Tiedättekö ne ärsyttävät ihmiset, jotka valittavat säästä? Ja vuodenajoista? Kylmä ja pimeää, yhyy. Tiedätte varmaan myös ne rasittavat tyypit, jotka mankuvat että pitäisi treenata mutku? No nyt kävi tsäkä ja saatte molemmat nillittäjät samassa paketissa ja vain yhten postauksen lukemalla!

Niin että tämä syksy. En kestä. Eihän tässä ole vasta kuin syksyn aavistus, ilma on ollut hyvä ja tänä vuonna on todella kaunis ruska. Siitä huolimatta olen nyt jo aivan uuvahtanut, pimeys ja talvi ahdistavat, ja kaikki on takkuista. Samaten tuntuu, että en ehdi tehdä mitään eikä oikein nappaakaan tehdä mitään. Treenaaminen ei kiinnosta. Tai kiinnostaa kyllä, mutta en saa itseäni ulos kotiovesta tai sisään tanssikoulun saati salin ovesta. Uimahalli…huh huh, helpompaa ja realistisempaa olisi lähteä ulkoavaruuteen.

Olin päättänyt pitää maratonin jälkeen lörväysviikon, jolloin lepäisin ja toipuisin. Yhden viikon ajan söisin ja joisin mitä tahansa haluaisinkin, minkä verran tahansa haluaisinkin, enkä harrastaisi mitään liikuntaa (jollen ehdottomasti haluaisi tehdä jotain, mikä ei kuormittaisi jalkoja). Viikko meni. Toinen viikko meni. Kolmas viikko käynnistyi, enkä edelleenkään ollut tehnyt muuta kuin käynyt kerran lyhyellä lenkillä ja aloittanut punnerrushaasteen.

Kyllähän kropan pitää antaa toipua maratonista! Sitä paitsi välillä voi ottaa vähän kevyemmin! huutelivat äänet pääni sisällä. Oikeassahan ne olivat.  Mutta siinä vaiheessa kun paitsi ruumis myös pää on aivan tukkoinen, mikään muu kuin sängyssä makaaminen ja ehkä lukeminen ei kiinnosta, ainoa kommunikointi johon kykenee on tiuskiminen, eikä halua syödä muuta kuin suklaata ja juoda kaljaa (no okei ehkä kokista), on kyse kyllä jostain ihan muusta kuin siitä, mitä kroppa tahtoo.

Olen tiukasti sitä mieltä, että mitään tyhjästä ilmaantuvia motivaatioita ei pidä jäädä odottelemaan. Jotain houkutuksia voi toki itselleen kehittää, kuten haasteita, uusia lajeja tai tavoitteita. Tai vaikka pränikät lenkkarit. Mutta pääasiassa pitää vaan ryhdistäytyä ja mennä, huvitti tai ei.

En muistanutkaan miten vaikeaa ryhdistäytyminen on! Ihan hirveän, tolkuttoman, kaamean vaikeaa. Lopulta sain kammettuani itseni ovesta ja kävin jolkottelemassa reilut puoli tuntia. En mittaa kartasta matkaa, jotta voin kuvitella että kilometrivauhtini oli sellainen, miltä se tuntui. Eli 5:30. Olen aika varma että se ei ollut, mutta nyt takerrutaan joka ikiseen oljenkorteen. En vieläkään tunne itseäni hilpeäksi terveyden perikuvaksi, mutta ei se tehty treeni koskaan harmita, ei tälläkään kertaa.

En tiedä, olenko uuvahtanut syksystä, vai onkohan tämä jonkin sortin maratonblues. Ehkä kyse on ainoastaan siitä, että jos elää huonosti, alkaa voimaan huonosti. On eri asia pitää joitain päiviä lomaa liikunnasta ja syödä mitä sattuu kuin jämähtää päiväkausiksi makuuasentoon ahmimaan sokeria.

Maratonbluesiin kuulemma auttaa uuden tavoitteen asettaminen. Syysmasikseen auttaa kesä, mutta koska sitä ei ole saatavilla, liikunta taitaa olla toiseksi paras vaihtoehto. Jos kyse on siitä, että voin huonosti koska en liiku, voi olla, että liikkuminen auttaisi siinäkin tapauksessa.

Menenkin tästä punnertamaan.

***

I’m suffering from post marathon blues. Or seasonal blues. Or blues due to lack of exercise. In any of those cases, adding exercise is probably the cure. Chocolate and beer won’t help, I already tried those.