Ladataan...
gg and the moon

Heinäkuun viimeinen päivä, viimeinen tunti ja kaksikymmentä minuuttia. 

Syön Ballerina-keksejä, tarkemmin sanoen paketista on jäljellä puolitoista kappaletta. J ei voi sietää tahmeita, hampaisiin kiinni jääviä karkkeja ja makeisia, joten saan syödä ne kaikki aivan itsekseni. 

Odotan, että teeni hautuu. On ensimmäistä kertaa niin viileää (kaikki on suhteellista), että tekee mieli juoda jotain kuumaa. Saattaa tosin olla, että muutan mieleni, jätän kupin keittiötasolle ja huomaan sen vasta huomenna.

Jupiter hyppäsi juuri pöydälle, meitä on kaksi ihmistä tässä pöydän ympärillä sormet tietokoneiden näppäimistöllä, eli siis antoisa paikka rojahtaa ja kääntää meidän huomio korvan rapsutukseen.

Heinäkuu on tuntunut pitkältä, mutta samalla on vaikea pysyä erossa ajatuksesta, että tämän vuoden heinäkuu on ohi. Näin vaan. Ohi on.

Nakerran keksin reunat jättäen etu-ja keskisormen väliin vain vadelmaisen täytteen.

Olen tässä heinäkuussa ollut Kaliforniassa, Liettuassa ja Suomessa. Istunut autossa, bussissa, lentokoneessa ja laivassa. Kilometrejä ja kilometrejä taivasta ja puiden latvoja.

Olen uinut joissa, järvissä, merissä ja valtamerissä. En tosin kertaakaan uima-altaassa.

 

Kaikenlaista on tässä maailmassa heinäkuussa tapahtunut, tässä kuukauden parhaat:

 

- Kurkut. Näillä helteillä en ole syönyt kuin ehkä kolme ”oikeaa ateriaa”. Olen syönyt erillisiä vihanneksia, pessyt ja pilkkonut ne ja syönyt ihan noin vaan. Avomaankurkkuja näin erityisesti. Kaikki muu on tuntunut tunkkaiselta. 

- Kummivanhemmuus. Olen niin otettu, että minuun on luotettu sen verran, että pyysivät lapsensa kummiksi. Ja meidän tyttö on mieletöntä kultaa. Niin hauska, fiksu ja ymmärtäväinen.

- Se, että aloitimme heinäkuun patikoimalla Lassenin kansallispuistossa ja yöpymällä auton takakontissa.

- Jumpsuit, joka tuntuu hyvältä päällä. En ole ostanut uusia vaatteita ikuisuuteen, mutta tämän nähdessäni oikein hykertelin. 

- Se, että kun veimme nirson 15-vuotiaan veljeni ensimmäistä kertaa vegaaniravintolan ja hän rakasti sitä. 

- Hiljaiset, raukeat, hitaat aamut.

- McVegan. Kokeilimme sitä vihdoin ja tiedättekö, oikein hyvä, jos tekee mieli mäkkäriä. Ja joskus välillä tekee. Veljeni kertoi, että aina mäkkiin mennessään (eli melko usein) hän on ottanut nykyään McVeganin, mikä sai minut hymyilemään seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Äiti maistoi sitä kanssa ja sanoi, että maistuu ihan vaan pikaruoalta. 

- Uiminen. Olisi ihanaa, jos oma koti olisi veden äärellä.

- Sanoinko jo, että kummityttöni?

 

- Linnanmäki. Vietimme koko päivän aika lailla Kingin, Ukon ja Kirnun kyydissä. 

- Mieheni. Muutama päivä sitten vietimme vuosipäiväämme - tapasimme kuusi vuotta sitten. Uskomatonta, että parisuhde voi olla ihan vaan helppoa, rakasta ja hauskaa.

- Flipflopit. Parasta heti kengättömyyden jälkeen. Mukavat, tuuli tuntuu varpaissa ja kukat tarttuvat välillä reunoihin kiinni, kun kävelen pellon poikki. 

- Pizza on ollut heinäkuun juttu. Kun viime vuoden lopusta siirryimme vegaaneiksi, en ensin halunnut koskea vegejuustoon ja näiden kahdeksan kuukauden aikana on tullut todella ikävä pizzaa. Kokeilimme Kaliforniassa muutamaa eri pizzaa ja nyt Suomessa kerran, enkä enää saa pizzaa mielestäni. Niin hyvää. Lempitäytteeni ovat herkkusieni, punasipuli ja päälle kouralliset basilikaa ja rukolaa. Ja mahdollisuuksien mukaan pestoa.

Elokuuhun on neljäkymmentäkaksi minuuttia, olen puolivälissä teekuppiani ja kuuntelemme jälleen Natalia Lafourcadea. 

