä ja niin edelleen, mutta kyllä mä sanon ääneen, jos mun treffikumppani näyttää hyvältä.

-Pitääks mun muka sanoa jolleki miehelle…?, aloitin kauhistuneena, mutta Santeri puisti päätään.

-Kai se on enemmän miesten juttu. Mä voisin sanoa sulle vaikka, että…

Mies katseli minua päästä jalkoihin ja olin äkkiä tuskallisen tietoinen lyhyistä farkkusortseistani ja sekaisesta ponihännästäni.

-No, mähän voisin sanoa monia eri asioita, mutta alkuun vaikka, että sä oot kauniimpi kuin missään valokuvassa.

Sitten hän hymyili hidasta, paheellista hymyä ja lisäsi:

-Ja jos sä ilmaantuisit paikalle noissa pikkuruisissa sortseissa, mä voisin sanoa, että sulla on upean muodokkaat sääret.

Selkärankani tuntui sulavan, kun nolous ja kiihottuminen taistelivat sisälläni.

-Eli lihavat. Muodokas on kaunis sana lihavalle, sain protestoitua käheäksi muuttuneella äänellä.

-Sä et oo lihava, enkä mä ikinä sanois mitään tollasta, jos mä ajattelisin niin. Maailmassa on pilvin pimein miehiä, jotka tykkää siitä, että naisella on kurveja ja sulla jos kellä ne on oikeissa paikoissa. Losissa näkee ihan tarpeeksi sairaan luisevia naisia, jotka syö jotain helvetin…ruohoa ja rusinoita, vaikka ne olis tosi kauniita normaalipainoisina.

Mieleni teki inttää, että minä en ollut aivan normaalipainoinen, mutta Santerin ääni oli ärtynyt ja hän selvästi tarkoitti mitä sanoi. Vatsanpohjassani kupli kuin sinne olisi ilmestynyt geysir ja halusin palauttaa keskustelun asiallisemmalle linjalle. En halunnut tietää, että Santeri piti minua kauniina. Tai muodokkaana. Enkä halunnut nähdä tuota aivan liian viettelevää hymyä hänen kasvoillaan. Pois se minusta.

-Okei okei!, huudahdin miehelle ja nostin käteni pystyyn.

-Mutta eihän mun ongelma oo mahdolliset kohteliaisuudet, älähdin.

-Eikö?, Santeri mutisi ja nosti katseensa kattoon kuin olisi hakenut yläkerrasta voimia.

-Ei. Mun pitää tietää, miten treffeillä seurustellaan. Mä jotenkin aina jäädyn, kun mä meen sellaseen tilanteeseen ja…ja…

Kurkkuuni pakkautui kuristava tunne, kun muistelin epäonnistumisiani.

-No…miehet vaan pitkästyy. Ne haukottelee tai kattoo kelloa…ja lähtee pois alle tunnissa.

Ääneni painui melkein kuiskaukseksi ja äkkiä Rikun julma yhteenveto minusta naisena kaikui taas korvissani.

-Sä et oo tosissas, Santeri vastasi ja nostin syliin painuneen katseeni takaisin hänen silmiinsä.

Kohautin olkapäitäni muka huolettomasti.

-Miksi sä luulet, että mä kysyin neuvoja?

Läppäristäni kuului kilahdus ja olin sen verran hämilläni, että käytin tilaisuuden ja näppäsin näytön auki. Arnolta oli tullut vastaus.

-Kuudelta Vaakunan terassilla, luin Santerille ääneen.

-Okei. Meillä on aikaa käydä lounaalla jossain kivassa paikassa ja tehdä jotain muuta kuin valmentaa sua tappavan tylsää pilkunviilaajaa varten.

-Mutta mitä mä sanon?, intin itsepäisesti ja kurtistin kulmiani.

-Ole oma ittes. Älä puhu, jos sulle ei tuu mitään mieleen. Kysele. Kysy, mitä kaikkea uskomattoman pitkäpiimäistä se tekee työkseen, harrastuksekseen, miksi se tekee mitä tekee, mistä se on kotosin…Ihmiset tykkää puhua itestään.

Santeri kuulosti kyllästyneeltä, mutta ohje järkeenkäyvältä. Ihmettelin, miksi en aiemmin ollut tullut ajatelleeksi niin yksinkertaista ratkaisua. Olisiko minun pitänyt googlettaa treffiohjeita? Vai enkö vain ollut ollut kovin innostunut treffailusta nähdäkseni vaivaa?

Nousin tuolista ja kävelin keittiön lavuaarin ääreen laskeakseni itselleni lasin vettä.

-Pitäisköhän mun ostaa jotain vaatetta? Voitais käydä nopeesti Goodmanissa…, pohdin ääneen.

-Mä ostan sulle mekon, mutta sitä sä et laita tänään päälle. Se on sun synttärimekko.

Santerin upottavan samettinen ääni kuului aivan takaani niin että säpsähdin. Hänen reitensä hipaisi takamustani, kun hän avasi tiskikaapin oven ja otti sieltä itselleenkin juomalasin. Miehen vartalon lämpö tuntui imeytyvän ihoni lävitse, vaikka emme aivan koskettaneetkaan ja kun hänen käsivartensa ojentui sivultani, mieleeni muistui taas kiihkeä uneni – kuinka hän oli lukinnut minut vartalollaan paikoilleen.

Unohdin treffit, Arnot, munamiehet ja sananvaihtomme, kun puristin tiskipöytää koko vartalo himosta jyskyttäen. Yritin hokea itselleni, että minun pitäisi poistua pesualtaan äärestä, mutta järjen ääni oli pientä surkeaa piipitystä verrattuna ruumiini karjahteluun. Tunsin Santerin henkäisyn hiuksillani, kun hän liikahti hiukan ja laski vasemmalla kädellä vettä lasiinsa niin, että käsivartemme painautuivat hetkeksi toisiaan vasten.

Mies vetäytyi hitaasti takaani ja kun hän puhui, olisin voinut vaikka vannoa, että hänen äänessään oli tumma, savuisen käheä ja sietämättömän houkutteleva sointi.

-Sopiiks puolen tunnin päästä?

En edelleenkään pystynyt liikahtamaan ja tuijotin vesilasiani, joka oli yhä tyhjä.

-Sopii, minä melkein kuiskasin.

Kun kuulin Santerin kävelevän olohuoneeseen, lysähdin tiskipöytää vasten, vedin henkeä kuin olisin ollut hukkumaisillani ja huomasin, että jalkani tärisivät.

Kommentit (0)