YSTÄVÄ 3

Istuin hotelli Vaakunan terassilla uudessa leveähelmaisessa oranssissa hameessa ja samansävyisessä yläosassa. Olin ehdottomasti kieltäytynyt lähtemästä Santerin kanssa keskustan hienoihin pikku putiikkeihin etsimään ”synttärimekkoa” ja raahannut miehen lounaalle kauppakeskukseen ja sitten ketjumyymälään, jota useimmiten käytin. Santeri oli vastentahtoisesti myöntänyt, että löytämäni asu näytti ”kivalta”.

Vilkaisin rannekelloa ja huomasin, että seuralaiseni oli pari minuuttia myöhässä. Aina tällaisissa tilanteissa aloin pelätä, että treffikumppani ei saapuisikaan. Kuvittelin, että mies tunnistaisi minut sovittujen tuntomerkkien perusteella kaukaa ja häipyisi sitten pettyneenä paikalta. Nytkin tunsin jo inhottavan möykyn kurkussani. Yritin ajatella järjellä ja vakuuttaa itselleni, että olin vain terassilla, oli aivan hyväksyttävää juoda lasi viiniä yksin, eikä kukaan tiennyt treffeistäni. Terve järki ei kuitenkaan auttanut pelkooni ja jos minulle tehtäisiin oharit, velloisin häpeän tunteessa päiväkausia.

Ehdin tuskin ajatella ajatustani loppuun, kun pöytäni ääreen ilmestyi tumma, siniharmaasilmäinen mies melko kammottavassa, raidallisessa pikeepaidassa.

-Hei…oletko sinä Sofia?, mies kysyi.

-Joo. Ja sä oot Arno, eiks niin?, minä vastasin niin pirteästi kuin osasin, mutta en voinut mitään sille, että päässäni alkoi välittömästi raksuttaa vertaileva tutkimus Arnon ja Santerin välillä.

Arno ei ollut kovin pitkä, arvioin heti alkuun kriittisesti. Et ole sinäkään, huomautin itselleni äkeästi. Hänellä oli vakavat, huomiota herättämättömät kasvot, joiden silmiinpistävin piirre oli hiukan kuopistaan pullistelevat silmät. Hän ei ollut laiha, mutta hänen käsivartensa…ne näyttivät valkoisilta ja haurailta kuin kuivat risut.Voi helvetin kuustoista. Jos Santeria ei olisi olemassa, olisit aivan tyytyväinen.

Hörppäsin nopeasti ison kulauksen viiniä ja hymyilin niin leveästi, että poskilihaksiani särki. Mies istuutui varovasti minua vastapäätä. Minä muistin Santerin neuvot. Nousin päättäväisesti ja siirsin tuolini nopeasti pöydän päähän, että olimme lähempänä toisiamme.

-Kaunis sää tänään, Arno mutisi ja vilkuili minua epäluuloisen näköisenä.

-Niin on, myönsin.

Pöytään laskeutui hiljaisuus ja hörppäsin taas viiniä. Kysymyksiä. Niitähän minun piti esittää.

-Ootko sä kotoisin täältä Hämeenlinnasta?

-Joo.

-Ootko sä asunu täällä koko ikäs?

-Joo.

-Missä päin sä asut?

-Tossa Keinusaaressa.

Epätoivo alkoi ryömiä ihoni alle. Arno oli kirjoittanut olevansa rauhallinen, mutta minusta alkoi tuntua siltä, että yritin puhuttaa koomapotilasta.

-Sähän oot kirjanpitäjä…mitä sä tykkäät sun työstä?

Mies mulkaisi minua kuin olisi epäillyt minun vinoilevan. Hän risti kätensä rinnalleen, mikä ei ollut sama kuin minun asentoni.

-Niin siis mä oon palkanlaskennassa. Sehän on vähän sama juttu, tarkensin nopeasti entistä vaivautuneempana.

-Ei se oo yhtään sama juttu. Siis mähän hoidan oikeeta kirjanpitoa, Arno sanoi vakavasti.

