Tässä (tuntuu siltä, että vihdoinkin, vaikka pari päivää tässä vain on mennyt) raportti Berliinin maratonilta. Luvassa on verta, hikeä ja kyyneleitä, kuten asiaan kuuluu. Varsinkin kyyneleitä.
Tällä rannekkeella ei päässyt kuin yhteen laitteeseen, mutta se vuoristorata olikin sitten 42 kilometriä pitkä.
Aamulla istun hotellin sängyssä syömässä jogurttia ja mysliä. Olen niin hermostunut, että lähestulkoon itken, ja valitan en halua lähteä. Syöminen on vaikeaa, oksettaa. Tiedän, että selviän matkasta mikäli mitään yllättävää ei satu. Olen lähes varma, että teen ennätyksen. Tiedän, että tulee väsyttämään ja sattumaan, ja paljon, mutta se ei pelota, olen vain täysin hermoraunio.
Metroasema on täynnä juoksijoita, jotka tervehtivät toisiaan ja meitä hymyilemällä ja nyökkäilemällä. Pystyn hädin tuskin vastaamaan. Metrossa itkettää taas.
Alueelle kävellessämme olen huolissani aikataulusta, juomisistani ja syömisistäni. Olen lopettanut nesteyttämisen jo ennen lähtöä hotellilta, mutta pistelen vielä hedelmäsalaattia. Vastaan tulee kannustajaporukka, noin kymmenen ihmistä, joilla on paidat joihin on painettu heidän juoksijakaverinsa nimi ja kuva. Miten ihania ihmisiä, olisipa minullakin mukana tuollainen jengi!
Alueella kaikki on merkitty selkeästi, mutta olen huolissani että en löydä vaatesäilytystä, vessoja, oikeaa lähtöpaikkaa. Kaikki löytyvät, jonot vetävät hyvin, ja vaikka en ole oikean lähtökarsinan kohdalla, pääsen sinnekin kunnialla.
Edellisen lähtöryhmän startatessa näen, kuinka kaksi miestä rutistaa toisiaan tiukasti ja toivottaa onnea matkaan. Alan itkemään. Meidän ryhmämme siirtyessä eteenpäin huomaan, että vieressäni oleva nainen rukoilee. Itken taas. Tajuan, että hän lämmittelee käsiään hieromalla niitä toisiinsa eikä suinkaan rukoile, mutta se ei vaikuta enää, itken silti.
Mahtipontiset Hollywood-jouset kuorruttavat taustalla soivaa teutonimarssia kun kävelemme kohti lähtöviivaa, Voitonpylvään kullattu Viktoriapatsas loistaa auringossa. Hetki on kuin elokuvan joukkokohtauksesta, jossa marssitaan aamunkoitossa taisteluun. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla täällä, vuoden valmistautumisen jälkeen. Itkettää.
Lähtölaskennan aikana soi Zorbas, mitä ihmettelen hetken kunnes tajuan, että tietysti, maraton on legendan mukaan lähtöisin Kreikasta. Vaikka viime kerralla opin, että yhtäaikainen juokseminen ja itkeminen on haastavaa, kyynelehdin silti hiukan kun lähdemme.
Alkumatkasta vasemman säären etuosa on tönkkö ja kipeä. En välitä siitä, vaan luotan että se menee ohi, niin kuin meneekin. Pitkin matkaa on niin äänekkäitä kannustajia ja niin paljon muita juoksijoita, että lähes kaikki huomioni kiinnittyy heihin. Kilometrit menevät vauhdilla, oho kolmas, joko nyt seitsemäs. Ensimmäisen kympin kohdalla olen juuri silloin kuin ajattelinkin, ja olen oikein tyytyväinen.
20. kilometri yllättää sekin, nyt jo! Juoksen puolimaratonin mittauspisteeseen kellontarkasti silloin kuin suunnittelinkin. Olen hiukan väsynyt, mutta vain hiukan. Pyörittelen hassua ajatusta: jos olisin ollut juoksemassa puolikasta, olisin nyt aivan uupunut.
