YSTÄVÄ 7

Vietin aamupäivän sängyssä ja jos en itkenyt, vihasin itseäni siitä, että olin saattanut itseni sellaiseen tilanteeseen. Kaduin katkerasti, etten ollut osannut pitää näppejäni irti Santerista. Katumistani häiritsi vain yksi asia. Kehoni ei tuntunut katuvan lainkaan. Muistot viime yöltä työntyivät mieleeni jatkuvasti ja peittivät kaiken muun alleen vääjäämättä kuin nousuvesi.

Olin siis valmis suljetun osaston suljetuimpaan kopperoon, kun kuulin Santerin lähtevän puolen päivän aikoihin jonnekin. Ehkä hän oli menossa salille tai lenkille. Ehkä soittamaan lohduttavan puhelun Nikkille. Tai löytämään uuden panokaverin. Ajatus Nikkistä sai minut taas vihaiseksi ja onnettomaksi, mutta minä en ollut sitä tyyppiä, joka menettää ruokahalunsa surressaan, joten kaivauduin ulos sängystä ja lampsin keittiöön. En jaksanut alkaa kokata, joten keitin kahvia, söin pari voileipää ja kaivoin sitten pakastimesta paketillisen jäätelöä. Mukaani kaappasin läppärin.

Se, mitä seuraavaksi tein, oli oikea klisee. Hotkin valtavaa lohtujäätelöannostani ja itseäni kiduttaakseni aloin selata IMDB:iä. Etsin Nikki-nimisiä näyttelijöitä, eikä minulta mennyt kovin kauaa, kun olin supistanut valikoiman pariin naiseen. Santeri oli sanonut, ettei nainen ollut ollut vielä suuremmissa rooleissa ja karsin liian vanhat ja liian nuoret joukosta. Tuloksena oli kaksi vaihtoehtoa. Langanlaiha blondi ja upea punapää, jolla oli häikäisevä hymy. Profiilin perusteella epäilin, ettei blondi ollut Santerin Nikki, sillä hänen krediittilistansa oli liian lyhyt – mieshän oli viitannut siihen, että Nikki oli tehnyt jo pitkään töitä pienemmissä rooleissa.

Selasin Nikkin kuvia ja jäätelöstä huolimatta suuni alkoi maistua siltä kuin kuin sinne olisi kaadettu akkuhappoa. Naisen vartalo oli hoikka, mutta kurvikas ja hänen kasvonsa olivat täydellisen soikeat ja silmänsä tummanvihreät (tämän pystyin näkemään, kun osuin kasvokuvaan googlettamalla). Tungin lisää jäätelöä suuhuni ja vihasin sekä Santeria että Nikkiä.

Lopulta nakkasin läppärin inhoten patjalle ja makasin hetken selälläni kattoon tuijottaen. Mietin, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä ja pyörittelin päässäni aamuista riitaamme edestakaisin. Lämmin ailahdus käväisi vatsassani, kun muistin mitä Santeri oli sanonut.

Mun pää menee täysin sekaisin, kun mä vaan katon suhun. Nikki ei merkitse mulle mitään verrattuna siihen, mitä sä…

Entinen Santeri ei olisi koskaan sanonut mitään niin suoraa. Mitäköhän hän sanoi Nikkille, kun he päätyivät sänkyyn?

Naisen kuva pyörähti taas mielessäni. Vihaiset solmut kiristivät vatsaani ja henkeäni ahdisti. Hieroin ohimoitani ja puhalsin ilmaa ulos. Mikään ei auttanut. Halusin repiä silmät Nikkin päästä, halusin skalpeerata sen upean punaisen kuontalon hänen päästään ja mahdollisesti potkaista naisen porrastasanteelta alas mahdollisimman jyrkkiin portaisiin. Olin ollut mustasukkainen Laurasta, mutta nyt olin niin infernaalisen mustasukkainen, että olin hukkua tunteeseen kuin mustaan, paksuun, likaiseen öljyyn.