Olin niin ihmeissäni hänen pitkästä puheenvuorostaan, että suljin suuni ja odotin, että hän vuorostaan jatkaisi keskustelua. Hän ei jatkanut. Nypläsin viinilasini jalkaa ja mielessäni käväisi Santerin arvio Arnosta. Tappavan tylsä pilkunviilaja. Nauru kupli kurkussani, enkä ehtinyt aivan ajoissa hillitä itseäni, kun suustani pääsi pieni kikatus. Purin nopeasti hampaani yhteen ja silmäni ampaisivat Arnoon, joka näytti paheksuvalta ja ärtyneeltä.

Levottomuus väänsi vatsaani ja päätäni särki ponnistuksesta, kun yritin keksiä jotain sanottavaa. Pitäisihän meidän nyt pystyä vähän parempaan, aikuisten ihmisten.

-Niin. Mutta kyllä palkanlaskennassa on tosi paljon sellasta, missä pitää olla pikkutarkka, aloitin horjuvasti.

Arnon ilme oli mitäänsanomaton ja silloin se tapahtui. Katastrofi. Aloin puhua työstäni.

-Tiedätkö sä esimerkiksi, että ihmiset puhuu äitiyslomasta ja vanhempainvapaasta ihan kuin ne olis sama juttu? Oikeesti äitiysloma on äidin loma suurin piirtein lapsen syntymästä 105 päivää ja vasta sitten alkaa vanhempainvapaa. Se kestää 158 päivää. Hoitovapaa taas…

Selvitin perin pohjin, mitä eroa on äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla ja mihin isyysvapaan voi sijoittaa. Kerroin, mistä työnantajan pitää maksaa ja mistä ei, mitä tarkoittaa osittainen hoitovapaa ja mitä sitten tapahtuu, jos hoitovapaan aikana alkaa odottaa toista lasta.

Höpötin ajatuksissani Arnon pikeepaidan napille ja kun lopulta tajusin, että olin ollut äänessä melko pitkään, nostin katseeni ja huomasin, että Arnon silmissä oli yhtä lasittunut katse kuin luonnontieteellisen museon täytetyillä eläimillä. Edelliset surkeat treffikokemukset hyökyivät mieleeni ja nolous poltteli poskiani. Etsin paniikissa jotain sopivan kevyttä sanomista ja lopulta möläytin:

-Niin siis, palkanlaskenta on kyllä niin tylsää, että mä voisin jäädä äitiyslomalle ihan vaan sen takia heti kättelyssä.

Se ei selvästikään ollut Arnon mielestä sopiva kevennys. Jos miehen ilme oli ollut kuin vahanaamio aikaisemmin, nyt näin selvän kauhun välähtävän hänen kasvoillaan. Mieleeni juolahti, että Santeri oli puhunut jotain koskettamisesta. Tartuin Arnoa ranteesta ja yritin selittää epävakaalla, surkealla äänellä:

-Emmä tarkottanu tietenkään…se oli vitsi…että mä haen isää tai jotain…

Arno tuijotti nyt kättäni ja hän keskeytti minut kovemmalla äänellä kuin hän oli koko aikana puhunut:

-Mun pitää tästä lähteä. Pitää käydä kaupassa ja mulla on muuta sovittua…

Hän nosti käteni pois ja työnsi tuolia taaksepäin.

-Oikein hyvää jatkoa, mies sitten sanoi jäykästi.

Pari sekuntia ja hän oli mennyt. Kun jännitys laukesi minussa, minusta tuntui että vapisin kuin rajun urheilusuorituksen jälkeen. Aloin toivoa, että Arno olisi tehnyt oharit. Se olisi ollut pientä tämän rinnalla. Nyt minusta tuntui aivan samalta kuin vuosia sitten.

Nousin pöydästä ja vaelsin hotellin vessaan. Sulkeuduin yhteen koppiin ja nielin pahan olon ja nöyryytyksen aiheuttamaa kuvotuksen tunnetta kädet kasvoillani. Samalla mielessäni pyöri luokattoman surkea esiintymiseni. Miksen vain ollut pysynyt kysymyksissä, kuten Santeri oli neuvonut? Miksi olin tarttunut Arnon käteen? Ja miksi helvetissä en osannut itse lähteä tilanteesta – olihan ollut aivan selvää, ettei välillämme ollut mitään kemiaa.

