YSTÄVÄ 8

Katselin valon heijastumista valkoviinilasistani Nooran viinibaarin yhden kadulle asetetun pienen pöydän ääressä. Aurinko paistoi, Grauburgunderini oli loistavaa, eikä seurassakaan ollut valittamista. Taneli oli osoittautunut pitkäksi, hoikaksi mieheksi, jolla oli vilkkuvat siniset silmät ja hauskat jutut. En ollut jäätynyt hänen seurassaan ja keskustelu oli sujunut luontevana taustoistamme harrastuksiin ja kaikkeen, mistä nyt treffeillä puhuttiin. Mies oli kehunut silmiäni kauniiksi ja minä olin ottanut kohteliaisuuden vastaan punastumatta tai änkyttämättä. Minun olisi pitänyt olla innoissani.

Sen sijaan, mitä pitempään istuin pikkuruisella terassilla, sitä rauhattomammaksi itseni tunsin. Minua ei huvittanut istua täällä, minua ei huvittanut puhua itsestäni enää sanaakaan ja kun Taneli alkoi puhua HPK:n viime aikojen loistosuorituksista katseeni jähmettyi takuulla samanlaiseksi täytetyn eläimen katseeksi kuin Arnon aikaisemmin.

Olin halunnut lähteä lipettiin jo ennen kuin puoli tuntia oli kulunut, mutta istuin itsepäisesti paikallani ja toivoin, että jotain syttyisi. Kipinää, sähköä, halua…pieni tussahduskin olisi käynyt. Mutta mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka keskustelimme ja hymyilimme toisillemme. Taneli oli mukava. Siinä kaikki. Hän oli mukava, eikä hän ollut Santeri.

Hörppäsin viiniäni ja samalla, kun mutisin ”joo”, ”niinpä”, ”aijaa” ja muuta muka kiinnostunutta Tanelin jorinoihin urheilusta, mieleni askarteli eilisessä ja tämänpäiväisessä kireässä ilmapiirissä kotonani. Olin yrittänyt parhaani olla oma itseni, mutta en voinut mitään sille, että hätkähdin aina kun Santeri tuli lähelle – ja se tarkoitti ylipäänsä sitä, että hän oli samassa huoneessa. Olin teeskennellyt päänsärkyä edellisiltana, jotta minun ei ollut tarvinnut viettää iltaa miehen kanssa, mutta tänään olin syönyt aamiaista miehen kanssa, käynyt kaupassa ja tehnyt ruokaa hänen kanssaan. Mitä lähemmäs iltapäivä oli hiipinyt, sitä vaitonaisemmaksi Santerikin oli käynyt, ja minä olin tuntenut olevani jäykkä kuin puunukke.

Kun olin ollut lähdössä mies oli pyytänyt käsikirjoitustani ja saanut pasmani entistä enemmän sekaisin. Olin kuitenkin etsinyt viimeisimmän version läppäriltäni esiin ja lähettänyt sen Santerille. Kun olin yrittänyt selittää, että työ oli vielä aivan kesken, Santeri oli vain vilkaissut minuun ja nyökännyt. Sitten hän oli ilmoittanut menevänsä kirjoittamaan, mutta sen sijaan, että olisin tuntenut oloni helpottuneeksi, olin ollut vain onneton. Vilkaisin vaivihkaa kelloani ja huomasin sen olevan pian kahdeksan. Taneli piti juuri sopivasti pienen tauon ja minä sain pistettyä väliin:

-Mulla on ollu tosi kivaa, mutta mä luulen, että mun pitää lähteä.

-Nyt jo?, mies kysyi hiukan pettyneellä äänellä.

-Joo…, aloitin epäröivästi ja keksin sitten sanoa:

-Mulla on itse asiassa vieras, enkä mä viitti jättää sitä yksin koko illaksi.

Jätin huomiotta, että koko tämänpäiväiset treffini oli tähdätty sitä varten, että voisin löytää jonkun, joka saisi minut unohtamaan vieraani ja häntä kohtaan tuntemani tunteet. Edes hetkeksi. Kulautin viinin kurkkuuni ja aloin tehdä lähtöä.

-Mä en varmaan saa sua taivuteltua mun parvekkeelle lasilliselle?, Taneli kysyi toiveikkaasti.

Huokaisin mielessäni raskaasti. Vielä pari viikkoa sitten olisin pomppinut riemusta oman suoritukseni ja hyvännäköisen ja mukavan miehen ilmeisen kiinnostuksen ansiosta. Nyt minua vain väsytti.

-Et…tällä kertaa, vastasin ja lisäsin ”tällä kertaa” ajatellen tulevaisuutta – aikaa, jolloin Santeri olisi poissa.

Tanelin silmät välähtivät ja hän hymyili.

-No ehkä mä saan saattaa sut torille?

Olin kertonut suurin piirtein, missä asuin ja nyökkäsin.

Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään lyhyttä matkaa kirkolle ja torille ja kun pääsimme Larin-Kyöstin patsaalle kirkon luo, Taneli otti kädestäni kiinni ja kysäisi:

-Saanko mä antaa sulle suukon?

Tuijotin miehen sinisiin silmiin ja vilkaisin suuta, joka oli oikein mukavannäköinen. Sana ”mukava” näytti liimaantuneen Taneliin kuin täi tervaan. Yritä nyt edes, kehotin itseäni ja nyökkäsin nopeasti. Taneli veti minut lähelleen ja painoi suunsa huulilleni. Painoin silmäni kiinni ja keskityin tuntemaan himoa…halua…ilotulitusta…

Miehen huulet hieroivat pehmeästi huuliani ja tuntuivat mukavil…miellyttäviltä, mutta mikään ei tempaissut minua pois todellisuudesta. Kuulin edelleen autot, ihmisten rupattelun, vierestä kävelevän taaperon kiukkukohtauksen. Avasin kaikesta huolimatta päättäväisesti suutani ja annoin Tanelin liu’uttaa kielensä suuhuni. Kosteaa, liukasta, märkää, hiukan epämukavaa.

