Ladataan...
Fitness Führer

Dear Eki, mua motivoi tiukka peba, onx normaalii??!?

Muistatteko vielä Motivaatiosarjan? Kas tässä jatkoa siihen, ja näin Ulkonäkö-teemaviikolla mietin onko sopivaa, hyvästä tai järkevää motivoitua ulkonäköseikoista?

Oikeasti en ole kysynyt tuota kysymystä Eki-edältä, joten en tiedä mitä hän vastaisi. Mutta olen aika varma, että samoin kuin minä:

On.

Paljon on vastakkainasettelua sen suhteen, mikä on suotava syy motivoitua. Terveys, kyllä. Ulkonäkö, ei. Kolesteroliarvot, kyllä. Hyvä peppu (vatsa, selkä), ei. Pöh höh. Mikä tahansa syy on hyvä, seuraavin ehdoin:

1.) Syyn pitää olla oikeasti sinulle itsellesi merkityksellinen syy.

2.) Se lähtee hyvistä fiiliksistä, ei inhosta/vihasta/vallankäytöstä itseäsi tai muita kohtaan.

Kestävän motivaation ja muutenkin mukavamman meiningin takaa se, että pyrkii totettamaan ainoastaan sellaisia tavoitteita ja harrastamaan sellaista liikuntaa mikä tekee onnelliseksi. Joko liikkumisen aikana tai silloin kun se on ohi (itse suosin jälkimmäistä, luultavasti siksi että olen jollain tavoin sekaisin). Silloin kun katsot peiliin tai silloin kun ostat vaatteita (tai heität vanhoja kierrätykseen). Silloin kun kuulet verikoetuloksesi tai silloin kun katsot lapsenlapsenlapsiasi. Näytän hirveältä, joten pakotan itseni liikkumaan tavalla jota inhoan ei johda mihinkään hyvään, eikä sellaista "motivaatiota" pysty pitämään yllä. 

Listassa oli myös silloin kun katsot peiliin tai ostat vaatteita, ja ihan tarkoituksella. Ulkonäkötavoitetta pidetään vähän pöljänä ja valistetaan aina, että ei se laihtuminen tai timmi kroppa onnea tuo tai ongelmia ratkaise. No jos ei tuo, niin voidaan sanoa kuten rahankin kanssa: kyllä se kummasti helpottaa. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö missä tahansa kropassa ja missä taloustilanteessa tahansa voi olla onnellinen, eikä sitäkään että fyysisiä muka-vikoja jatkuvasti korjaamalla saavuttaisi tyyneyden ja tasapainon. Mutta siinä ei ole mitään väärää, että tyytyväisyys kroppaan syntyy sen muokkaamisen kautta, niin kauan kuin touhu pysyy tolkullisena. Mikäli kiva kroppa on tärkeä, onnelliseksi tekevä syy treenata, niin olkoon. Silloinkin, kun se on ainoa asia mikä salille tai lenkille motivoi.

Mutta ulkonäön takia treenaaminen on pinnallista! Turhamaista! Tyhjäpäistä!

Ehkä onkin. Mitä sitten? Kai on parempi olla liikkuva bimbo kuin olla harrastamatta liikuntaa?

Kovin moni ei ehkä kehtaakaan myöntää treenaavansa ulkonäön takia. Syiksi heitellään näitä abstraktioita lisäenergiasta ja hyvinvoinnista. Ne ovat toki tärkeitä, ja ehkä jopa tärkeimpiä, mutta enpä tiedä jatkaisinko niiden voimin, jos treenillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta ulkonäkööni. Pitää tosin myös muistaa, että liikunnalla on sellainen jännä puoli, että se ei muuta kroppaa ainoastaan ulkoa. Treenaaminen auttaa näytän kaamealta – olen läski -oloihin pään sisällä paljon nopeammin kuin se muokkaa ulkonäköä.