En tiedä, kauanko viivyin vessassa, mutta lopulta nousin ja lähdin kävelemään kohti kotia. Minusta tuntui kuin olisin raahannut jalkojani perässäni ja olin jo valmiiksi kiusaantunut, kun mietin mitä sanoisin Santerille. Minun ei olisi tarvinnut vaivautua. Kun tulin kotiin, siellä ei ollut ketään ja kun tarkistin puhelimeni, huomasin, että Santeri oli jättänyt tekstiviestin.

Lähdin käymään ulkona. Syön samalla, joten ei tarvi laittaa ruokaa.

Jostain syystä tunsin itseni loukkaantuneeksi. Sitten muistutin itselleni, että olin itse lähtenyt treffeille suurin piirtein heti, kun mies oli ehtinyt Suomeen. Vastasin haluttomasti pariin deitti-ilmoitukseen, katsoin vähän aikaa televisiota ja tein itselleni kanasalaatin. Kun Santerista ei kuulunut mitään pariin tuntiin, päätin niellä ylpeyteni ja soittaa miehelle. Hän ei vastannut.

Olkoon missä tykkää, ajattelin sitten ylpeästi. Riisuuduin ja menin sänkyyn, mutta uni ei suostunut tulemaan ja räpläsin jatkuvasti kännykkääni. Lopulta joskus puolenyön aikaan kuulin meteliä porstuasta. Samaan aikaan sain viestin. Se oli Kertulta.

Ootko sä idiootti? Oltiin Lauran kans terassilla ja törmättiin Santeriin. Se sanoi että sä oot treffeillä. Treffeillä. Kun sulla on TUO saman katon alla?

Mitä ilmeisimmin Kerttu ei enää ollut terassilla, mikä oli loogista, sillä hänellä oli aamulla töihinlähtö, mutta…inhottava aavistus kulki vartaloni läpi, kun hiivin ovelle kuuntelemaan, mitä keittiössä tapahtui. Santeri oli ilmeisesti huomannut kenkäni ja laukkuni eteisen naulakossa ja erotin vain vaimeaa mutinaa. Kuului kolahdus ja hetken oli aivan hiljaista. Sitten keittiöstä kantautui kikatus.

Rintaani alkoi kylmätä kuin joku olisi pyöritellyt sinne suurta lumipalloa. Santeri oli tuonut jonkun naisen tänne, kotiini. Ja minulla oli vahva epäilys siitä, kuka se oli. Päiväni oli tuntunut surkealta, mutta nyt jäinen möhkäle sisälläni uhkasi tukahduttaa minut ja minusta tuntui kuin suolistoani olisi kaiveltu tylsällä veitsellä.

Lähdin kohti sänkyä ja päätin, että teeskentelisin nukkuvani. Makasin kyljelläni, painoin toisen tyynyn korvaani vasten ja suljin silmäni. Jostain syystä muistot yli kymmenen vuoden takaa valtasivat mieleni ja muistin, miltä minusta oli tuntunut, kun olin kuullut Santerin menettäneen neitsyytensä 17-vuotiaana.

Santerin äiti oli vienyt poikansa mukanaan Itä-Suomeen, missä hänellä oli ollut sukulaisia ja siellä Santeri oli tutustunut pari vuotta vanhempaan Millaan. Milla oli kutsunut Santerin joihinkin bileisiin ja kun olutta oli kulunut ja ilta edennyt, he olivat päätyneet ensin suutelemaan Millan tyhjillään olleessa kodissa ja sitten harrastamaan seksiä.

Vatsassani pyörähti inhottavasti. Santeri ei olisi välttämättä edes kertonut minulle tapahtuneesta, jos en olisi kiusannut häntä siitä, että hän oli puhunut Millasta taukoamatta pari viikkoa reissun jälkeen. Kun sitten olin saanut tietää totuuden, minusta oli tuntunut kuin minut olisi jollain kummalla tavalla hylätty, vaikka mitään kuumaa romanssia Millan tai Santerin välille ei ollut syntynyt.

