Ladataan...
***Flawless

Myönnän olevani suuri Christopher Nolan -fani. Nolan on ensimmäinen ohjaaja, jonka uraa olen seurannut aika lailla alusta saakka. Samalla hän on myös ensimmäinen ”oma ohjaajani”, sillä kaikki hänen elokuvansa ovat ilmestyneet elinaikanani. On a side note, laatuleffojen lisäksi ihastuin Nolanin hieman mutrulla olevaan alahuuleen ja ihanaan Lontoon-aksenttiin, koska minä nyt olen parantumaton fangirl.

 

Kävin katsomassa Nolanin uusimman elokuvan Interstellarin viime perjantaina. Olin enemmän tai vähemmän laskenut päiviä elokuvan ensi-iltaan huhtikuusta 2013 asti, jolloin pääosanesittäjien Matthew McConaugheyn ja Anne Hathawayn nimet julkaistiin. Viimeistään se ensimmäinen traileri viime joulukuussa nosti ihokarvat pystyyn koko seuraavan vuoden edestä. Joten olin ihan lievästi sanottuna innoissani astellessani elokuvateatteriin sisään. Ai kuinka innoissani olin? Niin innoissani, että kun Warner Bros'in logo ilmestyi ruudulle, mun silmät täyttyivät kyyneleistä. Minulla oli ollut aika huono päivä ja tunteet olivat ihan muista syistä hieman pinnassa, mutta suuri osa tuosta reaktiosta oli onnen tunnetta siitä, että viimein pääsen näkemään tämän elokuvan.

 

Kriitikoiden mielipiteet elokuvasta ovat olleet ristiriitaisia, mutta omasta mielestäni elokuva on yksi vuoden parhaista. Action-meininkiä odottaneelle Interstellar voi olla pettymys. Se on tyyliltään lähempänä The Prestigen ihmismieltä tutkiskelevaa otetta kuin mikään muu Nolanin leffa. Itse olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, mutta siitä huolimatta astuin elokuvateatterista ulos keräillen leukaani lattiasta. Elokuva on visuaalisesti kaunis, mikä nyt ei Nolanin kohdalla yllätä, mutta henkilökohtaisesti yllätyin elokuvan tunnepitoisuudesta. Omassa näytöksessäni leffan puolivälissä nähdyn emotionaalisen kliimaksin aikana ei kovin montaa kuivaa silmäparia ollut. Mikä sattuma, että elokuva tuli ensi-iltaan juuri isänpäivän kynnyksellä.

 

Kaikki, jotka elokuvan ovat nähneet, puhuvat siitä tietystä kohtauksesta, jonka yksi stara on Hans Zimmer. Zimmeriä on kutsuttu oman materiaalinsa kierrättäjäksi, ja olin kovin iloinen, kun kuulin soundtrackilta julkaistun bonus trackin Day One Darkin ensimmäistä kertaa. Torvet ovat saaneet väistyä ja tilalle ovat tulleet tuomiopäivämäiset urkusoundit. Versio Day One Darkista soi juuri tässä mainitsemassani kohtauksessa, jota en aio spoilata, mutta sanon, että sana ”WOW” tuntui kiertävän salia tuon kohtauksen jälkeen.

 

Interstellar oli elokuva, jonka Boyhoodin tapaan halusin nähdä samantien uudestaan. Useiden kriitikoiden twiittaama lause ”see Interstellar on the biggest screen you can” piti kutinsa, joten luultavasti käyn vielä nauttimassa leffasta valkokankaalla ennen kuin joudun katsomaan sen DVD:llä 32-tuumaisesta telkustani.

 

Tässä vielä aivan täysin asiaan liittymättä loppuvuoden ja hyvin todennäköisesti myös alkuvuoden isoin hitti. NYT ON KUULKAA KEIJOLLA KOVA KÄSI!

Ladataan...
***Flawless

Boyhood on ainutlaatuinen elokuva, jollaista ei ole koskaan tehty ja tuskin tullaan koskaan tekemään uudestaan.

