Mistä minä tänne tupsahdin ja miksi luulen tietäväni mistään mitään

Hei oon uusi täällä, en osaa vielä sivun sääntöjä mutta eiköhän joku huuda mulle jos käyttäydyn väärin. Liityin tähän surullisten sinkkunaistan sinkkubloggailukerhoon koska luulen että ihmisiä kiinnostaisi mun surulliset deittistoorit.

Ei vaan. Nyt mun pitää yrittää pysyä asiallisena ja tosissani. On helppoa heittää koko juttu pellelyksi, vetää roolia ja peittää omat tunteet kyynisyydellä ja katkeruudella.

En ole katkera, ihan oikeasti. Mille olisin katkera? Miehille? Ihmiskunnalle? Sille että romanttinen rakkaus on postmodernin yhteiskunnan uskonto ja messias? No joo ehkä sille jutulle oon vähän katkera… ja mua vituttaa se kuinka paljon deittailusta puhutaan ja kuinka paljon aikaa minäkin olen käyttänyt ”sen oikean” kaipailuun.

Kaverini kuulisi mieluiten pelkästään ihania deittistooreja, tarinoita söpöistä tekstiviesteistä, flirttailusta ja kukkakimpuista. Hitto joo olisihan ne ihan kivoja mutta nyt on kyllä aika herätä tästä hörhöilystä.

Oli miten oli. Oon kotoisin pikkukaupungista jossa en ollut deittikelpoinen hyvännäköinen tai pantava. Onneksi lähdin sieltä pois ja löysin internetin ihanan maailman… Oon tapaillut ihmisiä fetissisivujen, okcupidin sekä iskurin kautta. Olisi helpompaa luetella ne deittisivut joilla minulla EI ole ollut tunnusta kuin luetella ne joilla olen ollut. Oudoin sivu joissa olen ollut; hollantilaiset yksinhuoltajaisät – en oikein oo varma siitä mitä silloin toivoin löytäväni… vieläkin tulee spostiini viestejä joissa luvataan vipjäsenyyttä ja ties mitä mutta oli aika paska sivu… enkä mä halua leikkiä ilkeää äitipuolta vaikka hollantilaiset miehet on ihanan iljettävän näköisiä ja pitkiä.

Suurin draivi mikä mulla on ollut nettideittailua kohtaan on ollut melkein sairas uteliaisuus. Oon hetkittäin ollut nettideittiaddikti ja on ollut aikoja jolloin en pystynyt kuvittelemaan sitä että minulla ei olisi vähintään kolmea samanaikaista säätöä.

En tiedä pystynkö selittämään mikä on ollut niin kiinnostavaa kaikessa deittisäätämisessä, kai se on ollut se jännyyden tunne, se kuinka mukaansatempaavaa se voi olla. JA HEI SE PRINSSI ON EHKÄ SIELLÄ JOSSAIN NIITTEN ÄÄLIÖIDEN SEASSA!! Tiedättehän te sen sanonnan että pitää suudella montaa rupisammakkoa jotta löytäisi sen prinssin… taisin ottaa sen ohjeen vähän liiankin kirjaimellisesti….

Nyt olen onneksi rauhoittunut enkä saa samoja kiksejä tuntemattomien tapaamisesta kuten ennen. Musta on tullut aika tylsä ja nyt juuri etsin jotain tyyliin future husbandia sillä kaikki muu on jo niin nähty // Huorasta takaisin Madonnaksi//  yeah// I used to be Samantha now I want to be Charlotte