Tunteeni olivat liittyneet todennäköisesti siihen, että 1) minä olin se, jonka kanssa Santeri jakoi kaiken ja 2) juuri ennen Santerin matkaa välillämme oli melkein tapahtunut jotain. Paino sanalla ”melkein”, mutta silti.

Olimme tavanneet Linnanpuistossa lämpimänä kesäpäivänä juuri koulujen päättymisen jälkeen. Tarkoituksenamme oli ollut syödä täytettyjä patonkeja, nauttia auringosta, lukea ja jutella niitä näitä. Olin tullut paikalle aikaisemmin ja valinnut repustani vakavamman kirjan sijaan marketista ostamani kuuman kioskiromaanin. Olin ollut niin kiihkeän suudelmakohtauksen lumoissa, etten edes ollut huomannut, kun Santeri oli tullut paikalle. Hän oli saanut napattua kirjan käteensä, istunut viereeni, eikä ollut antanut kirjaa takaisin protesteistani ja huitomisestani huolimatta.

Santeri oli alkanut nauraa ja lukenut sitten ääneen yksityiskohtaista kuvausta kiihkeästä suudelmasta, joka sisälsi rintojen hyväilyä ja poltetta vatsanpohjassa.

-Santeri!, olin kiljunut nolostuneena, mutta nauranut samalla ääneen.

-Tätäkö te naiset haluutte?, Santeri oli kysynyt ja virnuillut minulle.

-Ivallinen ja kylmä sankari, joka vaan tempoo naisen käsivarsilleen ja tekee mitä lystää?, hän oli kysynyt. Hän oli kurtistanut kulmansa teatraalisesti kurttuun, tarttunut minua vyötäröstä ja pakottanut minut viltille selälleni.

Olin kikattanut hetken hervottomana, mutta sitten olin katsonut Santeria silmiin ja nähnyt, kuinka hänen silmänsä olivat näyttäneet tummenevan. Muistin, kuinka jotain lämmintä oli sävähtänyt lävitseni ja hetken aikaa olimme maanneet melkein päällekkäin jähmettyneinä paikoillemme. Santerin pää oli liikahtanut lähemmäs ja suuni oli raottunut. Sitten, samalla sekunnilla olin hämmentynyt ja pelästynyt niin, että olin rikkonut hetken lumouksen ja kiemurrellut pois hänen altaan.

-Miehillä on porno, naisilla on harlekiinit, olin vastannut nenäkkäästi ja hieman hengästyneesti.

Emme olleet puhuneet siitä, mitä oli ollut tapahtumaisillaan tai oliko jotain ollut tapahtumaisillaan ja kun Santeri oli matkansa jälkeen kertonut Millasta, olin sulkenut koko hetken mielestäni. Nyt kun muisto oli pelmahtanut esille, olin varma, että jos olisin odottanut vielä sekunnin, olisin saanut tietää, miltä tuntui suudella Santeria.

Keittiöstä kuului taas kikatus, jota eivät mitkään maailman tyynyt pystyneet eristämään. Tämä on minun kotini, ajattelin nyt jo vihaisena. Jos Santerin oli pakko saada naista, hän olisi voinut sentään mennä tämän luokse. Ja jos se oli Laura…voi saatana. Ennen kuin oikein käsitinkään, olin hypännyt sängystä ja täräyttänyt makuuhuoneen oven auki.

Harpoin pienen käytävän läpi keittiöön välittämättä siitä, ettei minulla ollut päälläni kuin pieni toppi ja alushousut. Kun pääsin keittiöön, jähmetyin ovelle näyn pysäyttämänä. Santeri istui keittiön pöydän ääressä samoissa farkuissa kuin aiemmin päivällä, mutta hänen t-paitansa näkyi olevan myttynä ruokapöydällä. Laura, Kertun kananaivoinen kaveri seisoi miehen takana liimaantuneena tämän selkää vasten ja hänen kätensä olivat Santerin leveillä harteilla.