Vaikka liikuntaharrastus alkaisi muokkausprojektina, usein treenaaminen auttaa hyväksymään sen, millaisilla ominaisuuksilla on sattunut syntymään. Ulkonäkösyy saattaa myös matkan varrella muuttua toisenlaiseksi tavoitteeksi, ja kropan kohennus joko unohtua tai jäädä kivaksi lisäksi. Tärkeää on, että ymmärtää ja ennen kaikkea hyväksyy sen, mitä omalle vartalolleen on treenaamalla tehtävissä ja mitä ei. Minkäänlainen harjoittelu ei muuta pitkäselkäistä ja lyhytjalkasta neljäkymppistä viisitoistavuotiaan, kilometrikoipisen slaavilaisen huippumallin näköiseksi. Jos sitä lähtee tavoittelemaan, eikä päämäärä muutu maltillisemmaksi matkan varrella, jossain vaiheessa into loppuu.

Kuten olympiaurheilijat osoittavat, treenattu kroppa voi olla monenlaisen näköinen. Kuva täältä, ja se on peräisin Howard Schatzin kirjasta Athlete.

Jos epärealistiset tavoitteet jätetään pois laskuista, en usko, että ulkonäkö-inspiroitunut liikuntaharrastus lopahtaisi erityisen helposti. Yleensä puheissa sellaiset tavoitteet ja syyt liikkua, joita ei mittanauhalla, peilin kautta otetuilla kuvilla eikä edes laboratoriotuloksilla tavoita, ovat niitä oikeutetuimpia. Siis jaksaminen, mielenrauha ja vastaavat. Se vaan, että joku mielenrauha on aika epäkonkreettinen ja nopeasti katoava asia (toisin kuin kauneus joka vain jalostuu...). Joten oikeastaan ulkonäköseikkojen kyky motivoida voi olla jopa vahvempi.

Tietysti ulkonäkötavoite voi johtaa ongelmiin, kuten vääristyneeseen kehonkuvaan. Mutta ongelmia voi tulla vastaan myös muita tavoitteita kohti pyrkiessä. Mutuna voisi kuvitella, että ylikunto on jopa todennäköisempi niillä, jotka jahtaavat jotakin kovaa tulosta kuin pyöreitä pakaroita.

Ennemmin kuin harjoittelun tarkoituksessa, uskoisin mahdollisen ongelman piilevän muualla. Siinä, että nykyisin mitataan kaikkea. Rasvan määrää, sykettä, veren sokereita, matkaa, vauhtia, tehoa. Liikkuipa sitten näyttääkseen kauniilta, tunteakseen olonsa kauniiksi tai ihan mistä syystä tahansa, on hyvä pitää mielessä että että arvo ihmisenä ei riipu viimeisimmästä kisatuloksesta, vaa'an lukemasta eikä hauiksen koosta. Eikä elämä ala vasta kun tavoite on saavutettu. Liian kireät mutta niin ihanat farkut voivat olla tehokkaasti motivoivat, mutta ne eivät ole syy olla käyttämättä kivoja vaatteita jo nyt.

***

It's often said that motivation based on how you look won't last. Actually it can last a whole lot better than motivation based on less concrete ideas like "wellbeing" or "energy". And it's good to get moving in anycase regardless the source of motivation.

Ladataan...
Fitness Führer

Alkuvuoden elämänmuutoslupaukset ovat suurelta osalta unohtuneet. Jotkut aloittavat uudestaan kesäkiloista eroon hankkiutuminen mielessään. Jos jollakin on käynnissä kehonmuokkausprojekti – välillä tuntuu että länsimaisen naisen elämä on yhtä kehonmuokkausprojektia. Projektia nimenomaan, sillä "repsahtaminen" on niin tyypillistä, että elämäntavaksi hommaa ei voine kutsua. Miksi hyvinkin suunnitellusta ja aluksi niin houkuttelevalta tuntuneesta tavoitteesta lipsutaan?

Motivaatiosarjan neljäs osa kertoo vastauksen: tällä kertaa tutustutaan sisäiseen motivaatioon. 

