Ladataan...
***Flawless

Myönnän olevani suuri Christopher Nolan -fani. Nolan on ensimmäinen ohjaaja, jonka uraa olen seurannut aika lailla alusta saakka. Samalla hän on myös ensimmäinen ”oma ohjaajani”, sillä kaikki hänen elokuvansa ovat ilmestyneet elinaikanani. On a side note, laatuleffojen lisäksi ihastuin Nolanin hieman mutrulla olevaan alahuuleen ja ihanaan Lontoon-aksenttiin, koska minä nyt olen parantumaton fangirl.

 

Kävin katsomassa Nolanin uusimman elokuvan Interstellarin viime perjantaina. Olin enemmän tai vähemmän laskenut päiviä elokuvan ensi-iltaan huhtikuusta 2013 asti, jolloin pääosanesittäjien Matthew McConaugheyn ja Anne Hathawayn nimet julkaistiin. Viimeistään se ensimmäinen traileri viime joulukuussa nosti ihokarvat pystyyn koko seuraavan vuoden edestä. Joten olin ihan lievästi sanottuna innoissani astellessani elokuvateatteriin sisään. Ai kuinka innoissani olin? Niin innoissani, että kun Warner Bros'in logo ilmestyi ruudulle, mun silmät täyttyivät kyyneleistä. Minulla oli ollut aika huono päivä ja tunteet olivat ihan muista syistä hieman pinnassa, mutta suuri osa tuosta reaktiosta oli onnen tunnetta siitä, että viimein pääsen näkemään tämän elokuvan.

 

Kriitikoiden mielipiteet elokuvasta ovat olleet ristiriitaisia, mutta omasta mielestäni elokuva on yksi vuoden parhaista. Action-meininkiä odottaneelle Interstellar voi olla pettymys. Se on tyyliltään lähempänä The Prestigen ihmismieltä tutkiskelevaa otetta kuin mikään muu Nolanin leffa. Itse olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, mutta siitä huolimatta astuin elokuvateatterista ulos keräillen leukaani lattiasta. Elokuva on visuaalisesti kaunis, mikä nyt ei Nolanin kohdalla yllätä, mutta henkilökohtaisesti yllätyin elokuvan tunnepitoisuudesta. Omassa näytöksessäni leffan puolivälissä nähdyn emotionaalisen kliimaksin aikana ei kovin montaa kuivaa silmäparia ollut. Mikä sattuma, että elokuva tuli ensi-iltaan juuri isänpäivän kynnyksellä.

 

Kaikki, jotka elokuvan ovat nähneet, puhuvat siitä tietystä kohtauksesta, jonka yksi stara on Hans Zimmer. Zimmeriä on kutsuttu oman materiaalinsa kierrättäjäksi, ja olin kovin iloinen, kun kuulin soundtrackilta julkaistun bonus trackin Day One Darkin ensimmäistä kertaa. Torvet ovat saaneet väistyä ja tilalle ovat tulleet tuomiopäivämäiset urkusoundit. Versio Day One Darkista soi juuri tässä mainitsemassani kohtauksessa, jota en aio spoilata, mutta sanon, että sana ”WOW” tuntui kiertävän salia tuon kohtauksen jälkeen.

 

Interstellar oli elokuva, jonka Boyhoodin tapaan halusin nähdä samantien uudestaan. Useiden kriitikoiden twiittaama lause ”see Interstellar on the biggest screen you can” piti kutinsa, joten luultavasti käyn vielä nauttimassa leffasta valkokankaalla ennen kuin joudun katsomaan sen DVD:llä 32-tuumaisesta telkustani.

 

Tässä vielä aivan täysin asiaan liittymättä loppuvuoden ja hyvin todennäköisesti myös alkuvuoden isoin hitti. NYT ON KUULKAA KEIJOLLA KOVA KÄSI!

Ladataan...
***Flawless

Olen ihminen, joka kiihtyy aivan liiaksi asioista. Viime aikoina minua on pänninyt erityisesti kaksi asiaa, jotka koskettavat läheltä omaa elämääni.