Molempien päät kääntyivät katsomaan, kun ilmaannuin ovelle.

-Sofia!, Laura sirkutti hiukan sammaltaen ja heilautti kättään.

-Herätettiinkö me sut? Mä yritän antaa Santerille hierontaa, kun sen niska on ihan jumissa…, hän jatkoi ja katsoin punainen raivo päässäni palaen, kuinka hänen kätensä liukui Santerin niskalta hiuksille.

-Lauralla on yllättävän luja ote noin hennoksi naiseksi, Santeri mumisi, mutta ymmärsi sentään napata Lauran kädet pois niskaltaan.

-No mähän oon hieroja, Laura ilmoitti keimailevasti.

Katsoin naista inhoten. Laura oli muutamaa vuotta nuorempi kuin Santeri ja minä, ja vaikka hän ei ollut mikään järjen jättiläinen, hänellä oli täydellinen, hoikka vartalo, pitkät kiiltävän vaaleat hiukset ja niin suuret rinnat, että olin jo pitkään epäillyt niiden olevan silikonia. Hän ei myöskään epäröinyt esitellä avujaan ja nytkin hänellä oli päällään hihaton, ihoa tiukasti nuoleva lyhyt punainen mekko.

-Mä hävisin vedon, kun mä epäilin, että Laura ei kestäis kolmatta vodkasnapsia ja se sai päättää, mitä se saa palkinnoksi…, Santeri selitti ja sai Lauran taas kikattamaan.

Silmäni siirtyivät uudestaan pöydälle ja näin tosiaan vajaan vodkapullon, joka oli ilmeisesti kaivettu pakastimestani.

-Mä en saa nukuttua, ilmoitin niin jääkylmällä äänellä, että olisin luullut ikkunoihin kasvavan kuurankukkia.

-Hei anteeksi, Laura alkoi sössöttää ja jatkoi:

-Me voidaan mennä meille…Eino nukkuu jo ihan koko yön…

Inhoni Lauraa kohtaan kasvoi entisestään. Muistin, että hänellä oli kaksivuotiaan pojan yhteishuoltajuus entisen heilan kanssa ja nyt näytti siltä, että hän leuhotti kaupungilla Santerin perässä, vaikka oli hänen vuoronsa hoitaa poikaa.

-Mä luulen, että me ollaan juhlittu tarpeeks tänä iltana, Santeri sanoi huolettoman hyväntuulisesti Lauralle ja nousi tuolilta.

-Okei, Laura vastasi suu mutrulla, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui.

-Mä tekstaan sulle.

-Tehdään niin, Santeri vastasi raivostuttavan tyytyväisen kuuloisena.

Minua ällötti ja seisoin keittiön oviaukossa kädet lanteillani kuin makuuhuoneita vahtiva Kerberos. Vaikka mitäpä mikään vahtiminen olisi auttanut. Jos olisin tullut keittiöön pari minuuttia myöhemmin, pari olisi varmaan ollut jo täydessä touhussa. Laura sai viimein kimaltelevat korkokenkänsä jalkoihinsa ja katsoi sitten viettelevästi Santeriin päin.

-Hyvää yötä. Hoidetaan mun palkinto joku toinen kerta.

Minulle nainen heilautti vain kättään ja sitten hän viimein oli mennyt. Keittiöön laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus. Sitten kuulin puhuvani, vaikka minun ei ollut tarkoitus. Se oli selvästi tämän päivän vitsaukseni.

-Olisit vaan menny Lauran mukaan, kun sä selvästi halusit. Mä en kyllä arvannu, että tommoset silaribimbot on sun tyyppiä.

Ääneni oli raaka ja vihainen ja se tuntui kaikuvan keittiössä kuin kirkonkello. Santerin ilme muuttui tuimaksi ja hän käveli minua kohti hitaasti kuin hyökkäystä suunnitteleva kissapeto. Peräännyin pari askelta ovelta, mutta mies tuli perässä ja tarttui käsivarteeni.