Kaikille, jotka eivät tiedä Boyhoodin taustoja (jos se nyt enää on mahdollista), kyseessä on Richard Linklaterin 12 vuotta työn alla ollut elokuva, jota kuvattiin yhteensä reilu kuukausi vuosien 2002–2013 aikana.  Joka kesä työryhmä kerääntyi kuvaamaan elokuvaa noin 3-4 päivän ajaksi. Päähenkilö Masonia näyttelevä Ellar Coltrane kasvoi kuvausten aikana 7-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Ja kyseessä siis kasvutarina, sekä Masonin että Masonin perheen.

Boyhood saa Suomen ensi-iltansa huomenna perjantaina 10.10. Kävin katsomassa leffan Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla syyskuussa. Täytyy sanoa, että harvemmin sitä tulee itkettyä elokuvassa kohtauksessa, jossa päähenkilö ottaa valokuvia bensa-asemalla. Tämä kohtaus, kuten koko elokuva, on täynnä elämän iloja ja suruja tavalla, jota ei ole koskaan aikaisemmin elokuvahistoriassa nähty.

Elokuva on saanut jonkin verran myös kritiikkiä juonettomuudesta ja siitä, että se ratsastaa erikoisella 12 vuoden tekotavalla. On totta, että elokuvassa ei juuri juonta ole eikä siinä oikein tapahdu mitään, mutta Boyhoodin viehätys ei ole pelkästään ajan kulumisen seuraamisessa. Harva elokuva on saanut vangittua kasvamisen ja ELÄMÄN valkokankaalle samalla tavalla kuin Boyhood. Elämän taustalla ei soi dramaattinen orkesterimusiikki eikä elämä ole täynnä jännittäviä juonenkäänteitä. Boyhoodissa Masonin perheen pienet ja suuret vastoinkäymiset ovat aitoja ja elämänmakuisia, eikä ihme. Richard Linklater seurasi tiukkaan näyttelijöiden omia elämäntapahtumia ja peilasi niitä vuosittain kuvattaviin kohtauksiin. Esimerkiksi sekä Patricia Arquette että Ethan Hawke kävivät kuvausten aikana läpi avioeron, jonka aiheuttamia tunteita he omien sanojensa mukaan ammensivat elokuvaan.

Ellar Coltrane oli paikalla R&A-näytöksen jälkeen, ja voin jakaa tuntemukset erään mieskatsojan kanssa, joka totesi Coltranelle: ”tuntuu, että olisin tuntenut sinut koko elämäni!” Muutama tunti taaksepäin olimme katselleet 7-vuotiasta Coltranea, ja nyt edessämme seisoi sama tyyppi 20-vuotiaana. Elämä ja aika tuntuivat jotenkin musertavan alleen, ja kaikki omat onnistumiset ja virheet kulkivat nopeutettuna silmien edessä. Kun Mason elokuvan lopussa suuntaa collegeen, tuntui kuin olisin itse kasvattanut Masonin!

Totesin elokuvan jälkeen kaverilleni, että taisin juuri katsoa elämäni parhaan elokuvan. Boyhoodin kaltaista elokuvaa ei yksinkertaisesti ole koskaan tehty, ja tuskinpa tullaan hirveästi tulevaisuudessa tekemään. Erityisesti Patricia Arquette on julkisuudessa kehottanut tuotantoyhtiöitä olemaan rohkeampia ja rahoittamaan indie-tuotantoja enemmän. Samaa täytyy toivoa, jos tulokset ovat tällaisia.

Lopuksi on kehuttava Boyhoodin soundtrackia. Erityisesti Family of the Yearin "Hero" elokuvan loppupuolelta on noussut oman Spotify-listan ykkösbiisiksi.

Kuva: IFC Productions

Ladataan...
***Flawless

The Blacklist on yksinkertaisesti parasta, mitä televisiosta tällä hetkellä tulee.

NBC:n The Blacklist jatkui rapakon takana toisen kauden jaksoilla viime viikolla. Tarkoitus oli kirjoitella tästä jo viime viikolla, mutta onneksi odotin, sillä maanantaiyönä esitetty toinen jakso oli yksi sarjan parhaita, ellei paras jakso.