Vetäydyin poispäin surkean pettyneenä, mutta yritin hymyillä urheasti.

-Laita viestiä, kun sun vieras on lähteny. Tai ehkä mä laitan jo ennen sitä, Taneli mutisi ja minä sopertelin:

-Joo ehkä, se…on täällä aika pitkään. Kiitos…oli kivaa…

Sain tuskin selkäni käännettyä, kun minun teki mieleni mukiloida itseni tainnoksiin. Kerrankin kivat treffit, mukav…, kiva mies, joka oli kiinnostunut, ja minä olin melkein alkanut kuorsata. En ollut valmis lähtemään vielä kotiin ja Santerin mahdolliseen tenttaukseen, joten kävelin Linnanpuistoon ja istuin penkillä tuijottaen Vanajavedelle pitkän aikaa.

Kun tulin kotiin, asunto oli pimeänä lukuunottamatta ohutta valojuovaa, joka tuli olohuoneen alta. Liikuin mahdollisimman hiljaa ja söin nopeasti banaanin ja jogurtin ja olin juuri lähdössä kohti makuuhuonetta, kun olohuoneen ovi avautui ja Santeri tuli keittiöön ilman paitaa ja samoissa farkuissa, jotka olin  jo luokitellut niin houkutteleviksi, että mielestäni ne olisi pitänyt julistaa käyttökieltoon.

Mies venytteli nautinnollisen näköisesti ja katsoi minua terävästi.

-No. Oliko hauskaa?, hän sitten kysyi äänellä, jonka pehmeän pinnan alla oli selvästi erottuva terä.

Silmäni vaelsivat Santerin kiristyvillä ja rentoutuvilla lihaksilla, vaalean karvan peittämällä rinnalla, eikä minulla ollut hajuakaan, mitä mies oli kysynyt.

-No?, Santeri kysyi.

Kun toljotin häntä edelleen kuin tyrmättynä, mies tarkensi:

-Ne treffit?

Olin jo melkein unohtanut, että olin käynyt treffeillä. Karautin kurkkuani ja selitin heikolla, väräjävällä äänellä:

-Itse asiassa ne oli oikein kivat treffit. Ehkä sä tosiaan oot auttanu mua. Mä en alkanu horiseen mitään älytöntä ja Taneli oli tosi mukavaa seuraa.

Mies istuutui keittiön pöydän ääreen ja minä huokaisin ja laitoin valot päälle. Aivan sama kai oli hoitaa Santerin kuulustelu saman tien pois alta.

-No kerro lisää sitten tästä…Tanelista.

Pääni löi tyhjää ja tajusin, että olin kuunnellut Tanelia huonommin kuin olin kuvitellutkaan.

-No se…se oli ihan mukavaa seuraa…on toimittaja paikallislehdessä…

-Mä tiedän sen, Santeri kommentoi kuivasti.

-Se tykkää lukea, dekkareita, Jussi Adler-Olsonia viimeksi…

En ollut aivan varma, mutta olin ollut kuulevinani kirjailijan nimen.

-Tosi omaperäistä, mies vastasi hiukan ivallisesti ja nojautui tuolia vasten ja haroi toisella kädellään hiuksia niin, että hänen rintansa ja käsivartensa lihakset liikkuivat ihon alla. Olin varma, että silmäni pullottivat ja kieleni roikkui ulkona ja yritin keskittyä.

-Kyllä mäkin luen dekkareita! Mitä vikaa niissä on?

-Ei mitään, Santeri totesi penseästi.

-Mitä muuta?, hän sitten kysyi.

-No se tykkää penkkiurheilusta ja puhui aika paljon HPK:sta.

-Aijaa. Mitä sä vastasit? Tiedätkö sä ees mikä HPK on?

Olisin varmasti nauranut, jos en olisi tuntenut olevani jonkinlaisessa kiirastulessa. Ei ollut mahdoton ajatus, etten olisi tiennyt paikallisen jääkiekkoseuran nimeä, vaikka olin asunut kaupungissa lapsesta asti.

-Totta kai! Ne pelaa…lätkää…ja kai niillä on menny viime aikoina aika hyvin…

-Olikse hyvännäköinen?

-Joo-o. Ihan mukavannäköinen.

Santeri ei sanonut hetkeen mitään ja hänen silmänsä kapenivat arvioivasti.

-Menitkö sä sänkyyn sen kans?, mies sitten kysyi.

-Mitä se sulle..?

-Sä lupasit kertoa.

-Mähän sanoin, että mä en mee eka kerralla…enkä mä…en tietenkään…, puolustauduin nolona, mutta Santeri ei ollut vielä valmis.

-Teitkö sä jotain muuta sen kans?

Viimeiset kysymykset tippuivat terävinä ja kylminä kuin jääpuikot, ja vaikka minun ehkä olisi pitänyt haistattaa Santerille kukkanen, en osannut olla vastaamatta.

-Me suudeltiin, henkäisin lopulta pienen paussin jälkeen.

Keittiössä rätisi sellainen jännite, joka ei tiennyt hyvää ja katsoin varovasti Santeria silmiin.

-Ja miltä se tuntui?, mies kysyi kovalta kalskahtavalla äänellä.

Nieleskelin syyllisenä, kun muistelin, kuinka olin yrittänyt kiihottua Tanelin suudelmasta ja sitä, kuinka Santeri oli ilmoittanut minun olevan tökerö, kun leikin useamman miehen huomiolla.

-Se oli ihan…mukavaa…

-Sitäkö sä etsit? Mukavaa? Sä oot nimittäin hokenu tota ”mukavaa” nyt niin monta kertaa, että se taitaa olla sun motto mitä kumppanin etsintään tulee, mies sanoi hetken kuluttua hiljaisuutta viiltävällä äänellä.