-Mä päätin lähteä käymään ulkona, kun sä lähdit sun treffeille. Mä laitoin sulle viestiä. Mä tarkistin mun puhelimen alkuillasta useaan otteeseen. Mitä mun olis pitäny tehdä? Istua koko ilta yksin neljän seinän sisällä? Mä ajattelin, että sulla oli hauskaa.

Miehen ääni oli terävä ja äkkiä tunsin itseni hirvittävän pieneksi. Santeri seisoi melkein kiinni minussa, enkä tiennyt minne silmäni laittaa. Harmaissa silmissä myrskysi oudolla tavalla ja jos laskin katseeni, vastassani oli leveä, paljas rinta, joka sai sormeni syyhyämään halusta koskettaa, olinpa sitten miten vihainen hyvänsä. Käänsin pääni sivulle ja kivahdin samalla, kun yritin irrottautua Santerin otteesta:

-Hauskaa! Mulla oli yhtä hauskaa kuin kiehuvaan veteen työnnetyllä ravulla! Sulla sen sijaan on ilmiselvästi ollu hauskaa. Hyvä että edes jommallakummalla meistä!

-Mikset sä sitten soittanu?, Santeri ärähti  kärsimättömän kuuloisesti.

-Kyllä mä soitin! Myöhemmin. Sä et vastannu. Sulla oli varmaan niin kiire päästä käpälöimään Lauraa, että sä et kuullu tai nähny mitään muuta!

Tiesin olevani täysin kohtuuton, mutta iltani oli ollut niin surkea, etten osannut pitää suutani kiinni. Syntyi hetken hiljaisuus ja aloin olla kiusallisen tietoinen Santerin kädestä, joka edelleen puristi käsivarttani. Kun mies sitten puhui, hän puhui hiljaa ja selvästi artikuloiden.

-Mä en tosiaan kuullu, mutta sillä ei oo mitään tekemistä Lauran kans. Siellä oli paljon porukkaa liikkeellä. Ja mitä Laura sua kiinnostaa? Itsellähän sulla on treffiprojekti meneillään. Se kutsui itsensä jatkoille, kun se asuu tässä lähellä ja me vaan vähän hölmöiltiin…

-Hölmöilitte! Senkö takia sä oot puolialaston?, äyskäisin raivostuneena.

-Olisitko sä pannu Lauraa, jos mä en olis tullu väliin?, sähähdin sitten ja katseeni kääntyi takaisin Santerin silmiin, jotka näyttivät jo salamoivan.

-Ehkä. Mun ei tietääkseni tarvi kysyä sun lupaa siihen, ketä mä panen, Santeri vastasi uhkaavalla, pehmeällä äänellä ja jatkoi:

-Ja nyt kun sä oot ajanu mun huvituksen tiehensä…

Mies astahti vielä askelen eteenpäin ja painoi minut käytävän seinää vasten. Ohuen topin peittämät rintani puristuivat tiukasti Santerin kovaa, paljasta rintaa vasten, ja äkkiä minun oli mahdotonta muodostaa minkäänlaista alkeellistakaan ajatusta saati vastalausetta. Suuttumus valui minusta kuin pesuvesi viemäriin ja sydämeni alkoi jyskyttää niin kovaa, että tuntui kuin se olisi kaikunut kaikkialla huoneistossa.

Santerin toinen käsi nousi niskalleni ja koko vartaloni vavahti. Kun hänen sormenpäänsä kiertyivät hiuksiini ja nykäisivät, jotta minun olisi pakko katsoa häntä silmiin, muistin uneni. Todellinen Santeri ei varsinaisesti tukistanut minua, mutta tämä tuntui sata kertaa paremmalta. Paremmalta ja pelottavammalta.