Käsitin kyllä, että tunteeni olivat liian voimakkaat suhteessa siihen, että olin itse vielä aamulla ajatellut, että huvittelisin Santerin kanssa sen ajan kuin mies oli Suomessa. Mitä minulle kuului, jos hänellä oli samanlainen säätö Yhdysvalloissa? Santeri ei ollut valehdellut minulle, kun olin kysynyt Nikkistä. Hän oli kuulostanut vilpittömältä, kun oli sanonut, ettei hänellä ollut suhdetta naiseen. Sen pitäisi riittää naiselle, joka halusi harrastaa ihanaa seksiä ilman sitoumuksia.

Mutta se ei riittänyt. Minä halusin enemmän kuin ihanaa seksiä ilman sitoumuksia. Olin vaarallisen ihastunut Santeriin, ja kun katsoin ajassa taaksepäin, aloin ymmärtää, että perusta tälle kaikelle oli valettu jo aikaa sitten.

Viimeisenä kahtena vuotena ainoa miessuhteeni oli ollut sähköpostikirjeenvaihto Santerin kanssa. Olin odottanut kiihtyneenä ja onnellisena jokaikistä viestiä, jonka Santeri oli minulle kirjoittanut. Olin lukenut jokaisen viestin monta kertaa, nauranut, miettinyt teräviä kommentteja ja älykkäitä vastauksia, ja kun olin lähettänyt vastauksen, olin tarkistanut sähköpostini muutaman tunnin välein. Koko aikana mieleeni ei ollut tullut lainkaan kukaan toinen mies saati jotain niin vaivalloista kuin treffeillä käynti.

Ajatukseni ajelehtivat vielä kauemmas, aikaan kun Santeri oli vielä asunut Suomessa – ja erityisesti erääseen tiettyyn viikonloppuun. Oli ollut talvi ja olimme päättäneet juhlistaa viikonloppua hehkuviinillä. Olimme 18-vuotiaita, Santerin äiti oli poissa kaupungista ja olimme pelanneet Trivial Pursuitia. Jokaisen väärän vastauksen kohdalla piti hörpätä reilu kulaus viiniä. Totta kai Santerilla oli miehenä ja isokokoisempana etulyöntiasema, ja vaikka olimme pelissä tasaväkisiä, olin pian kännissä kuin käki. Ilta oli päättynyt siihen, että olin oksentanut Santerin vessassa, kun mies oli pidellyt tukkaani ja nauranut katketakseen.

En uskaltanut lähteä kotiin siinä kunnossa ja laitoin vain äidille viestiä, että jäisin yöksi Santerin luo. Aamulla olin herännyt Santerin 140-senttisessä sängyssä painautuneena miehen rintaa vasten. Hänen kätensä oli kiertyneenä vyötärölleni ja vaikka päässäni hakkasivat maailman kaikki lyömäsoittimet yhtä aikaa, minua ei enää kuvottanut, ja oloni oli tuntunut päänsärystä huolimatta omituisen hyvältä. Olin liikahtanut hiukan lähemmäs Santeria ja tämä heräsi liikkeeseeni. Mies oli räpytellyt silmiään ja katsonut minua tavalla, joka sai minut jähmettymään ja perhosparven lennähtämään vatsanpohjaani.

-Ootko sä hengissä?, hän oli kysynyt unesta karhealla äänellä.

Kun nyökkäsin, hänen kätensä vaelsi vyötäröltäni lantiolle, ja yhtäkkiä huomasin pidätteleväni hengitystäni.

-Mä haisen varmaan ihan hirveeltä, henkäisin nopeasti ja nousin istumaan.

Olin käynyt suihkussa ja lähtenyt sitten hiukan vaivautuneen aamupalan jälkeen kotiin. Pari viikkoa myöhemmin Santeri oli alkanut seurustella erään Jennan kanssa, joka oli vuotta alemmalla luokalla lukiossamme. Jennassa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta olin ollut ärtynyt ja onneton, kun seuraamme tunki yhä useammin kolmas pyörä, ja kahdenkeskinen aikani Santerin kanssa väheni huomattavasti. Niinpä sitten eräänä iltana lähdin Kertun kanssa tuttavamme kotibileisiin, joissa join rohkaisuksi sen verran viiniä, että pääsin eroon neitsyydestäni.