Sitten hän nousi ylös niin, että tuoli hänen takanaan kolahti lattialle ja minä hätkähdin.

-Santeri, huudahdin ja jostain syystä minun oli pakko vakuuttaa hänet…jostain.

Ryntäsin miehen luokse ja tartuin häntä käsivarresta. Santeri oli jo kääntynyt mennäkseen, mutta kun hän tunsi käteni käsivarrellaan, hän kääntyi ympäri.

-Ei se tuntunu…miltään, suustani pääsi, vaikka en todellakaan suunnitellut mitään sellaista.

Katsoin anovasti miestä silmiin, mutta tämän silmät olivat teräksiset. Aivan kuin hän olisi vihainen. Mustasukkainen. Mutta eihän siinä ollut järkeä. Hän oli itse suostunut ohjaamaan minua treffeillä. Hän halusi kevyen ja vaivattoman suhteen kanssani. Santerin leukapielet olivat jäykät ja hänen nenänpielensä valkoiset, kun hän sanoi vaivalloisesti aivan kuin olisi tukahduttanut jotain voimakasta tunnetta:

-Ei miltään vai?  Jotainhan sun täytyi tuntea, jos sä annoit sen suudella sua.

Santeri katsoi merkitsevästi käsivarttaan ja muistin hänen sanansa siitä, kuinka voisin koskettaa häntä milloin vain. Minun olisi pitänyt nostaa käteni pois ja toivottaa hyvää yötä, mutta en pystynyt. Jännite välillämme rätisi myrkyllisenä, mutta silti niin houkuttelevana, etten pystynyt pysäyttämään itseäni. Kuljetin kättäni Santerin olkapäälle ja siitä  niskalle ja päästin suustani totuuden.

-Se tuntui vaan…märältä ja vähän epämukavalta. Mä…mä suutelin sitä kun mä toivoin, että se olis tuntunu ees vähän samalta kuin…

Santerin ilme oli edelleen kireä, mutta hänen silmänsä tarkkailivat kasvojani herpaantumatta.

-Kuin miltä?, mies sitten mutisi ja tunsin, kuinka hänen kätensä etsiytyi vyötärölleni ja veti minua häntä vasten. Koko huoneisto tuntui humisevan sähköä, kun tunnustin, aivan kuin minun jostain syystä olisi ollut pakko:

-Kuin sun kans.

Ehdin tuskin lopettaa hengästynyttä lausettani, kun Santerin suu ruhjoutui huulilleni niin armottomana, että huudahdin yllätyksestä. Kaikki huoneessa sihissyt sähkö tuntui pakkautuvan mieheen ja purkautuvan hänestä minuun rajuna, hurjana suudelmana. Kurkustani pääsi käheä, kutsuva äännähdys, kun avasin suuni epäröimättä ja ahneesti. Nautinto ampaisi lävitseni kuin ohjus, kun painauduin herkullisen lämmintä, vahvaa rintaa vasten ja käteni harhailivat malttamattomasti Santerin niskalle, hartioille, rinnalle, kyljille…Voihkaisin himosta, kun miehen käsi kurottautui hameen helmalleni ja siveli paljasta reittäni.

-Onko tää susta mukavaa?, Santeri kysyi tummalla, karhealla äänellä, kun hän irrotti suunsa huuliltani ja puraisi kaulaani niin että vinkaisin.

Huohotin mielihyvästä ja ajatuksettomassa tilassani kuvittelin kysymyksen olevan lähinnä retorinen. Miehen käsi löysi sisäreiteni ja sipaisi pikkuhousujen reunamaa.

-Ohhh, minulta pääsi, kun Santerin yksi sormi hivuttautui pikkuhousujeni alle ja tapasi tuskallisen kosteuden, joka oli purkautunut jo pöksyilleni ja sisäreisilleni.

-No?, hän kysyi uudestaan ja näykki tiensä hihattoman toppini paljastamalle olkapäälleni.

-Mitä?, minä ähkäisin pää pyörällä ja suutelin miehen lihaksikasta rintaa sormet kiertyneinä tiukasti hänen hiuksiinsa.

Mukavaa. Onko tää susta mukavaa?, Santeri kysyi kiivaalla, kiihkeällä äänellä ja painoi kämmenensä tiukasti jalkoväliäni vasten.

-Ei!, minä parkaisin. Huone tuntui kallistuvan ympärilläni ja kaarruin miestä vasten, kun hän tarttui toisella kädellään miltei kovakouraisesti ponihäntääni ja runnoi huulensa taas huulilleni.

Oli kuin olisin joutunut keskelle raivoavaa merta ja haaksirikkoutunut – uskomattoman onnellisena.

-Miltä tää sitten tuntuu? Tuntuuko tää pahalta?, Santeri murahti suuhuni, vaikka tiesi takuuvarmasti, mitä mieltä minä olin suudelmasta. Painauduin tiiviimmin miestä vasten, jos se  ylipäänsä oli mahdollista ja yritin vastata:

-Ei, ei, ei…hyvältä, niin hyvältä…

-Miten hyvältä?, mies kuiskasi ja puraisi alahuultani.

Painoin silmät ummessa Santerin suuta omaani vasten ja keinutin jalkoväliäni hänen kämmentään vasten, kun kuulin voihkivani:

-Ihanalta. Mä tarvin sua. Niin kovasti.

Sitten, aivan yhtäkkiä minun oli kylmä, en ollut enää Santerin sylissä ja vartaloni ulvoi vastalauseita. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että Santeri oli työntänyt minut pois ja seisoin henkeäni haukkoen ja koko vartalo vapisten keskellä käytävää, kun Santeri itse oli siirtynyt jo olohuoneen ovelle.

