Ladataan...
***Flawless

Tänä syksynä olen viimein saanut tietää, mitä syysmasennus tarkoittaa.

Se tunne, kun olet aivan jumalattoman väsynyt koko ajan, joka paikkaa särkee ja kaupungilla vastaantulevien ihmisten naamat vituttavat.

Tiedän aika tarkkaan, mistä tämä fiilis johtuu. Kävin taannoin hierojalla kuukauden sisään kolme kertaa päästäkseni eroon päätetyöstä tulleista hartiakivuista. Oli hieman kiusallista 23-vuotiaana urheilua harrastaneena ihmisenä kuunnella, kuinka hieroja kertoi, miten huonossa kunnossa hartiani ovat ja mitä kaikkea treenausta minun pitäisi hartioilleni tehdä estääkseni hartiakivut tulevaisuudessa. En oikeasti kehdannut ihan suoraan sanoa, että maan päältä ei löydy laiskempaa ihmistä kuin minä. En ole muun muassa siivonnut noin kuukauteen. Hups.

Mitä tapahtui? Harrastin vajaat 10 vuotta koripalloa. Treenejä oli huippuvuosina 4-5 kertaa viikossa. Muistan, että minulla oli noihin aikoihin hyvä kunto, palauduin tosi nopeasti, vaikka esimerkiksi venyttelyä en todellakaan jaksanut tarpeeksi usein harrastaa. Kun lukion alkaessa koripallo jäi, harrastin vähän kaikenlaista: joogaa, spinningiä, muutaman kerran bodypumpia (hyi, ei tod ole minun lajini) ja myöhemmin kahvakuulaa. En kuitenkaan mistään näistä saanut samanlaisia kicksejä kuin koriksesta. En nauti juoksusta, vaikka toki sitäkin aina joskus harrastan, kun tulee sellainen pitäiskömunihanoikeastiehdäjotainitselleni-vaihe.

Liikunnanpuutteen lisäksi syön aivan älyttömästi karkkia. Ja siis ihan oikeasti, eilen oli ehkä ensimmäinen päivä noin kolmeen kuukauteen kun en syönyt karkkia ollenkaan. Kun käyn kaupassa, ostan aina vähintään askin salmiakkia. Makuunissa tulee käytyä ainakin kerran viikossa, ja suurin haasteeni on olla ostamatta naurettavasti hinnoiteltuja Dragster-karkkeja. Helsingissä kyseinen pikkupussihan maksaa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 1,80 euroa. Kun käyn kotipaikkakunnallani Nokialla, hamstraan Dragstereita paikalliselta Tokmannilta, jossa karkit ovat euron halvempia. Tämä ehkä jo kertoo jotain siitä addiktion määrästä, joka minulla on sokeriin. Syön melko säännöllisesti nälkääni pussillisen karkkia. Hävettää.

En ole koskaan samastunut ihmisiin, jotka hehkuttavat urheilua ja liikuntaa ja sitä, kuinka he tuntevat syyllisyyttä, jos eivät mene salille. En voi sanoa, etten itse nauttisi siitä adrenaliinipiikistä, jonka urheilu aiheuttaa, mutta en todellakaan nauti siitä itse suorituksesta. Tai varsinkaan niistä kuolemaoloista seuraavan päivänä (terveisin joo en venyttele edelleenkään).  

”Jos et sää rupee tekemään jotain itsellesi, niin säähän olet työkyvyttömyyseläkkeellä viiden vuoden päästä!” Näin kommentoi (hieman dramaattinen) äitini, kun kerroin hänelle jatkuvista hartiakivuistani noin kuukausi takaperin. Tiedän, että laiskuus kuulostaa tekosyyltä, mutta ihan oikeasti mieluummin jään työpäivän jälkeen sohvalle makaamaan kuin lähden lenkkipolulle.  Tällä hetkellä on kuitenkin sellainen tilanne, että hartiakivut ovat tekemässä paluuta, ja tiedän, ettei minulla ole varaa laittaa toista 100 euroa kuukauden sisään hieronta-aikoihin. Joten kun huomasin eilen illalla, etten ollut syönyt ollenkaan karkkia koko päivän aikana, jonkinlainen lamppu syttyi pään päällä. Aamulla heräsin virkeänä ja melko iloisena. Kenenkään naama ei vituttanut aamubussissa. Ehkäpä tästä mennään pienin askelein kohti edes jollain tavalla terveellisempää elämää.