Ensimmäinen asia: ihmiset, jotka kutsuvat päänsärkyä migreeniksi. HUOH. Migreeniä sairastavana ihmisenä ihan vaan hieman ottaa aivoon (no pun intented) seuraavanlaiset lauseet sosiaalisessa mediassa: ”Äähähäh kauhee migreeni koko päivän, mut kohta kauppaan.”  Jees, ihan vaan kuule tiedoksi, jos sinulla olisi migreeni, et todellakaan olisi menossa kauppaan. Migreeni ei ole normaalia päänsärkyä, vaan sellainen tila, jossa et ihan oikeasti välillä pysty edes nousemaan sängystä. Silmien taakse sattuu, ohimoon sattuu ja pää vaan yksinkertaisesti tuntuu räjähtävän. Oksettaa, ei tee mieli ruokaa, puhe sammaltaa ja välillä tilan mennessä auralliseen migreeniin voi näkökentässä näkyä värejä. Joten joo, tsemppiä vaan sille kauppareissulle.

memeguy-com.tumblr.com

Toinen asia liittyy elokuviin. Rrraakastan elokuvia. Rakastan elokuvissakäyntiä. Mutta viime aikoina on vähän tullut sellainen fiilis, että pitäisikö sitä ruveta varaamaan jotain yksityisnäytöksiä, kun tämä suomalainen elokuvateatterikulttuuri on menossa aivan naurettavaan suuntaan. Puhun siis ihmisistä, jotka valittavat toisista ihmisistä elokuvateattereissa. ”Siis voi ei kun mun vieressä joku rapisteli ja söi popparia kovaan ääneen koko elokuvan ajan.” Tsiisus.

Faktahan on se, että jos haluat katsoa elokuvan täydessä hiljaisuudessa, jää kotiin ja katso elokuva yksin. Täysin hiljaista elokuvateatteria ei ole olemassakaan (ja toivottavasti ei tulekaan.) Katsomisrauha on tietenkin annettava, mutta jotain rajaa nyt sentään. Kuinka paljon se popcornien rouske tai karkkipaperien rapina nyt ihan oikeasti häiritsee jonkun ihmisen elokuvakokemusta? Ymmärrän vielä sen, että valitetaan ihmisistä, jotka puhuvat tai kommentoivat elokuvaa kovaan ääneen. En itsekään pidä näistä ihmisistä. Mutta tässäkin on kaksi eri puolta: on täysin eri asia valittaa kovaan ääneen puhuvista ja niistä, jotka kuiskaavat. Kuiskaavat nyt sentään yrittävät antaa jonkinlaisen rauhan muille! Kamoon, eihän me nyt oikeasti haluta korvata elokuvan katsomista millään täysiliikkumattomuusaawshitälkääpitäkömitäänääntä-meiningillä. 

Olen myös kohdannut ihmisiä, jotka hyssyttelevät nauramiselle leffateatterissa. WTF?! Olen erittäin kovaääninen nauraja, ja useammankin kerran olen saanut ilkeitä katseita, kun olen nauranut jollekin kohdalle elokuvassa. Näille ihmisille tekisi ihan hyvää mennä vierailemaan elokuvateatterissa Yhdysvalloissa. Jenkkien leffateattereissa elokuvaan reagointi on aivan erilaista kuin Suomessa. Siellä ihmiset nauravat kirjaimellisesti vedet silmissä ja ”oh my god i’m dying” -kommentteja kuuluu joka puolelta. Leffaan oikeasti _reagoidaan_. Joten toistan – jos haluat katsoa elokuvan täydessä hiljaisuudessa, jää kotiin. Samalla elokuvateatterikulttuuri voisi muuttua vähän vapautuneemmaksi. Sillä siitähän elokuvien katsomisesta on kyse: vapautumisesta ja relaamisesta ja nauttimisesta. Uppoudu siihen leffaan ja lopeta se muiden tekemisten kyttääminen.