Motivaatio-ongelmia tuntuu olevan kaksi: sen puuttuminen ja sen loppuminen. Motivaation loppumista tai hiipumista selittää usein se, että kyse ei ollut sisäisestä motivaatiosta. Wikipediassa sanotaan, että psykologisten motivaatioteorioiden mukaan sisäisesti motivoitunut ihminen nauttii enemmän suorituksesta kuin sen seurauksesta: Kun työntekijä on tyytyväinen omaan työhönsä ja kokee tekemisen iloa työtä tehdessään, motivaatio on sisäisesti välittynyt. Sisäiset palkkiot liittyvät työn sisältöön, monipuolisuuteen, haastavuuteen ja mielekkyyteen. Sisäiset tekijät ovat tarvehierarkian yläpäästä ja liittyvät läheisesti ihmisen itsensä toteuttamisen, kehittämisen ja pätemisen tarpeisiin. Sisäiset tekijät tulevat ihmisen sisältä ja ovat pitkävaikutteisempia kuin ulkoiset tekijät, ja ne ilmenevät tunteiden muodossa. Silloin kun ihminen on sisäisesti motivoitunut, hänellä on halu oppia uutta, kehittyä tehtävässään ja tehdä merkittävää työtä.

Jäikö hämäräksi? Käytän itseäni esimerkkinä.

Saatan innostua silloin tällöin jostakin kropankohennusprojektista, mutta en ole koskaan jatkanut sellaista kovin pitkään, saati sitoutunut suunnilleen loppuelämäkseni. Huikeiden olkapäiden tai pyöreiden pakaroiden tavoittelu käynnistyy hienosti, mutta alkaa yksiä ja hyytyy. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että olen toiminut motivaatiota tukevasti: ottanut selvää oikeista liikkeistä, oikeasta ruokavaliosta, tehnyt suunnitelman ja ryhtynyt noudattamaan sitä. Liikkeet unohtuvat, suunnitelman tielle tulee esteitä. Kohta huomaan, etten ole kyykännyt kuukausiin. 

Miksi siinä kävi näin vaikka halusin pinkeät pakarat? Koska luulin haluavani ne, mutta sisäinen motivaatio puuttui. Saatoin ryhtyä koko hommaan siksi, että poimin kulttuurisista ihanteista sen käsityksen, että peppuni pitäisi olla pyöreämpi vaikka tarkalleen ottaen siinä ei ole mitään vikaa. Ei ole ihme, jos motivaatio ei riitä, mikäli peruste on se, että olen vääränlainen. Ja jos se täydellinen takapuoli lopulta olisi saavutettu, mitä sillä olisin tehnyt? Enhän edes itse näe koko ruumiinosaa! Ei treenaaminen voi olla kovin mielekästä jos tavoitteessa ei ole itselle tolkkua.

Motivaation pitää tulla sisältä, omasta itsestä ja omista haluista. Syy toki saa olla pinnallinen, mutta sitä pintaseikkaa tulee ihan itse tahtoa ja siitä pitää saada jotain muuta kuin satunnainen peräänvislaus silloin tällöin, tai hommasta ei tule mitään. Lihakset ovat muodikkaita ja minä olen tällainen pulkannaru, nyt pitää hankkia lihakset niin olen in ja hot -perustelu ei toimi, jos kyse ei ole siitä, että oletkin aina oikeasti halunnut lihakset. 

Sekään ei auta, että pumppaat bodiasi miellyttämään jonkun toisen silmää. Toki timmi kroppa kerää katseita ja joskus ihan sanallisiakin kehuja, mutta harvalle meistä meistä se satunnaisen salikävijän ihastunut vilkaisu silloin tällöin riittää: Ulkoisia motivaatiotekijöitä ovat palkka, kannustus, palaute – – Ulkoiset palkkiot ovat kestoltaan lyhytaikaisia ja tarvetta niiden saamiseksi esiintyy usein. Mitä sitten jos kehuja ei tulekaan? Tavoite, ja kohti sitä pyrkiminen, pitää olla itselle mielekästä, ja sen pitää tehdä tavoittelija tyytyväiseksi, ei jotakuta muuta. Silloin touhussa riittää iloa riippumatta ulkoisista tekijöistä. 