Elämä vaan on. Ihan sellaista ajelehtivaa, yritän olla takertumatta oikein mihinkään ja katsoa tapahtumia sellaisella hyväksyvyydellä. Kaikki hyvin. 

Rakkautta uuteen kuuhun, kepeyttä ja spontaaniutta.

 

Löydät blogin myös Instagramista.

 

Ladataan...
gg and the moon

Herään seitsemältä hentoon auringonvaloon.

Talo on täysin hiljainen. 

Sellaista kumeaa hiljaisuutta en ollut odottanut, ottaen huomioon, että saman katon alla asuu tällä hetkellä viisi aikuista, yksi teini ja kolme lasta.

Kello on itseasiassa nyt jo yli kymmenen, mutta kaikki (paitsi töihin lähtenyt), nukkuvat edelleen.

Aamu on kaiken edellisten päivien jälkeisen matkustamisen jälkeen sielua sivelevä.

Makaan ensin puoli tuntia sängyssä ja selaan Vilnan vegaaniraflatarjontaa, sekä tallennan sijainteja Google mapsiin(okei, lähetän osoitteet J:lle, jotta hän tallentaisi). En ole yllättynyt, mutta silti hitusen pettynyt, ettei mistään löydy vegeversiota cepelinaksista, jotka ovat olleet lempiruokani aina ja ainiaan. Mummoni teki joskus kuusi vuotta sitten minulle soijaroiheversion (josta olin muuten täysin yllättynyt ja pohjattoman otettu) ja se toimi todella hyvin. Voisin tänä vuonna yrittää parannella versiota ja pitää cepelinas-kestit. 

Ruokaunelmoinnin jälkeen astelen terassille ja vaikka on vielä aikaista, aurinko tuo pienet hikipisarat hiusrajaan.

Meditoin. 

Jätän ajatukset, ihmiskunnan ongelmat ja identiteettini pois olemuksestani pidemmäksi aikaa, totun elämään ilman suuria tunnesiteitä.

Joogaan. 

Keho on matkustamisen jälkeen kankea ja alaselkä kipuilee, kun istun sohvalla. Avaan, kierrän, hengitän, kurotan, venytän ja vahvistan. 

Teen päälläseisonnan lasten kiipeilytelinettä vasten.

Tai itseasiassa en edes tarvinnut tukea, vaikka en ollut tehnyt seisontaa yli kuukauteen. Tuntuu hyvältä. Vahvalta ja kevyeltä.

Nurmikko on litimärkä aamukasteesta - asia, jota en tiennyt kaipaavani, kun oltiin kuivassa Kaliforniassa. 

Roska-auto ajaa kulman taakse, haen kirjan ja avaan sen, mutta päädynkin laittamaan kasvot ruohoa vasten. 

Ja tuntuu, että olen tehnyt kaiken, mitä elämässä voisi ikinä kaivatakaan.

Löydät blogin myös Instagramista.

Ladataan...
gg and the moon

Saavuimme eilen Liettuaan, mutta uskokaa, ettei Kalifornian kertomukset ole lähelläkään loppua. Kaikki hiljalleen, ajallaan, pakottamatta.

Matka oli rankka ja toisaalta taas helpompi kuin voisi kuvitella.

Ajoimme lauantaina pari tuntia Grass Valleysta San Franciscoon, josta lensimme Kööpenhaminan ja monen aikavyöhykkeen kautta Helsinkiin. Olimme perillä noin puoli kahdeksalta illalla sunnuntaina ja sen lisäksi, että piti pakata, peseytyä, syödä ja nukkua ennen aamukuuden lähtöä, menin katsomaan yhden rakkaimman ystäväni vastasyntynyttä vauvaa.

Ja voi sitä ihmettä. Kuinka pieni ihminen voi olla niin kaunis ja henkeäsalpaava? Ja miten voi rakastaa niin paljon, vaikka ei ole ollut vielä edes katsekontaktia? Olen niin onnellinen ja otettu, että pääsen tutustumaan häneen tämän ensihetkistä saakka.

Ajoin ystävältäni kotiin Prisman kautta, kun kaverini, joka asuu Australiassa, soitti minulle. Hän oli katsonut Instastorejani ja ollut ihmeissään, että olinkin Suomessa kahden matkan välissä. Oli hänen viimeinen päivänsä Helsingissä, joten olihan meidän nähtävä! Hän tuli poikaystävänsä kanssa moikkaamaan ja tämä viisituntinen ilta kotiperällä muotoitui aika mielettömän ikimuistoiseksi.