Se oli kammottava kokemus. Juttelin minulle ennestään tuntemattoman Joonaksen kanssa pari tuntia ja lähdin sitten hänen kotiinsa. Joonas oli varmaan yhtä kokematon kuin minä, ja pelkästään kondomin saaminen päälle oli ollut yhtä ponnistelua, jota molempien humalatila ei ainakaan helpottanut. Yhdyntä kesti pari minuuttia ja kiitin luojaani, kun se päättyi. Olin maannut jäykkänä koko toimituksen ajan, ja minuun oli sattunut kuin joku olisi leikannut minua veitsellä. Kun Joonas oli huomannut lakanoille vuotaneen veren, hän oli saanut sen laatuisen paniikkikohtauksen, että olimme herättäneet hänen vanhempansa vaihtaessamme vuodevaatteita ja jynssätessämme jälkiä.

Santeri oli eronnut Jennasta muutaman kuukauden jälkeen, ja kaikki oli palannut melkolailla normaaleihin uomiinsa. Minusta oli kuitenkin tuntunut, että Santeri oli etääntynyt minusta. En aivan ollut osannut määritellä, mistä tunne johtui. Ehkä siitä, että hän ei enää halannut minua kuten ennen tai tarttunut käteeni, kun olin pahoillani jostain. Ehkä siitä, että emme enää yökyläilleet toistemme luona. Asia oli vaivannut minua, mutta vaikka kukaan ei ollut minulle yhtä läheinen kuin Santeri, en ollut osannut ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan. Niinpä olin työntänyt kaiken mielestäni ja jatkanut kuten ennenkin. Melkein kuten ennenkin.

Nyt ihmettelin, olisimmeko minä ja Santeri voineet olla enemmän kuin vain ystäviä, jos en olisi ollut niin arka. Oliko Santeri silloin aikanaan halunnut enemmän? Olisimmeko nyt yhdessä, harrastaisimmeko upeaa seksiä, nauraisimmeko yhdessä, kinaisimmeko typeristä pikku asioista joka päivä?

No, se juna meni jo aikaa sitten, ajattelin ahdistava pala kurkussani. Santeri asui nyt Los Angelesissa, ja kaikki mitä hänellä oli minulle tarjota, oli lyhyt romanssi. Tajusin, että olin investoinut viimeiset kaksi vuotta aivan liikaa ihmissuhteeseen, joka toimi käytännössä vain ja ainoastaan tietokoneen välityksellä, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että mies tietokoneen tuolla puolen oli osoittautunut sata kertaa haluttavammaksi kuin olin osannut odottaa.

Mietin, että ehkä minun pitäisi olla kiitollinen Nikkin aiheuttamasta keskeytyksestä ja siitä tiedosta, että nykyinen suuren maailman Santeri harrasti huolettomia pikku suhteita ilman sitoumuksia, kun sille päälle sattui. Minun pitäisi muistaa treffisuunnitelmani ja palata takaisin ystävälinjalle Santerin kanssa, vaikeaa tai ei. Ehkä vapautumiseni sängyssä Santerin kanssa poikisi hyvää seksiä jonkun muunkin kanssa.

Katsoin kelloa ja huomasin sen lähentelevän kolmea. Lähdin keittiöön ja tällä kertaa kaivoin ruoanlaittovälineet esille. Aloin valmistella kotitekoisia hampurilaisia, joihin tein itse myös sämpylät. Olin vaivaamassa taikinaa, kun ovi kolahti ja Santeri astui sisälle. Käännyin katsomaan ja hetkeksi kaikki järkevät ajatukset karkasivat päästäni. Miehellä oli päällään valkoinen t-paita ja harmaat college-housut, jotka roikkuivat herkullisesti hänen lanteillaan. Mieleni teki juosta häntä vastaan, työntää taikinaiset käteni hänen iholleen ja rukoilla – tällä kertaa anteeksiantoa. Noin niin kuin alkajaisiksi.