-Toisin kuin sä, mä en kierrä täällä pelehtimässä monen kandidaatin kanssa. Jos sä tarvit jotain muuta kuin mukavaa, niin sä saat luvan alkaa käyttäytyä.

Santerin ääni oli hengästynyt, mutta edelleen vaarallisen vihainen. Mies kääntyi, katosi olohuoneeseen, painoi oven kiinni ja minä nojauduin hetkeksi seinää vasten. Kiihko sisälläni kuoli, kun  ruma, limainen häpeä tarrautui sisuskaluihini ja puristi lujaa. Tunsin itseni halvaksi lutkaksi, vaikka järjellä ajatellen tiesin, etten ollut tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut niin voimakasta tunnetta.

Minähän olin vain yrittänyt pelastaa itseni. Ja epäonnistunut yrittäessäni niin perusteellisesti, että edes kouluarvosana nelonen ei riittänyt sitä kuvaamaan.

_________________________

Heräsin hautajaispäivään väsyneenä, sillä olin pyörinyt hereillä pikkutunneille asti. Aluksi olin yrittänyt liimata epätoivoisesti mukavan Tanelin naamaa Santerin kuvan päälle, mutta mielikuvituksessani ei ollut tarpeeksi liimaa, jolla olisin pystynyt liimaamaan Santerin näkymättömiin. Lopulta olin luovuttanut, hekumoinut järisyttävän suudelman muistolla, siirtynyt muistoihin jakamastamme järisyttävästä yöstä, hyväillyt itseäni ja aloittanut alusta.

Kävin suihkussa ja pukeuduin hautajaisiin tummansiniseen mekkoon, joka oli yksi paremmista työmekoistani. Se oli asiallinen melkein polviin ulottuva vaate, jossa oli lyhyet hihat ja venekaula-aukko. Sidoin punaisen huivin pannaksi tukkaani ja valitsin kaapista samanvärisen laukun. Santeri tuskin välittaisi, vaikka asussani olisi hiukan väriä.

Olin juuri keittänyt kahvia, kun Santeri ilmaantui paikalle yllättävän muodollisesti pukeutuneena. Hän oli puhunut isästään niin halveksivasti, etten olisi ollut yllättynyt, vaikka hän olisi lähtenyt tilaisuuteen sortseissa ja t-paidassa. Nyt miehellä kuitenkin oli päällään tummansininen puku ja melkein yhtä tumma paita – solmiota hänellä ei sentään ollut. Oli varmaankin syntistä ja säädytöntä himoita miestä sellaisena päivänä, mutta en saanut silmiäni irti Santerista. Asiaa ei auttanut se, että olin koko yön hautonut himokkaita ajatuksia miehestä. Nyt katseeni livahteli miehen suuriin käsiin, pitkiin sormiin, suuhun, joka osasi tuottaa minulle niin paheellisen ihanaa nautintoa, suureen vartaloon, jonka lämpöön halusin painautua koko loppuiäkseni…

Kaadoin kahvia niin voimallisesti kuppiini, että melkein puolet loiskahti tiskipöydälle ja kädelleni. Kirosin vaimeasti ja sain kuin sainkin ajatukseni irti Santerista muutamaksi sekunniksi. Emme puhuneet juurikaan, joimme vain kahvimme vaitonaisina. Edellisillan muisto tikitti välillämme kuin aikapommi ja toisaalta jännitin edessämme olevaa tilaisuutta.

Aurinko paistoi kuten edellisenäkin päivänä, ja kun lähdin ajamaan Hauhon kirkolle, laitoin radion soittamaan äänekästä poppia. Vilkaisin Santeria sivusilmällä. Hän näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Synkkiin sellaisiin. En tiennyt mitä sanoa, joten päädyin olemaan vaiti ja matka taittui hiljaisuuden vallitessa.

Kun saavuimme kirkon ovelle, Taina oli meitä jo vastassa. Santerin täti oli yli 60-vuotias, mutta hän näytti edelleen melkein samalta kuin ennenkin. Hänellä oli ehkä hieman enemmän harmaata hiuksissa, mutta muuten hän oli sama pyöreä, pieni hyväntahtoinen oma itsensä. Hän halasi nopeasti Santeria, silitti tämän poskea ja sanoi silmät kyynelissä:

-Ihana nähdä sua.

Sitten hän kääntyi minuun päin ja halasi minuakin.

-Ja sua kans Sofia. Mä en tienny, että sä olit tulossa. Mutta hyvä, että tulit. 

Hän vilkaisi merkitsevästi tuiman näköiseen Santeriin.

-Hoidetaan tää pois alta, Santeri töksäytti ja kääntyi kohti avoinna olevaa kirkon ovea.

-Mä ostin nyt kukkia sunkin puolesta, kun…, Taina aloitti varovaisesti, mutta hänen äänensä kuoli, kun hän näki Santerin leukaperien jännittyvän ja silmien alkavan salamoida.

-Mähän sanoin…, mies aloitti kovalla äänellä.

Tartuin Santeria nopeasti käsivarresta ja puristin hiukan. Santeri katsoi minua silmiin synkeä naamio kasvoillaan. Taina mutisi jotain ja viittoi käsillään hermostuneen näköisenä, kääntyi ja ehti muutaman metrin päähän hakemaan kukkia.

-Tee se Tainan vuoksi. Kyllä se tietää, että sä et haluu. Mutta se oli sen veli. Sillä on varmaan siitä hyviäkin muistoja. Ei se aina ollu raivopäinen alkkis.

-Sillä on omat kukkansa, Santeri murahti matalalla äänellä.

-Ei sun tartte mennä mitään runoja lausuun. Mä vien ne arkulle jos haluut. Enkä sano mitään.

Näin, ettei Santeri pitänyt ajatuksesta. Hän nykäisi käsivartensa irti otteestani, mutta hetken kuluttua hän myöntyi.