Aamulla heräsimme puoli neljältä aivan täysin jetlagin vuoksi, tein illalliseksi tarkoitettua kaurakermaista sieni-kesäkurpitsapastaa aamupalaksi ja otimme lautan Tallinnaan. Siitä sitten 530 kilometriä autolla Vilnaan. 

Vaihdoimme kuskia, kun toinen meinasi nukahtaa ja haimme kahvia sekä Liettuan rajan ylitettyämme paahdettuja ja suolattuja auringonkukansiemeniä. Hymyilin taukoamatta, kun tuijotin silmät väsyneinä viiruina liehuvaa Liettuan lippua, sadetta lupaavia pilviä ja haikaran pesiä.

Ihanaa olla kotona.

Löydät blogin myös Instagramista.

Ladataan...
gg and the moon

 

Kirjoitin hetki sitten ihanasta päivästämme Yuba-joella. Vaikka kaikki mitä kirjoitin, oli totta, jätin kertomatta niitä vähän ikävämpiä ja jälkeenpäin epämiellyttäviä asioita, jotka muuttavat päivän vivahteita aika paljon. Tässä hieman toisenlainen versio päivästä.

Eräänä päivänä tunnemme olevamme vähän laiskoja, kun menemme joka kerta samaan paikkaan Yuba-joen varrelle, joten päätämme lähteä etsimään uutta uimapaikkaa.

On koordinaatit, pakatut eväät, pyyhkeet ja kirjat.

Automatkalla, noin kahdeksan minuuttia ennen kuin meidän pitäisi olla paikalla GPS:n mukaan, kiemurainen tie alkaa sukeltamaan alemmas ja alemmas korkeiden puiden syleilyyn. Olemme helpottuneita, että viime hetkellä vaihdoimme manuaalisesta autosta automaattiseen, sillä mäki on helvetillinen. Lisäksi ajamme paikallisten joukossa ja he ajavat todella lujaa keskellä kaistaa, tehden koko matkasta aika kuumottavan. 

Parkkipaikka on aivan täynnä, autoja on jätetty jopa tälle jyrkälle tielle kaventaen sen yksikaistaiseksi. Parkkipaikka on myös todella kapea, eli ”edestakaisin” ajaminen tarkoitti peruuttamista takaisin ja ajamista eteenpäin. Teemme tätä hermoja raastavaa ajelehtimista noin vartin ajan, ennen kuin yksi paikka vapautuu. Ärhäntelemme toisillemme ja esittelemme niitä kliseisiä ajatuksia, että olisi vaan pitänyt mennä meidän lempipaikalle. Pysäköimme auton, ylitämme korkean sillan toiselle puolelle jokea ja päätämme kävellä vasemmalle, jokea alavirtaan.

Valo säteilee paksujen lehtikerrosten välistä. Kasvillisuus joen läheisyydessä on aina niin ihanan hedelmällistä ja rehevää, verrattuna muuhun kuivuuden näivertämään valtioon. Toisaalta rehevyys tarkoittaa myös ötököiden valtavaa määrää, mikä on minulle vieläkin vähän arka paikka.

Polulla vastaan kävelee kolme nuorta, jotka ovat todella pilvessä ja kävelemässä takaisin autolleen. Tervehdimme ja he varoittavat meitä, että pian törmäämme kymmeniin pureviin leppäkerttuihin. En ole ikinä kuullut purevista kertuista, joten en ollut varma, olivatko he vain kuvitelleet koko asian, vai onko siinä hitusen perää.

Muutaman minuutin päästä tosiaan näemme tämän leppäkerttuarmeijan. Näkymä on uskomaton. Mietin, kuinka erilainen kokemus tämä olisi, jos ei oltaisi juteltu edellisten tyyppien kanssa, enkä olisi äärettömän vainoharhainen näiden leppäkerttujen suhteen.

Surettaa, että pelkään niin paljon, että nämä leppäkertut hyökkäävät kimppuumme. J haluaa kävellä pienelle vesiputoukselle saakka, mutta en halunnut jatkaa syvemmälle ötökkäpuskiin, joten käännymme takaisin. J kyllä käväisi kurkkaamassa paikkaa ja vesiputous ei näyttänyt yhtä elinvoimaiselta kuin kuvissa, lisäksi siellä on kymmeniä ihmisiä ja paljon poison oak- kasvia. Laskeudumme joelle pientä polkua pitkin.

Vesi on kylmää, rantakivet lämpimiä. 

Minulla menee hetki aikaa rauhoittua ja itseasiassa nauttia joesta. Veden läheisyydessä lentelee muutama ampiainen ja rauhallisessa vesialtaassa on yksi kuollut kala.

J rakentaa kivitorneja, minä sukellan edestakaisin ja katson auringon katoavan puiden latvojen taakse.

Löydät blogin myös Instagramista.

Pages