Santeri katsahti minuun varautuneesti ja kun en heti saanut sanaa suustani, hän totesi:

-Sä oot tullu ulos.

Nielaisin ja vastasin epävakaalla äänellä:

-Joo. Mä luulen, että meidän pitää puhua.

-Jos sä haluut, että mä lähden, sun ei tarvi sanoa sanaakaan. Äläkä vaan pyydä mua jäämään jostain velvollisuudentunnosta. Mä pääsen hautajaisiin kyllä taksillaki tai vuokraan auton.

Hautajaiset. Ne olivat kahden päivän päästä ja olin luvannut miehelle kyydin Hauholle, jossa toimitus pidettäisiin. Olin kaiken tunnemyrskyn keskellä jo ehtinyt unohtaa ne. Minua hävetti, vaikka tiesinkin, miten Santeri suhtautui isänsä hautajaisiin. Hän ei koskaan ollut puhunut paljon siitä, mitä hänen kotonaan oli tapahtunut vielä silloin, kun hänen äitinsä ja isänsä olivat olleet naimisissa, mutta sen tiesin, että mitään mukavaa se ei ollut ollut. Santerin isä oli ollut pahapäinen humalassa, ja koska hän oli juonut jatkuvasti, kotielämä oli ollut yhtä helvettiä, kuten Santeri sitä aikoinaan oli kuvannut. Tiesin, että hänen isänsä oli lyönyt hänen äitiään, mutta en ollut varma, oliko väkivalta ulottunut hänen poikaansa.

Puhdistin käteni ja puistin päätäni.

-Mä…mä oon pahoillani siitä aamuisesta. Sä hoidat sun suhteet tietenki niin kuin sä…

Santeri huokaisi ärtyneesti, mutta nostin käteni pystyyn ja jatkoin:

-Mä tiedän. Sun mielestä se ei oo suhde. Sun asia. Joka tapauksessa, mä haluun, että sä jäät tänne.

Santeri näytti epäröivän hetken, mutta sitten hän asteli luokseni ja kysyi:

-Ootko sä varma? Sun pitää tietää, että sulla ei oo mitään syytä olla mustasukkainen Nikkille.

Irvistin mielessäni. Keksin montakin hyvää syytä olla mustasukkainen Nikkille, joka oli kaunis, menestynyt ja asui samassa kaupungissa kuin Santeri. Sitten muistin hiukan jälkijunassa, että aioin palata ystävyyslinjalle, ja että minkäänlainen mustasukkaisuus ei tullut kysymykseenkään. Avasin suuni kertoakseni yksinäisen aivoriiheni tulokset, mutta Santerin silmät välähtivät ja hänen kätensä livahti niskalleni. Mies kumartui niin, että hänen huulensa hipoivat korvaani ja hän kehräsi:

-Voisitko sä näyttää mulle, kuinka pahoillas sä oikeesti oot?

Aivoni poksahtivat oikosulkuun, huojahdin tahtomattani Santeria vasten ja otin kädelläni tukea hänen rinnastaan. Katsoin ihmeissäni, kuinka sormeni lähtivät liikkeelle ja liukuivat alemmas Santerin vatsalle. Sitten muistin, mitä juuri olin päättänyt ja säpsähdin hereille kuin lumouksesta. Vetäydyin kauemmas ja sanoin hiljaa:

-Musta tuntuu, että meidän ei enää pitäis tehdä sitä.

Santerin kasvot kivettyivät ja kiirehdin selittämään:

-Viime yö oli…ihana. Enemmän kuin ihana. Mä en oo koskaan kokenu mitään sellasta. Mutta se oli virhe. Mä en oo sitä tyyppiä.