-Okei.

Ajattelin, että hän lähtisi harppomaan edelläni, mutta pienen hetken päästä hän tarttui minua kyynärpäästä ja astuimme yhdessä kirkkoon. Nappasin etuhuoneesta kukkavihkon, jossa oli valkoisia neilikoita ja ruusuja ja menimme Tainan viereen istumaan. Se oli lyhyt ja yksinkertainen tilaisuus. Ovi kolahti hiukan sen jälkeen, kun seremonia oli alkanut ja Taina kuiskasi:

-Esko.

Käänsin päätäni ja näin vanhan, valkotukkaisen miehen takapenkissä nuoremman naisen kanssa. Tytär, ehkä.

Veimme kukat yhdessä Tainan kanssa. Taina lausui muistovärssyn ja pyyhki silmiään nenäliinalla, jonka oli kaivanut laukustaan. Kun olisi ollut minun vuoroni, Santeri tarttui yllättäen käteeni ja laski kukat itse arkulle. Iso, tuskallinen pala tuntui juuttuvan kurkkuuni, kun katsoin miehen synkkää hahmoa ja huomasin kauhukseni, että Santerin silmissä kiilteli kyyneleitä. 

Kun palasimme istumaan, Esko seuralaisineen käveli hitaasti ohitsemme. Iästään huolimatta hän oli suoraselkäinen ja pitkä mies ja muistutti minua Santerista. Mies seisahtui arkun äärelle ja työnsi sen päälle punaisista ja valkoisista kukista sidotun kimpun.

-Hoida asias paremmin siellä, missä nyt oot. Rauha sielulles., Esko sanoi kovaan ääneen.

Vilkaisin Santeria ja näin, kuinka yksinäinen kyynelkarpalo oli kierähtänyt hänen korkealle poskipäälleen. Rintaani puristi, kyyneleet kiristivät kurkkuani ja sain tehdä kaikkeni, etten olisi alkanut itsekin itkeä. Esko kääntyi pois arkulta. Hän pysähtyi meidän kohdallemme ja tarttui Santeria olkapäästä.

-Sä teit hienosti kun tulit. Moni poika ei olis tullu, vanha mies sanoi ja katsoi sitten minua ja Tainaa.

-Tuu käymään, kun nyt oot Suomessa, hän vielä jatkoi.

Santeri tuijotti eteenpäin ilme jähmettyneenä, mutta nyökkäsi hitaasti. Hänen silmänsä olivat kosteat ja poskensa märät ja hän näytti katsovan jonnekin kirkon seinien ulkopuolelle. Kun tuli aika lähteä viemään arkku hautaan, mies näytti olevan edelleen omissa maailmoissaan. Minun teki niin pahaa katsoa Santerin tuskaa, että nielaisin vaikeasti ja käännyin Tainan puoleen.

-Saanko mäkin, nyyhkäisin ja osoitin Tainan käsilaukkuun.

Taina työnsi nenäliinan käteeni. Matka haudalle ei ollut pitkä ja kun arkku oli laskettu, huomasin, että Santerin hartiat vapisivat vaivoin hillitystä tunteesta. Tartuin häntä kädestä.

Mies puristi käteni kouraansa melkein kouristuksenomaisesti ja kiitin luojaa, että tilaisuus oli käytännössä lopussa. Santeri ei ollut oma itsensä. Minun olisi saatava hänet puhumaan ja rauhoittumaan. Tai jotain. Mitä tahansa. En olisi ikinä uskonut, että hän alkaisi itkeä isänsä hautajaisissa, enkä ollut varma, mistä oli kyse.

Meidän oli ollut tarkoitus käydä kahvilla Tainan luona, ennen kuin olisimme menneet Santerin isän talolle, mutta nyökkäsin Santeriin päin ja kuiskasin Tainalle: 

-Musta tuntuu, ettei me tulla tänään. Me tullaan kyllä. Mutta ei tänään.

Taina nyökkäsi ja sanoi vain hiljaa:

-Soitellaan.

Käännyin Santeriin päin ja puristin hänen kättään.

-Me voidaan mennä nyt, sanoin hänelle hiljaa.

Näytti siltä, että Santeri ei kuullut mitään. Hän tuijotti vain arkkuun ja vapisi.

-Santeri, sanoin kovemmalla äänellä, itku kurkussa. Nykäisin hänen kättään omassani.

Mies hätkähti ja katsoi minuun mitään näkemättömin, punareunaisin silmin, mutta kun kiskaisin häntä vielä kerran lempeästi, hän lähti liikkeelle. Nyökkäsin lyhyesti Eskon suuntaan ja lähdimme kävelemään kohti autoa.

Kun Santeri tajusi, että kävelimme poispäin, hän alkoi harppoa yhtäkkiä kuin itse paholainen olisi ollut hänen kannoillaan ja sain seurata rinnalla puolijuoksua. Autolle saapuessamme mies kiskaisi kätensä irti omastani, nykäisi oven auki kuin raivoissaan ja oli sisällä ennen kuin minä ehdin tehdä mitään.

Oloni oli avuton ja surkea, enkä tiennyt mitä tehdä, mutta minun oli pakko yrittää. Avasin kuskin puoleisen oven ja kiipesin sisään. Santeri nojasi päätään käsiinsä ja hänen koko vartalonsa vavahteli tuskallisten nyyhkytysten tahdissa.

-Santeri, sanoin käheästi ja käännyin penkilläni mieheen päin.

-Mikä sulla on? Kerro mulle.

Tartuin miehen reiteen, mutta Santeri läpsäisi käteni pois ja minä sävähdin.

-Sureksä sun isää?, kysyin, vaikka ajatus tuntui oudolta.

Kiipesin penkille polvilleni ja nojasin Santerin vartaloa vasten. Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen niskaansa. Aloin itkeä itsekin entistä kovemmin. En ollut koskaan nähnyt Santeria tällaisena ja hänen paha olonsa tarttui minuun.