Suurimman osan matkaa reittiä reunustaa ihmismeri. Erityisesti kaupungin keskeisillä kohdilla on niin paljon kannustusta, että katsojien huutaessa, puhaltaessa torviin ja heilutellessaan räikkiä, todellisuus tuntuu heilahtavan.
Otan juotavaa jokaisella huoltopisteellä ja syön tasaisesti glukoosipastilleja. Alussa en oikeastaan haluaisi, ja joudun puhumaan itselleni kuin ruoasta kieltäytyvälle taaperolle: Ihan sama haluatko vai etkö, nyt täytyy ottaa tai et jaksa. Joltakin huoltopisteeltä saa geelin. Se maistuu kammottavalta, mutta kyljessä lukee taikasana kofeiini, joten pakottaudun syömään sen. Yritän spruutata geelin suoraan nieluuni jotta maistaisin mahdollisimman vähän.
Sillan juuressa soittaa kahta saksofonia vanhempi pariskunta. Kuulen kappaleen kauempaa, ja se on etäisesti tuttu. En saa päähäni sen nimeä, mutta juostessani ohi se on kauneinta mitä olen koskaan kuullut. Edempänä viiksekäs mies svengaa orkesterinsa kanssa kuin Rat Packin kadonnut jäsen, ja ryhmä italialaisia juoksijoita on jäänyt paikalle tanssimaan. Mitä sillä ajalla on väliä, bileet ovat pääasia!
Vilkutan Suomen lippua heiluttaville katsojille, joita on tiheästi reitin varrella. Pitkällä suoralla on käynnissä huutokilpailu: kannustajajoukot karjuvat vuorotellen Denmark! Deutchland! Denmark! Deutchland! Huvitan itseäni ajattelemalla minkälaisen suomenkielisen kyltin tekisin, jos olisin kannustamassa. Miellyn eniten Tuntemattomasta sotilaasta muistuneisiin lauseisiin, saatanallinen ralli päälle vaan ja mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa. Sopivan käsittämättömän kuuloisia muille, ääkkösin koristettuina, ja vain kulttuuriamme tuntevalle aukeava sisältö.
Kilometrit kahdenkympin päällä alkavat uuvuttaa. Odotan 28 km kylttiä malttamattomana, silloin olisi kaksi kolmasosaa matkasta takana, henkinen helpotus.
Suunnilleen kun pääsen sen kohdalle jotakin tapahtuu. Tuntuu kuin juoksisin voimakenttään, ihoani kihelmöi. Väsymys ja kipu katoavat kokonaan. 29 kilometrin kohdalla joku pitelee tuopin muotoista kylttiä: 13 kilometres to beer. Se on käsittämättömän, hulvattoman, mielipuolisen hauskaa.
30 kilometrin kohdalla kaikki on hienosti, kaikki on täydellistä. Aivan ihana saksalainen mummo ojentaa minulle vettä juomapisteellä ja sanoo, miten hienosti minulla sujuu. Ymmärrän sen, vaikka en puhu saksaa. Vastaan hänelle ruotsiksi, minkä tajuan vasta joidenkin satojen metrien kuluttua. Hetken aikaa mietin, että minusta tulee yksi niistä, jotka napataan pois radalta koska he eivät enää tajua mistään mitään. Ajatus on hupsu, ei yhtään pelottava. Saatan olla hiukan sekaisin, mutta tämä on ihanaa. Lisään vauhtia.
Punamustaan mekkoon pukeutunut nainen tanssii ja laulaa taustanauhan päälle Moscau:ta eli Volgaa, ja haluaisin jäädä kuuntelemaan koko kappaleen. Seuraavan kilometrin ajan laulan He eivät koskaan näkisi merta./ Siis Ivan kääntyy hyökkääjää päin/ Ja Volgan liejuun sekoittuu verta/ Sen virta kuljettaa Kaspiaan näin, ja mietin tosissani, millainen nero täytyy olla kirjoittaakseen tuollaiset rivit.