Mies siristi silmiään ja vaaleat, tuuheat kulmat kurtistuivat.

-Ja mitähän tyyppiä sä tarkoitat? Tyyppiä, joka ei harrasta mahtavaa seksiä?

-Tyyppiä, joka ei harrasta lyhyitä suhteita. Varsinkaan ystävien kesken.

-Jalo periaate, mutta sä taisit rikkoa molempia kohtia viime yönä, Santeri kommentoi kuivasti.

Käänsin päätäni vaivautuneena, jotta minun ei tarvitsisi kohdata Santerin aivan liian houkuttelevaa katsetta. Kokosin ajatuksiani ja yritin keskittyä ja selittää, vaikka sanat eivät tahtoneet tulla ja koko olemukseni pisti hanttiin:

-Seksillä leikkiminen tuntuu musta vaaralliselta, kun musta on tuntunu niin hyvältä saada sut takaisin mun elämään…

-Oliko se susta leikkimistä?, Santeri kivahti ja näytti niin vaarallisen vihaiselta, että suljin suuni.

Tuijotimme toisiamme. Minä epätoivoisena, Santeri selvästi ärtyneenä.

Ystävyys. Muista ystävyys.

-Sä oot mun ystävä, sain viimein kuiskattua.

-Miten mä voisin unohtaa? Sitähän sä hoet koko ajan!, Santeri ärähti niin että sävähdin.

-Se on tärkeää!, huudahdin anovasti.

Miehen silmät leimusivat ja hän sanoi kireästi:

-Jos ei mitään koskaan uskalla, ei mitään voi voittaakaan.

En ymmärtänyt, mitä mies ajoi takaa ja toivoin, että hän selittäisi, miksi hän vaikutti niin raivostuneelta. Hän ei tehnyt niin. Hän haroi hiuksiaan ja heilautti sitten kättään.

-Eli ymmärränkö mä nyt oikein? Sä haluat palata ajassa taaksepäin ja kuvitella, että viimeöistä ei tapahtunu?

Tunsin oloni maailman suurimmaksi valehtelijaksi, kun nyökkäsin ja työnsin sanat suustani:

-Eihän tehtyä saa tekemättömäksi, mutta…joo. Ollaan ystäviä. Niinku ennenkin. Mä en halua, että sä lähdet. Mä haluan, että me…katotaan leffoja, tehdään ruokaa, jutellaan, käydään ulkona…niinku ennenki.

Santerin harmaat silmät kiilsivät turhautuneina ja hetken pelkäsin, että hän ilmoittaisi lähtevänsä joka tapauksessa. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi sama päättäväinen ilme, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hän nosti kätensä ja siveli poskeani, antoi sormiensa vaeltaa kaulalleni ja siitä olkapäälleni. Veri alkoi jyristä korvissani ja selkärankaani tuntui iskevän sähköinen piiska. Rinnannipukkani kivettyivät välittömästi ja päästin värisevän huokauksen.

-Senkin pieni valehtelija, Santeri melkein tavasi minulle upottavan pehmeällä äänellä ja jatkoi:

-Mutta okei. Mä jään tänne ja leikin sun ystävää niin hyvin kuin mä ikinä osaan. Mä en koske suhun enää. Mutta tiedä, että sä saat tulla ja koskea mua. Missä vaan. Milloin vaan.

Hän kohotti kädellään kasvojani, enkä minä olisi päässyt liikkeelle, vaikka raivostunut villisikalauma olisi juossut minua kohti.

-Täällä keittiössä. Sohvalla. Sängyssä. Suihkussa.Yöllä. Päivällä. Kesken kirjoittamisen. Kesken vaikka jonkun vitun puhelun. Jos mulla on jotain kesken, mä lupaan lopettaa sen.