Sarja pyöri Suomessa tuoreeltaan viime keväänä, mutta en syystä tai toisesta istunut alas katsomaan sitä. Kesällä TV5 uusi sarjan ja sattumalta käänsin kanavan juuri kun pilotti lähti pyörimään. Jäin koukkuun heti – jösses mikä aloitus! Sarjan ensimmäiset 12 jaksoa katsoin kesän mittaan TV5:ltä, ja kun sarja jäi tauolle odottamaan ensimmäisen kauden toista puolikasta, päätin ahmia jaksot netistä.

NBC

Kaapelikanavien sarjat ovat viime vuosina ottaneet vallan Yhdysvalloissa. HBO:n vanavedessä Showtime, AMC ja FX ovat valloittaneet kriitikoiden ja katsojien sydämet, kun taas yleiskanavien (network) sarjat saavat kyllä katsojia, mutta eivät kriitikoiden hyväksyntää. Laadukkaat käsikirjoitukset ovat kuitenkin viime vuosina löytäneet tiensä myös yleiskanaville, viimeisimpänä esimerkkinä The Blacklistin lisäksi ABC:n kehuttu Scandal sekä CBS:n The Good Wife, jonka viime kautta kehuttiin sarjan parhaaksi. Tällaiset sarjat ovat juuri niitä asioita, joiden avulla yleiskanavat selviävät Netflixin ja muiden on-demand-palveluiden nostamista haasteista.

Tässä siis kolme syytä, miksi The Blacklist on tämän hetken paras sarja:

James Spader

All hail king Red. James Spader osaa yllättää joka viikko, ja toivon todella, että ehdokkuuksien lisäksi herra saisi tunnustusta myös palkintojen muodossa roolisuorituksestaan. Spaderin Red on charmikas, hämmentävä ja jännittävä hahmo. Red on juuri sellainen love to hate him -tyylinen hahmo, jotka ovat menestyneet televisiossa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Redissä on kuitenkin sellaista lämpöä ja surua, jotka erottavat hänet muista television miespääosista. Väitän, että jos sarjasta tulee pitkäikäinen (mikä katsojalukujen valossa näyttää hyvin todennäköiseltä tällä hetkellä), Raymond Reddington tulee nousemaan samalle tasolle kuin Tony Soprano, Walter White tai Don Draper.

Käsikirjoitus

Kuten Red, myös sarjan käsikirjoitus osaa hämmentää. Tv-sarjaa katsoessa parasta on se ”WHAT IS GOING ON” -tunne, joka saa katsojan palaamaan sarjan pariin ensi viikollakin. Käsikirjoittajat osaavat kehittää roolihahmoja tavalla, että huomasin viime jakson aikana oikeasti välittäväni agentti Ressleristä, joka ensimmäisellä kaudella tuntui turhalta sivuhahmolta. Sarjan kantava voima on kuitenkin Redin ja Lizin suhde. Blacklist-faneilla on omat teoriansa Redin ja Lizin suhteesta sekä nyt toisella kaudella Berlinin (mahtava Peter Stormare) ja Redin suhteesta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Sarjan käsikirjoittajilla varmasti löytyy muutama ässä hihasta tätä kautta varten.

Musiikki

Siis tämän sarjan soundtrack on aivan timanttia. Musiikki on pääosin indie-painotteista, mikä ei ole tämän päivän sarjoille erikoista, mutta viehätys onkin tavassa, jolla musiikkia sarjassa käytetään. Viime kaudelta jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Red tukehduttaa miestä muovipussilla Junipin herkän ”Line of Fire” -biisin soidessa taustalla. Viime jakson loppukohtauksessa kuultiin hieno mash-up Tom Odellin kahdesta eri kappaleesta, enkä itse edes huomannut hetkeä, jolloin kappale vaihtui. Bravo, Blacklistin musiikkivastaavat!

The Blacklistin ensimmäinen kausi pyörii tällä hetkellä TV5:llä ja sarja löytyy myös Netlixin jenkkiversiosta. Katsokaa vaikka pelkästään James Spaderin loistavien one-linereiden (kuten otsikossa) vuoksi. Joten seuratkaapa Redin neuvoa ja tsop tsop katsomaan tätä mahtavaa sarjaa!

malefactum.tumblr.com

Pages