Mikäli meinaa juosta, täytyy touhusta saada muutakin iloa kuin lasillinen mehua maalissa.*

Myöskään liikunnallisia tavoitteita ei kannata valita siksi, että ne saisivat muut vaikuttumaan taidoistasi.Valitettava totuus on se, että vaikka työpaikan lounaspöydässä kertomaasi maratonkokemusta saatetaan kuunnella kiinnostuneena, on se unohdettu jo ennen iltapäivän kahvitaukoa. Muita kuin saman lajin harrastajia eivät tavoitteesi tai tuloksesi kiinnosta, ja heitäkin kiinnostaa omansa enemmän. 

Maratonohjelma jää kesken, jos lähdet seuraamaan sitä koska "kaikki juoksevat maratonin, kai minäkin voisin". Jos taas olet miettinyt että 42 kilsaa, mieletön juttu, juuri tämän haluan tehdä, niin on paljon todennäköisempää että tulet ylittämään maaliviivan. Yksittäiset hyvin menneet treenit, edistyminen ja harjoitusohjelmassa pysyminen palkitsevat jo sinällään: oman unelman tavoitteleminen on motivoivaa.

Jotta motivaatio olisi sitä pysyvää eli sisäistä, täytyy siis tietää mitä haluaa saavuttaa ja miksi. "Pysyä liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään" on hyvä tavoite, kaikkien ei tarvitse pyrkiä kohti Ironmanin maalia tai fitnesslavoja. Kun tiedät mitä itse haluat, miksi sen haluat ja mitä saat matkastasi kohti tavoitetta ja saavutettuasi sen, on huomattavasti helpompaa tehdä sitä jatkuvaa toistoa, joka motivaation pitää yllä.

Usko pois, itseään varten on vaan helpompi tehdä asioita kuin muiden takia. Jaksaisitko päivästä toiseen herätä viideltä aamulla ulkoiluttaaksesi naapurin koiraa räntäsateessa? Entä jos ulkoiluttaisit omaa koiraasi?

 

* Valitan, ei "motivaatioposteria". Taitto-ohjelman niellyt kone on varattu enkä jaksa odottaa.

***

The only way to stay motivated is to ensure that your goals are really your own.

Ladataan...
Fitness Führer

Jatkoa Motivaatiosarjalle seuraa vihdoinkin. Emmekös me jääneet viime osassa sohvalle huurteinen kädessä? Tässä kun on niin mukava pötkötellä, että joskus tulee joskus mieleen, että miten ne toiset tuntuvat treenaavan ihan innoissaan tuosta vaan, ja itsellä se on työn ja tuskan takana?

Motivaatiosarjan kolmannessa osassa tarkastellaan geenien merkitystä liikuntamotivaatiolle.

Vähäinen liikunnan harrastaminen voi johtua osittain perintötekijöistä, todettiin Jyväskylän yliopistossa juuri tarkastetussa väitöstutkimuksessa Leisure-time physical activity in a Finnish twin study: genetic and environmental influences as determinants and motives as correlates. Sari Aaltonen selvitti tutkimuksessaan liikunnan määrän eroihin vaikuttavia tekijöitä eri ikäryhmissä, ja erityisesti nuorilla ja varhaiskeski-ikäisillä perintötekijät selittivät noin puolet vapaa-ajan liikuntamäärien erosta. Kaksostutkimusten avulla on todettu, että väestötasolla liikunta-aktiivisuuden erot johtuvat sekä geeniperimän eroista että muista tekijöistä.