Miehen sanat värisivät kaikkialla ympärilläni, imeytyivät ihon alle, enkä saanut sanaa suustani. Vapisin paikoillani ja katsoin puoliksi umpeen sulkeutuneiden silmieni lomasta, kun Santeri suoristautui ja sanoi äkkiä neutraaliin ja miellyttävän yllättyneeseen sävyyn:

-Itsetehtyjä hampurilaisia. Varmaan hyviä. Syödäänkö pian?

Töllistelin miestä hetken ällistyneenä, mutta yskäisin sitten hengästyneesti ja sanoin vaivalloisesti:

-Ihan pian.

-Kivaa. Tarvitko sä apua?

_________________________

Kun olimme saaneet hampurilaiset valmiiksi, purin hampaitani yhteen niin, että ne olisivat voineet murentua suuhuni ja selkärankani oli niin jäykkä, että se tuntui rautakangelta. Santeri oli paistanut pihvejä, kun minä olin pilkkonut sipulia, tomaattia ja valmistellut salaattia ja pelkkä miehen lähellä oleminen tuntui siltä kuin olisin itse Ikaros ja lentänyt liian lähelle aurinkoa. Mies oli rupatellut niitä näitä, kertonut upeista kuuluisan ohjaajan järjestämistä grillijuhlista, joissa oli ollut kaikkea muuta paitsi kunnollisia hampurilaisia, ensi-iltajuhlista, joissa ei ollut ollut muuta kuin hampurilaisia ja siinä sivussa maininnut, että oli katselemassa itselleen uutta asuntoa, josta olisi näkymä merelle. 

Kuuntelin pääasiassa hiljaisena ja käsitin entistä selkeämmin, miten kaukana toisistaan elämämme olivat. Olin tehnyt oikean päätöksen, vakuutin itselleni joka toinen minuutti. Santeri saattoi olla ärtynyt päätöksestäni ja hän ehkä halusi minua juuri nyt, mutta kukaan ei pystynyt vaihtamaan noin helposti kevyeen seurusteluun äskeisen keskustelun jälkeen, jos oli tosissaan ihastunut.

Kun istuimme syömään, yritin keksiä viimein jotain sanottavaa ja muistin hautajaiset.

-Koska sä aiot käydä Hauholla?

-Parin päivän päästä. Sunnuntaina, heti hautajaisten jälkeen. Ei sinne ketään muita varmaan tuu kuin mä ja Taina ja me mennään sen kans. Jos nyt Esko ei ilmaannu, Santeri vastasi välinpitämättömän kuuloisena.

Taina oli Santerin täti, jonka minäkin olin tavannut usein vielä silloin, kun olimme olleet nuoria, ja Santeri oli asunut Hämeenlinnassa. Esko taas oli Santerin isän vanhempi veli. Häntä en ollut tavannut.

-Miten se…sä sanoit, että se oli ollu kuolleena ainaki viikon?

-Sillä oli todettu diabetes pari vuotta aiemmin, mutta tuskin se siitä mitään välitti. Ryyppäs vaan niin kuin ennenki ja riehui paikallisissa pulijengeissä. Joku sen ryyppykavereista sen löysiki.

Santeri oli aina niin torjuva, kun hänen isänsä tuli puheeksi, että harkitsin hetken ennen kuin esitin seuraavan kysymyksen.

-Miltä susta tuntuu?

Santeri katsoi minua suoraan silmiin ja hänen harmaat iiriksensä olivat kuin jääkylmää graniittia. Hänen äänensä oli vähintään yhtä kova.

-Ei miltään. Jos joltain, niin siltä, että se pääsi liian helpolla.

Nyökkäsin hiljaa ja haukkasin palan hampurilaistani. Hetken päästä uskaltauduin jatkamaan keskustelua.

-Haluisitko sä, että mä tuun mukaan? Mä tiedän, että me sovittiin että mä vien sut kirkolle ja haen sieltä talolta, mutta…

Santeri katsahti minuun nopeasti ja hymyili sitten jäykästi.

-Ei sun tartte, kuului viileä vastaus.