 

Ladataan...
***Flawless

Boyhood on ainutlaatuinen elokuva, jollaista ei ole koskaan tehty ja tuskin tullaan koskaan tekemään uudestaan.

Kaikille, jotka eivät tiedä Boyhoodin taustoja (jos se nyt enää on mahdollista), kyseessä on Richard Linklaterin 12 vuotta työn alla ollut elokuva, jota kuvattiin yhteensä reilu kuukausi vuosien 2002–2013 aikana.  Joka kesä työryhmä kerääntyi kuvaamaan elokuvaa noin 3-4 päivän ajaksi. Päähenkilö Masonia näyttelevä Ellar Coltrane kasvoi kuvausten aikana 7-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Ja kyseessä siis kasvutarina, sekä Masonin että Masonin perheen.

Boyhood saa Suomen ensi-iltansa huomenna perjantaina 10.10. Kävin katsomassa leffan Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla syyskuussa. Täytyy sanoa, että harvemmin sitä tulee itkettyä elokuvassa kohtauksessa, jossa päähenkilö ottaa valokuvia bensa-asemalla. Tämä kohtaus, kuten koko elokuva, on täynnä elämän iloja ja suruja tavalla, jota ei ole koskaan aikaisemmin elokuvahistoriassa nähty.

Elokuva on saanut jonkin verran myös kritiikkiä juonettomuudesta ja siitä, että se ratsastaa erikoisella 12 vuoden tekotavalla. On totta, että elokuvassa ei juuri juonta ole eikä siinä oikein tapahdu mitään, mutta Boyhoodin viehätys ei ole pelkästään ajan kulumisen seuraamisessa. Harva elokuva on saanut vangittua kasvamisen ja ELÄMÄN valkokankaalle samalla tavalla kuin Boyhood. Elämän taustalla ei soi dramaattinen orkesterimusiikki eikä elämä ole täynnä jännittäviä juonenkäänteitä. Boyhoodissa Masonin perheen pienet ja suuret vastoinkäymiset ovat aitoja ja elämänmakuisia, eikä ihme. Richard Linklater seurasi tiukkaan näyttelijöiden omia elämäntapahtumia ja peilasi niitä vuosittain kuvattaviin kohtauksiin. Esimerkiksi sekä Patricia Arquette että Ethan Hawke kävivät kuvausten aikana läpi avioeron, jonka aiheuttamia tunteita he omien sanojensa mukaan ammensivat elokuvaan.

Ellar Coltrane oli paikalla R&A-näytöksen jälkeen, ja voin jakaa tuntemukset erään mieskatsojan kanssa, joka totesi Coltranelle: ”tuntuu, että olisin tuntenut sinut koko elämäni!” Muutama tunti taaksepäin olimme katselleet 7-vuotiasta Coltranea, ja nyt edessämme seisoi sama tyyppi 20-vuotiaana. Elämä ja aika tuntuivat jotenkin musertavan alleen, ja kaikki omat onnistumiset ja virheet kulkivat nopeutettuna silmien edessä. Kun Mason elokuvan lopussa suuntaa collegeen, tuntui kuin olisin itse kasvattanut Masonin!

Totesin elokuvan jälkeen kaverilleni, että taisin juuri katsoa elämäni parhaan elokuvan. Boyhoodin kaltaista elokuvaa ei yksinkertaisesti ole koskaan tehty, ja tuskinpa tullaan hirveästi tulevaisuudessa tekemään. Erityisesti Patricia Arquette on julkisuudessa kehottanut tuotantoyhtiöitä olemaan rohkeampia ja rahoittamaan indie-tuotantoja enemmän. Samaa täytyy toivoa, jos tulokset ovat tällaisia.

Lopuksi on kehuttava Boyhoodin soundtrackia. Erityisesti Family of the Yearin "Hero" elokuvan loppupuolelta on noussut oman Spotify-listan ykkösbiisiksi.

Kuva: IFC Productions

Pages