Ladataan...
Give my love to London

Mietin kauan onko minusta kirjoittamaan blogia. Lueskeltuani monien suosittujen blogien tekstejä päättelin, ettei nahkani koskaan olisi tarpeeksi paksu sietämään inhottavia kommentteja. Mutta kirjoitin, vuosia, koska rakastan kirjoittamista. Minulla kävi myös hyvä tuuri - lukijoikseni ajautui ihmisiä, jotka olivat lämpimiä, kannustavia ja yhdestä sain jopa hyvän ystävän.

Yritin aloittaa blogin toisaalla. Neutraali yleismaailmallinen kirjoittaminen ilman omien tunteiden avaamista ei kuitenkaan onnistu minulta. En pysty salaamaan sitä mitä ajattelen, koska haluan kertoa mitä ajattelen. Se on minusta kiinnostavaa. Olen kuitenkin koko ajan pelännyt, että jonain päivänä jokin säikäyttää minut niin pahasti, etten tahdo enää jatkaa. Luulen, että se tilanne on nyt.

Kun kirjoitat julkisesti, olet altis arvostelulle. Olen koko elämäni yrittänyt opetella, etten kertoisi itsestäni mitään kenellekään. Vain siten olen turvassa. Luettuani kommetteja parista edellisestä postauksestani olivat tunteeni ristiriitaiset. On teitä, jotka olette kannustavia, rauhoittavia ja aina olleet kilttejä. Kiitos, teistä on ollut apua paljon. Sitten on niitä negatiivisia, jotka tulevat kommentoimaan vain jotain inhottavaa ja arvostelevaa. En tiedä miksi, mutta nykymaailma on paikka, jossa minun on tästä syystä kauhean vaikea olla. En ymmärrä miksi kenenkään pitää olla inhottava toiselle.

Lupasin joskus itselleni, että yritän poistaa elämästäni kaiken, mikä saa minulle pahan mielen ja kuormittaa minua. Tämä  blogi ja kirjoittaminen on tehnyt minulle hyvää kauan. Joskus se, että uskaltaa ja luottaa, tarvitsee sortumiseensa vain yhden inhottavan asian. Ihailen teitä lukijoissanikin olevia uskomattomia naisia, jotka voitte nauraa toisten ilkeilylle, jatkaa välittämättä ja itseenne ottamatta. Olette älyttömän rohkeita! Tunnen itseni, minä en ole sellainen.

Mitä Patrikiin ja Augustiin tulee. Eilen kerroin Augustille mitä tunnen. Hän hymyili ja sanoi rauhallisesti, että yrittää opetella tekemään asioita niin, etten olisi huolissani. Sen on riitettävä, päätin itsekseni. Kun tulin töihin, Patrik käveli huoneeseeni. Voitko auttaa mua? hän kysyi varovaisesti. Koska me teemme töitä yhdessä joka päivä, hymyilin ja sanoin että hetken kuluttua. Hoidan ensin yhden asian loppuun. Se asia on tämä. Hoidan tämän loppuun.

Tuntuu kuin sanoisin hyvästit ystäville. Maijalle etenkin. Mutta myös teille muille. Oli kivaa! 

Tule jo! kuuluu työkavereiden iloinen huuto käytävältä. Tule katsomaan! Tule meidän kanssa. Se hymyilyttää. Mikä onni onkaan olla juuri täällä.

Kaikkea hyvää!

 

-Ingel

 

Jos joku jäi mietityttämään, kerro se minulle kirjeellä: ingelunea@gmail.com

 

Ladataan...