Minusta tuntui kuin minua olisi läimäisty ja nöyryytyksen puna kohosi poskilleni:

-Ei tietenkään, mä ajattelin…eihän ne hautajaiset mulle kuulu…

-En mä sillä, Santeri keskeytti änkytykseni ja lisäsi sitten:

-Mä olisin iloinen, jos sä tulisit. Mä vaan aattelin, ettei sun tarvi velvollisuudesta tarjoutua. Tai säälistä.

-En mä sääli sua. Miks mä säälisin Suomen tämän hetken cooleinta julkkista ja mahdollista Oscar-ehdokasta?, yritin keventää tunnelmaa.

Santeri jäykkä ilme suli ja hän hymyili minulle. Minusta tuntui kuin olisin voittanut kultaa olympialaisissa. Katsoin kuin hypnotisoituna, kun miehen harmaat silmät siristyivät, suupielet kohosivat ja hänen toiseen poskeensa ilmestyi pieni kuoppa. 

-Mä en oo oikein koskaan tajunnu, mitä cool oikeestaan edes tarkottaa, mies vastasi.

-No nyt sä tiedät. Se tarkottaa sua. Cosmo oikeesti kirjotti niin.

-Mä en oo tiennykään, että noutoruoalla elävä poikamies, joka arki koostuu lähinnä siitä, että se kirjottaa aamusta iltaan läppärilleen mielikuvitustarinoita, on yhtä kuin cool, Santeri vastasi ilkamoivalla äänellä.

-Älä esitä vaatimatonta. Sä tiedät ihan hyvin, että sä oot saavuttanu jotain hienoa, totesin moittivasti.

-En mä esitä vaatimatonta. Appelsiinit on hieno käsikirjoitus ja me ollaan ansaittu kiitokset hyvästä työstä. Mä oon hyvä käsikirjoittaja. Mutta emmä silti käsitä, mitä se coolius on.

Keskustelumme katkesi, kun Santerin puhelin pärähti soimaan. Nikki? Suupieleni kiristyivät välittömästi ja melkein yhtä nopeasti yritin rentouttaa niitä – surkein tuloksin.

Ei kuulu sinulle, ei kuulu sinulle, ei kuulu sinulle, päässäni hakkasi, mutta helpotus hyökyi silti sisääni, kun Santeri alkoi puhua suomea. Lyhyen tervehdyksen jälkeen kului pitkä aika, ennen kuin Santeri sanoi mitään. Hänen ilmeensä muuttui sitä jähmeämmäksi, mitä pidempään hiljaisuutta kesti, ja kun hän lopulta puhui hän sanoi vain:

-Ei. Ei Taina, mä en hanki kukkia. En yhtä ainoaa.

Ja sitten:

-Ihan sama, mitä se ajattelee. Jos isä on nyt jossain…ja toivottavasti se on helvetissä…, se saa olla kiitollinen, että mä ylipäänsä tuun sen hautajaisiin. Enkä olis tullukaan, jos mä en tykkäis susta, ja jos sä et olis maanitellut ja painostanu suurin piirtein kymmenellä puhelulla päivässä.

Santeri ei tehnyt elettäkään lähteäkseen pois ja puhuakseen yksin, mutta minä nousin pöydästä ja haparoin makuuhuoneeseeni. Minun oli pakko päästä jonnekin rauhoittumaan, sillä oloni oli vieläkin sekasortoinen käymämme keskustelun jälkeen, eikä vaivattoman yhdessäolon teeskentely ainakaan helpottanut oloani. Suljin oven takanani ja kuulin Santerin äänen enää matalana puheensorinana. 

Olipa välisemme kommunikointi ollut viimeisen tunnin aikana millaista tahansa, päädyin aina haluamaan samaa. Sitä, mihin Santeri oli minua yllyttänyt. Halusin koskettaa häntä. En pitänyt Santerin huolettomasta jutustelusta, kun olin juuri torjunut hänet. Se sai minut haluamaan koskettaa häntä ja kokeilemaan, mitä tapahtuisi. Kun näin hänen kivikovan ilmeensä, kun hän puhui isästään, halusin koskettaa häntä ja painautua lohduttavasti hänen syliinsä. Halusin koskettaa häntä, kun liikuimme flirttailun rajamailla ja hän hymyili minulle silmät kirkkaina kuin kevätpuro. 