-Ei siinä oo mitään hävettävää, yritin lohduttaa niiskausteni välissä.

Santeri jäykistyi ja hän pyyhki jäykin liikkein silmiään.

-Luuletko sä, että mä kaipaan sitä sikaa?, Santeri sanoi kolkkoon sävyyn.

-Se on varmaan ihan normaalia…ehkä sä muistat jotain hyvää…

-Mä. En. Muista. Mitään. Hyvää.

Santeri käänsi edelleen kosteat silmänsä minuun ja hänen katseensa oli yhtä aikaa kuuman vihainen ja jäätävän kylmä.

-Okei, sanoin melkein peloissani ja olin vetäytymässä hänestä irti, kun mies tarttui minua käsivarresta.

Santeri jatkoi puhettaan hampaidensa välistä kuin itsekseen, vaikka hän katsoi minua. Hänen suunsa oli pelkkä viiva ja silmänsä kaventuivat viiruiksi.

-Mä en sure sitä ihmisroskaa, mikä se mies oli. Mä suren sitä, mitä mun äiti joutui kestään sen kanssa. Sitä, että se ei saanu lähdettyä aiemmin. Ja mä itken, koska mun pää syöttää mulle just nyt kaikkea sitä paskaa, mitä se teki äidille ja mulle.

-Sun isä oli väkivaltainen alkoholisti. Ei sun tarvi surra sitä. Mä en vaan tienny…

Santeri katsoi kättään, joka puristi käsivarttani kuin rautavanne. Hän hellitti otettaan ja yksinäinen kyynel vierähti taas hänen silmäkulmastaan. Nostin käteni ja pyyhin sen pois nenäliinallani. Sitten halasin häntä taas samalla tavalla kuin äsken. Tällä kertaa Santeri kääntyi minua vasten ja halasi takaisin.

-Kyllä mä suren sitäkin, millanen se olis voinu olla, Santeri sanoi tukahtuneesti rintaani vasten ja hengitti syvään.

Sitten hän jatkoi:

-Jos se ei aina olis ollu kännissä, se olis voinu olla isä eikä sellanen vitun hirviö. Äiti kertoi, että se ei juonu niin paljon alkuaikoina ja että se osas olla tosi…ystävällinen…hauska…

Santerin käsivarret rutistivat minua tiukasti ja minä työnsin sormeni hänen suortuviinsa ja silitin hänen päätään. En tiedä, kuinka kauan halasimme toisiamme hiljaa, mutta kun Santeri vihdoin löysensi otettaan, kaikki muut autot kirkon pihamaalta olivat kadonneet.

Irrottauduin hellästi miehen käsivarsien otteesta ja silitin Santerin poskea.

-Mä sanoin Tainalle, että me ei päästä tänään. Ja me voidaan mennä sun isän talolle joku toinen päivä.

Santerin leuka asettui itsepäiseen asentoon.

-Ei mua tarvi sääliä. Kyllä me voidaan mennä Tainalle ja…

-Mä en sääli sua, keskeytin Santerin purkauksen.

-Mä rakastan sua.

Santerin silmät laajenivat hämmästyksestä ja henkeni salpautui, kun aivoni rekisteröivät sen, mitä olin suustani päästänyt. Yritin nopeasti korjata möläytykseni.

-Mä rakastan sua ystävänä. Tietenkin. Mennään kotiin ja…ja mä teen sulle lohturuokaa. Sä ansaitset sen. Sitten saat kertoa mulle, mitä sä haluut. Tai olla kertomatta. Meidän ei tartte tehdä tänään mitään muuta.

Santeri ei sanonut enää sanaakaan, joten otin sen myöntävänä vastauksena ja lähdin ajamaan takaisin Hämeenlinnaan. Paluumatka oli yhtä hiljainen kuin tulomatkakin, mutta ei huonolla tavalla. Olin onnellinen, että olin saanut Santerin rauhoittumaan ja puhumaan edes vähän ja tiesin, mitä seuraavaksi tekisin.

Kun pääsimme autosta ulos, sanoin miehelle niin kevyesti kuin osasin:

-Mä teen ruokaa. Mee sä lepäämään.

-Mä voin auttaa, mies pani vastaan ja  lisäsi ärtyneenä, kun puskin häntä vain olohuoneeseen päin:

-En mä ole mikään haavoittunut prinsessa.

-Usko mua, sä et muistuta prinsessaa millään tavalla, tokaisin hänelle.

-Mun tarkoitus on vaan pitää vähän aikaa salassa, mitä mä laitan, lisäsin hänelle ja yritin hymyillä salaperäisesti.

-Hyvä on, Santeri huokaisi, kääntyi ja tarkasteli minua hetken hämärässä käytävässä.

Hän näytti väsyneeltä ja hänen suupielensä olivat edelleen jännityneet, mutta muuten hän näytti paljon paremmalta kuin kirkolla.

-Kiitos, mies sitten sanoi yksinkertaisesti.

Puistin päätäni ja käväisin makuuhuoneessa vaihtamassa vaatteet toppiin ja verkkareihin. Kaivoin pakasteesta ison paketin kanaa ja ryhdyin työhön. Olimme keränneet lukiossa rahaa luokkaretkeen ja onnistuneet saamaan kasaan niin paljon, että olimme viettäneet vajaan viikon Budapestissä ystävyyskoulun perhemajoituksessa. Minä ja Santeri olimme majoittuneet samaan perheeseen, ja siellä perheenäiti oli tehnyt meille csirke pörköltiä.

Olimme olleet koukussa välittömästi. Vierailun lopuksi olin saanut ohjeen rasvaisen kanakastikkeen ja vehnäjauhoista tehtyjen mykyjen valmistukseen. En ollut tehnyt pörköltiä pitkään aikaan, sillä yksin ei tullut juuri kokattua ja naispuoliset kaverini pitivät ruokaa kammottavan rasvaisena – niin kuin se olikin.