32 kilometrin kohdalla kaikki on edelleen upeaa, ei satu, ei väsytä. Ajattelen, että juoksen seuraavan kympin helposti alle tuntiin. Jatkan reipasta vauhtia, joka kuitenkin jossain vaiheessa hyytyy. Muistan taas vähitellen, että olin tosiaan uupunut ja jalkani kipeät. Tuntemukset palaavat, enkä pysty enää karistamaan niitä. Etenen mahdollisimman nopeasti, mutta kovin nopeaa se ei ole. En välitä, matkaa on niin vähän jäljellä enää. 35 kilometrin kohdalla odotan, olisiko joku tietämättäni lähettänyt näytölle chipistäni aktivoituvan kannustusviestin, mutta ei ole.
38 kilometrin kohdalla tunnen, että oikeasta jalasta puhkeaa rakko. Se kirvelee, mutta ei satu paljoa. Sukka kastuu ja kurkin näkyykö lenkkarissa verta, mutta en ehdi huomata että näkyisi.
Hhhmm oho, onneksi en nähnyt tuota juostessani.
Juokseminen alkaa ottaa toden teolla päähän. Eikö tämä nyt jumalauta voi jo loppua. Kaksi maratonia on ihmiselle riittävästi, ei minua huvita tehdä tätä enää uudelleen, tiedän jo nyt. En näe 40 kilometrin kylttiä, ja odotan kauhulla milloin seuraava tulee ja mitä siinä lukee. 41! 41, luojan kiitos! Alkaa taas itkettää. Enää puolitoista kilometriä ajattelen, sillä jostain ihmeen syystä muistan, että maraton olisi 42,5. Pitääkö olla se puolikas päälle, en jaksa enkä halua juosta sitä.
Ihmiset kääntyvät mutkasta ja alkavat huutaa. Brandenburgin portti. En tiedä huutavatko juoksijat, vai yleisö vai molemmat. Portti on kaukana, ehkä juuri se puoli kilometriä, en tiedä. Mutta maali ei olekaan siinä alla, vaan vielä edempänä. Kuinka paljon tätä matkaa oikein on? Alittaessani portin muistelen Napoleonia, joka marssi siitä voitonparaatissaan. Sitten maaliviiva näkyy, enää en ole lainkaan väsynyt. Kiihdytän loppusuoran, ja olen maalissa yli 20 minuuttia aikaisemmin kuin seitsemän kuukautta sitten.
Kävelen hakemaan mitalini. Vanhempi rouva laittaa sen kaulaani, tarttuu olkapäästäni ja kehuu saksaksi. Tällä kertaa osaan vastata oikealla kielellä. Kävelen eteenpäin ja itken, yli 20 minuuttia parempi aika, muutamassa kuukaudessa!
Maalissa oli kaljaa kuten se kyltti lupasi!
Otan vesipisteeltä mukin vaikka en haluaisi vettä. Jalkojani alkaa särkeä todella kovaa. Näen paikan, jossa jaetaan urheilujuomaa, haluan mieluummin sitä. En meinaa päästä ylös jalkakäytävälle, joudun ottamaan kiinni puun rungosta. Juomapisteellä tuijotan mukeja epäluuloisena: ei kai niissä ole sittenkin vain vettä? Elektrolyyttejä, vapaaehtoinen sanoo. En pysty vastaamaan mitään, otan mukin. Jalkoihini sattuu niin paljon, että uskon oksentavani.
Haen vaatteeni ja istun maahan. Kun nousen ylös, pahin kipu on kadonnut. Haen oluen ja hiippailen tapaamispaikalle, olen iloinen mutta edelleen hieman säikähtänyt, kuten sanoin narikan luona tapaamalleni suomalaiselle Tiinalle.
Tapaamispaikalla menemme hieman ristiin, joten hotelliin päästyämme sanon puolisolle ensi kerralla sitten tavataan minun numeroni kohdalla vaatesäilytyksessä. Menee noin puoli sekuntia, jonka jälkeen kysyn sanoinko minä juuri ensi kerralla?
Kävimme illalla syömässä White Trash Fast Food -ravintolassa, jonka vessan kopin ovessa oli teemaan sopiva tarra.
***
I ran Berlin marathon, and loved every moment from its cinematic start to its victorious end. Well, mostly. I really can’t recall the parts I didn’t love, all the pain is so hazy now. Got to sign up to a new marathon soon.