Tartuin läppäriini ja aloin selata deittisivustolta tulleita vastauksia epätoivon vimmalla. Silmäilin viestejä innottomasti läpi, kunnes löysin yhden, joka vaikutti hiukan lupaavammalta kuin muut. Viesti oli tullut vastikään, se oli järkevän mittainen, ei sisältänyt puistattavia kuvia ja oli kirjoitettu hyvällä suomen kielellä mukavan ironiseen sävyyn. Mies oli minua muutaman vuoden vanhempi toimittaja ja piti lukemisesta ja penkkiurheilusta. Mieleni teki painaa läppäri kiinni, mutta muistin, mitä olin aiemmin päivällä päättänyt ja vastasin miehelle muutamalla sanalla.

Piilottelin vielä hetken huoneessani, mutta sitten päätin ehdottaa Santerille kävelyretkeä rantareitin ympäri. Ajattelin, että saisin ehkä purettua turhautumistani edes liikuntaan, mutta se oli turha toive. Ilma oli kaunis ja liikkeellä oli paljon väkeä, mutta minä tuskin näin eteeni tai tunsin jalkojani – niin tietoinen olin Santerista vieressäni. Kävellessämme leppeässä tuulessa linnan tienoilla puhelimeni kilahti ja katsoin minulle saapunutta viestiä. Santeri ilmeisesti huomasi treffipalvelun logon ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän lausahti pehmeästi:

-Onko sulla uudet treffit suunnitelmissa? Vastahan sä tänä aamuna heräsit mun vierestä?

Olin ehtinyt lukea Taneliksi esittäytyneen miehen ehdotuksen treffeistä seuraavalle päivälle ja puolustauduin posket helottaen:

-Mehän sovittin, että se oli virhe.

-ME ei sovittu mitään sellasta, Santeri vastasi tiukasti ja nappasi puhelimen kädestäni.

-Hei! Anna se takaisin!, älähdin ja yritin pomppia ja huitoa saadakseni laitteen takaisin.

Siitä ei ollut mitään apua. Mies piteli puhelinta kaukana korkeuksissa ja luki viestiä häiriintymättä hiventäkään.

-Hmm..toimittaja tällä kertaa. Hyvä tyttö, täähän on edistystä. Mutta eikö sun aamuinen kiukuttelu ollu aika tekopyhää, jos sä ite tieten tahtoen haet samaan aikaan monen eri miehen huomiota? Mitä jos meet sänkyyn tän…Tanelin kanssa? Mun mielestä se on aika paljon tökerömpää kuin mun tekemiset…

-Mä en oo menossa kenenkään kans sänkyyn ekoilla treffeillä!, huudahdin nolona, kun Santerin piikki osui ja upposi.

-Sitähän sä sanoit eilenki, Santeri muistutti minua samettisella äänellä ja katsoi minua päästä varpaisiin.

Minusta tuntui, että hän riisui yksinkertaisen vaalean kesämekkoni silmillään ja kosketti minua kaikkialle. Kuumuus hulvahti lävitseni, hengitykseni juuttui kurkkuun ja puristin käteni nyrkkiin, etten olisi tarttunut miestä rinnuksista ja noussut varpailleni suudellakseni häntä. Tai antaakseni hänelle korvapuustin. Tai molempia. Sen sijaan henkäisin:

-Sä lupasit auttaa mua deittailemisessa.

-Ja mä oon auttanu, Santeri vastasi.

Sitten hän kallisti päätään ja jatkoi:

-Siitä tulikin mieleen. Kun sä oot käyny ton kans niillä treffeillä, on taas mun vuoro. Ihan ohjauksen mielessä tietenkin.

Kommentit (0)