Resepti oli kuitenkin painunut mieleeni pysyvästi ja aina kun joku tuttuni — viimeksi äitini — kävi Unkarissa, pyysin heitä tuomaan paprikapyreetä ja oikeaa unkarilaista paprikajauhetta. Paistoin ja osittain keitin kanan rasvassa sen jälkeen kun olin ensin lisännyt sipulin, pyreen ja mausteet. Lopuksi lisäsin hapankerman ja ennen kuin tunti oli kulunut olin tehnyt myös mykyjä niin paljon, että ruokaa riittäisi huomiseksikin.

-Ei oo totta, kuului takaani ja hätkähdin niin, että kauha oli tippua kädestäni.

Santeri seisoi keittiön ovella ja katsoi himoitsevasti valmistamaani ruokaa. Hänkin oli vaihtanut vaatteet mukaviin olohousuihin ja t-paitaan ja silmäni kiertelivät hetken levottomina hänen vartalollaan. Rykäisin ja kommentoin:

-Lohturuokaa. Tää tekee hyvää sielulle ja ruumiille, lupasin ja nyökkäsin astiakaappiin päin.

-Sä voit kattaa pöydän. Tää on ihan just valmista.

Hetken kuluttua Santeri hyökkäsi ruokansa kimppuun ahneesti ja söimme vähän aikaa hiljaisuudessa.

-Taivas tää on hyvää. Mä kävin Budapestissä vuosi sitten ja söin tätä parissakin ravintolassa, mutta sä teet tän paremmin.

-Se on aitounkarilainen resepti aidolta unkarilaiselta perheenäidiltä. Haluisitko sä oluen? Tai viiniä? Mulla on kaapissa.

-Jos sulla on pullo Unicumia, niin mä voisin tyhjentää sen, Santeri sanoi näyttäen toiveikkaalta.

-Ei oo. Mutta sitä vodkaa mulla on pakastimessa.

-Sitä sitten. Ja ehkä se olutkin.

-Aiotko sä vetää kännit?

-Eikse oo sopiva tapa kunnioittaa mun niin kutsutun isän poismenoa?, Santeri kysyi ivallinen hymy huulillaan.

En sanonut mitään. Ehkä mies tarvitsi nyt viinaa. Otin pakastimesta ison pullon Finlandiaa, josta Laura oli saanut aiemmin oman osansa ja jymäytin sen pöytään. Sitten hain molemmille purkit olutta ja snapsilasit. Santeri avasi viinapullon ja kaatoi annoksen vodkaa meille molemmille.

-Juodaan sille, että se paskapää on pois maan pinnalta pilaamasta kenenkään elämää.

Katsoin Santerin vihaisiin silmiin ja otin häntä kädestä kiinni.

-Se on mennyttä, ja susta on tullu fiksu, lämmin ja menestynyt ihminen, sanoin hänelle ja yhtäkkiä sydämeni tuntui pakahtuvan.

-Juodaan mieluummin sille, että sä selviydyit, minä ehdotin.

Santeri nyökkäsi lyhyesti. Kilautimme laseja yhteen ja kaadoimme molemmat jääkylmän vodkan kurkkuumme. Juoman lämmittämänä uskalsin kysyä jotain, mitä en ollut koskaan kysynyt.

-Etkö sä tosiaan muista mitään hyvää sun isästä?

Santeri oli hetken hiljaa ja puristi huulensa yhteen. Sitten hän katsoi minua silmiin ja hänen silmänsä näyttivät melkein mustilta.

-En. Tai muistan mä jouluja tai mun synttäreitä, kun se ei ollu vielä tarpeeks kännissä. Sillon se saatto tulla sössöttään lahjojen kanssa ja taputteleen olkapäälle. Parin tunnin päästä se taputteli mun äitiä. Kun mä olin alle kouluikänen, mä piilouduin milloin minneki, kun se raivos ja hakkas äitiä ja kusin välillä housuun pelosta. Sellasina päivinä kun se ei hakannut ja vaan vittuili ja haukku meitä, mä odotin, millon sen nyrkki taas heilahtaa.

-Miten…, nielaisin vaikeasti, mutta päätin yrittää uudelleen.

-Miten sä selvisit siitä? Saitko sä apua?

-Kyllähän äitiä yritettiin auttaa ja käytiinhän me turvatalossakin, mutta aina se paska sai vakuutettua, että asiat muuttuu. Äiti salakuljetti mua isompana psykologille ja lääkärille aika säännöllisesti. Ne tietty teki lastensuojeluilmotuksen, ja siitä seuras ainaista kähinää ja lisää tappelua kotona, kun äiti ei osannu erota. Sit mä istuin milloin minkäkin sossun toimistossa ja ne kävi kotona ihmettelemässä, kun mä olin niin hiljainen. Niin kauan kuin mä muistan, mä vaan odotin, koska mä kasvan tarpeeksi suureksi, että mä voin vetää sitä mulkkua naamaan.

Santeri kaatoi toisen snapsin itselleen, mutta minä pudistin päätä, kun hän kohotti pulloa kysyvästi minua kohti.

-Miten sun äiti lopulta pääsi siitä irti?

-Se sanoi mulle, että sille riitti siinä vaiheessa, kun ukko alkoi paiskoa muaki pitkin lattioita. Mä olin silloin jotain kakstoista ja olin alkanu aukoon sille naamaani sen sijaan, että menin piiloon. Me oltiin silloinkin ensin pari kertaa turvatalossa, mutta äiti palas takasin, kun isä vonkas ja itki puhelimessa surkeuttaan. Se pakkas lopulta tavaransa, kun se sai mut yöllä kiinni pakkaamasta omia tavaroita. Mä olin päättäny lähteä vaikka yksin. Siinä vaiheessa ei varmaan huostaanottokaan ollu kaukana.