Säkeneet iskivät hermonpäihini ja lähtivät leviämään kaikkialle vartalooni.Vatsanpohjastani nousi hallitsematon himo, joka kiertyi ympärilleni kuin jättimäinen käärme. Rinnankärkeni kovettuivat ja kiristyivät ohuen topin alla ja tunsin kuuman kosteuden puskevan jalkoväliini ja pikkuhousuihini.Tuijotin huumaantuneena miestä silmiin ja kun en sanonut enkä tehnyt mitään, Santerin silmät putosivat alemmas, huulilleni. Kun kieleni livahti kostuttamaan niitä, mies äännähti karheasti ja kirosi:

-Voi helvetti.

Sitten hänen suunsa peitti omani.

Suuni avautui välittömästi ja huokaisin Santerin suuhun, kun hän hieroi huuliaan huuliani vasten, kosketteli niitä kielellään ja näykkäisi hellästi pari kertaa. Mies maistui hiukan oluelta, mutta enemmän vain omalta herkulliselta itseltään. Sisältäni nousi pintaan jokin primitiivinen peto, jonka en ollut koskaan tiennyt majailevan minussa. Upotin kynteni Santerin selkään ja sain hänet sihahtamaan ja syventämään sitten suudelmaa niin, että kielemme alkoivat kosketella toisiaan, liukua vastakkain, tutkia toinen toisemme suuta.

Tunsin kuinka toppiani nykäistiin alaspäin ja lämmin koura puristui paljaan rintani ympärille. Vartaloni nytkähti minulle täysin ennen kokemattomasta, räjähtävästä nautinnosta ja kaartui Santeria vasten. Voihkin miehen huulia vasten, liu’utin käsiäni hänen vartalollaan juuri kuten olin alusta asti halunnut ja toinen sääreni nousi ja kiertyi Santerin säären ympärille kuin sillä olisi ollut oma tahto. Tunsin kovan, pitkän harjanteen vatsaani vasten ja vääntelehdin vaistomaisesti sitä vasten.

Kuulin Santerin hengittävän yhtä epätoivoisen raskaasti kuin itsenikin ja kun hänen kätensä liukui paljaalta rinnaltani vyötärölleni, päähäni ei mahtunut muuta kuin että halusin hänen vievän minut sänkyyn. Heti paikalla. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Santeri irrottautui minusta ja astahti taaksepäin. Pääni tuntui siltä kuin se olisi ollut vinhasti kiertävässä karusellissa ja nojauduin raskaasti seinää vasten, kun jalat eivät tuntuneet kannattavan minua.

-Anteeksi, Santeri sanoi hetken kuluttua vaivalloisesti ja tunsin hänen lämpimät sormensa ihollani, kun hän nosti toppini olkaimen takaisin paikoilleen.

-Anna anteeksi Sofia. Mä tiedän, että sä et halua…mä en halunnu…

Miehen matalalla äänellä aloittamat lauseenpätkät toimivat kuin saavillinen kylmää vettä. Santeri oli suudellut minua, koska oli halunnut rankaista minua. Siitä, että olin ajanut Lauran tiehensä. Hänhän oli itse sanonut niin.

Mutta hän oli kiihottunut – aivan varmasti oli, intin itselleni. Ehkä hän oli ajatellut Lauraa, toinen ääni tivasi vastaan. Sillehän oli oma sanontansakin. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. Ja juurihan hän oli sen sanonut. Olennaisimman. Mä en halunnu.

-Mä tiedän. Sä halusit jotain aivan muuta, sanoin äänellä, jonka piti olla ivallinen, mutta onnistui kuulostamaan vain onnettomalta.

-Se ei pidä paikkansa, Santeri vastasi ilmeettömällä äänellä.

Olin ollut niin maassa koko illan ja nyt vielä Santerin suudelman romuttama, että en jaksanut enää ajatella saati puhua. Hengitykseni kulki edelleen lyhyin nykäyksin, mutta sain puristettua lyhyesti värisevällä äänellä:

-Mä meen nyt nukkuun. Jutellaan huomenna.

Santeri nyökkäsi, mutta hänen ilmeensä oli järkähtämätön, kun hän sanoi:

-Hyvä on. Mee nukkuun. Mutta huomenna me puhutaan. Sä lupasit kertoa, mitä sun treffeillä tapahtuu. Ja huomenna sä kerrot.

Kommentit (0)