Liikkumismotivaatiolla on tiedetty olevan geneettinen pohja jo ennen Aaltosen tutkimustakin. Kaksosilla ja saman perheen jäsenillä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että ihminen tuppaa liikkumaan kuten vanhempansa tai sisaruksensa, silloinkin kun hän on kasvanut heistä erillään. Ilmeisesti into liikkua tai laiskotella on perinnöllistä, vaikka yksittäisiä liikuntageenejä ei ole pystytty osoittamaan. Mutta mistä tämä into tulee?

New York Timesin jutussa kerrotaan Missourin yliopiston tutkimuksesta (yliopiston julkaisu täällä), jossa tutkittiin kahta rottaryhmää. Toiset siimahännistä rakastivat juoksua ja toiset laiskottelua. Tutkijat tarkkailivat, mitkä rotista juoksivat juoksupyörässä eniten ja mitkä vähiten, ja parittivat liikkuvat rotat kaltaistensa kanssa ja laiskimukset omiensa kanssa.

Kymmenen sukupolven jälkeen juoksusta diggailevat rotat harjoittivat spontaania liikuntaa 10 kertaa todennäköisemmin kuin laiskemmanpuoleiset. Fyysiset erot eivät selittäneet tätä: hienoisia eroja löytyi, mutta molemmilla rottajoukoilla oli edelleen terveet lihakset ja hyvä ruokahalu.

Rottien aivojen mielihyvä- ja palkkiokeskuksessa taas eroja löytyi, kymmenien geenien aktiivisuudessa. Ilmeisesti juoksurottien mielihyväkeskus aktivoitui juoksemisesta ja laiskurien ei. Toisin sanoen ne jyrsijät juoksivat joiden mielestä se oli hauskaa. Jep, toisten mielestä liikunta on kivempaa kuin toisten. Heille tulee siitä oikeasti niin ihana olo - eikä se siis ole ärsyttävää pätemistä.

Noh, ihan varmasti ei tiedetä, toimiiko homma ihmisillä samoin. Tutkimus ei myöskään vastaa siihen kysymykseen, muuttaisiko sitkeä harjoitteleminen laiskurirottien aivoja niin, että he oppisivat nauttimaan liikunnasta. Muu aivotutkimus osoittaa, että käyttäytyminen muokkaa aivoja, joten se on hyvin todennäköistä. Ongelma vain on siinä, että viitsiikö ikävää tai puuduttavaa hommaa tehdä? Niin ihminen kuin rottakin kaipaa nopeaa palkintoa, jotta viitsii liikuttaa töppösiään. Ajatus siitä, että liikkuminen kantaa hedelmää kuukausien tai vuosien päästä ei välttämättä riitä motivoivaksi palkinnoksi.

Nopea palkinto motivoi sekä pikkunisäkkäitä että minua.

Joka tapauksessa geenien myötä- tai vastavaikutuksesta huolimatta liikkuminen on valinta. On hyvä ymmärtää, että sen valinnan tekeminen voi toisille olla huomattavasti vaikeampaa kuin toisille, erityisesti jos itse kuuluu velttoilijoiden jengiin. Toivo ei silti ole menetetty: itse uskon vakaasti olevani laiskurigeeninen, mutta liikun silti säännöllisesti. Mitä ihmettä? 

Geneettisten ja ympäristötekijöiden merkityksen lisäksi Aaltosen tutkimuksessa havaittiin, että sisäisesti motivoitunut liikkuja harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jaksaa jatkaa harrastustaan jopa vuosikymmeniä. Sisäisen motivaation löytyminen saattaa olla avain liikkumattomien henkilöiden liikunnan aloittamiseen, mutta erityisesti liikunnallisen elämäntavan pitkäaikaiseen ja pysyvään omaksumiseen, tutkimuksen tiedotteessa sanotaan.

Sisäinen motivaatio! Melkein kuin sisäinen sankari! Näistä lisää seuraavassa osassa…

***

Read this interesting article on motivation & genes from NY Times based on this research.

Pages