Vatsassani oli ontto tunne Santerin puolesta. Vaikka minulla oli omat ongelmani äidin ja isän kanssa, jotka olisivat halunneet leipoa minusta kunnianhimoisen uraihmisen, ne olivat pikkujuttuja Santerin taustaan verrattuna. Huomasin, että Santeri oli syönyt annoksensa.

-Otatko sä lisää?

-Otan, mies sanoi lyhyesti ja nousi pöydästä ottaakseen lisää ruokaa.

Yhtäkkiä mieleni teki sittenkin vielä toista vodkapaukkua. Huitaisin juoman kurkkuun ja otin itsekin vähän lisää ruokaa.

-Ottiko sun isä koskaan yhteyttä suhun? Sen jälkeen…kun sä kasvoit aikuiseksi?, kysyin varovaisesti.

-Ei sillä ollu mun numeroa. Tainan kautta se lähetteli matelevia anteeksipyyntöviestejä, joissa pyydettiin rahaa.

Söimme hetken hiljaisuudessa ja kun lautaset olivat tyhjät, nousin pöydästä ja annostelin meille molemmille isot annokset minttujäätelöä.

-Mennäänkö olkkariin syömään nää?, kysyin ja ojensin toisen kulhoista Santerille. 

Mies nyökkäsi ja näin hänen tunkevan suuren lusikallisen jäätelöä suuhunsa. Mies seurasi minua ja istuuduimme molemmat sohvalle omiin nurkkiimme. Santeri huokaisi tyytyväisenä.

-Tän makuista minttujäätelöä ei vaan saa ulkomailta, hän sanoi nautinnollinen ilme kasvoillaan, silmäluomet kiinni painuen.

Tarrasin lusikkaani, etten olisi tarrannut Santeriin. Päätin, että Santerin surkeat muistot lapsuudesta saisivat riittää tältä päivää ja totesin miehelle ilme vakavana:

-Mä voin alkaa toimittaa sulle tätä kunnon korvausta vastaan Jenkkeihin. Pakastearkuittain. Täytyyhän isolla Hollywood-nimellä olla jokin eksentrinen pahe.

Santeri oli pohtivinaan ehdotusta ja nyökkäsi sitten:

-Se vois olla mukavaa.

Ennen kuin ehdin estää sanoja karkaamasta kieleltäni, vastasin:

-Mä luulin, että sä et tykkää sanasta ”mukava”.

Sydämeni alkoi välittömästi jysähdellä rinnassani, veri pauhata korvissani ja minua hävetti. Tämä oli tuskin sopiva päivä muistuttaa miestä edellisillan tapahtumista. Santerin silmät kapenivat, kun arvioiva ilme nousi hänen kasvoilleen.

-Se riippuu asiayhteydestä, mies sanoi hitaasti ja hänen silmänsä alkoivat kierrellä laiskasti vartalollani.

Häpeä katosi savuna ilmaan, kun vartaloani alkoi poltella kuin kaikkialla ihoni alla olisi ollut kuumia kekäleitä. Tunsin, kuinka nännini nipistyivät, jalkovälini alkoi tuntua ahtaalta ja kuumalta ja tuijotin avuttomana ainoaa ihmistä planeetalla, joka sai minut tuntemaan itseni näin…naiselliseksi. Halutuksi. Voittamattomaksi. Ja toivottoman himokkaaksi.

Yhtäkkiä päätin, että liika oli liikaa. En jaksanut taistella enää. En jaksanut välittää Nikkistä tai Laurasta tai siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi. En jaksanut teeskennellä, että se mitä tunsin Santeria kohtaan, ei ollut mitään erityistä. Siirsin jäätelökulhon varovasti sohvapöydälle, ja kun kohtasin Santerin hopeisena kimaltavan katseen, siirryin hitaasti miehen sohvannurkkaukseen. Santeri istui nurkassaan jalat nostettuina sohvalle ja minä asetuin polvilleni hänen pitkien raajojensa väliin. Miehen katse välähti, mutta hän ei sanonut mitään.

-Anna mä halaan sua, sanoin tuskin kuuluvalla äänellä.

Minulla ei ollut pokkaa sanoa kasvotusten sitä mitä halusin.

-Aiotko sä taas koskea muhun?, Santeri kysyi käheällä äänellä, silmäluomet raskaina ja pieni hymy huulillaan.

Sulla on ollu rankka päivä. Ja mähän koskin suhun jo kirkolla.

-Ei sitä lasketa.

-Okei. Mutta mulla on jotain sanottavaa, hengähdin ja päässäni pyöri kuin karusellissa, kun tajusin mitä olin tekemäisilläni.

-Ja sekö edellyttää…halaamista?, mies kysyi pehmeästi.

-Joo, henkäisin ja kömmin kiinni Santerin lämpimään vartaloon, ennen kuin menettäisin rohkeuteni.

Kiersin käsivarteni hänen vyötärölleen, painoin kasvoni hänen kaulaansa vasten ja vedin hänen tuoksuaan sisääni. Santeri oli kuin huumetta, ajattelin epäselvästi. Vaikka yritin pysytellä poissa, addiktio poltti suonissani koko ajan, ja sitä helpotti vain tämä. Avasin suutani ja lipaisin miehen kaulaa maistaakseni häntä.

Niin paljon parempaa kuin minttujäätelö tai mikään muukaan, mitä koskaan olet maistanut. 

Santeri äännähti kärsivän kuuloisesti ja kuiskasin hänen korvaansa:

-Mä oon päättäny alkaa käyttäytyä. Mä en tarvi mitään mukavaa. Itse asiassa ”mukava” on musta tosi tylsä sana.

Kommentit (0)