Bitch, sit down. Be humble.

Nojailin tuossa juhannuksena terassin kaiteeseen ja tajusin että hetkinen, nyt ollaan puolessa välissä vuotta. Puhun tästä silläkin uhalla että saan idiootin leiman, mutta ihan oikeasti mielessäni ei ollut koskaan käynyt että tosiaan, keskikesän juhla on myös keskivuoden juhla. Miksi siitä ei koskaan puhuta selkeämmin? Miksi sitä ei korosteta? Puhutaan vain uuden vuoden lupauksista ja vuoden pakettiin laittamisesta, mutta entä tämä puolivälissä oleva tsekkauspiste? Piste, jonka aikana saa (joko helpotuksena tai järkytyksenä) huomata, että jaahas, puolessa välissä ollaan.

No, siinä minä sitten lämmittävä kahvikuppi kädessäni, katse luotuna järvelle, päätin pitää pienen hetken miettien kulunutta puolikasta ja mahdollisesti oikoa suuntaa seuraavalle puolikkaalle. Sisällä ihmiset juttelivat, nauroivat ja lauloivat. Oli niin kaunis kesäyö, ettei mitään rajaa.
Tänä vuonna olen oppinut ihan hirveästi asioita. Ja on ehtinyt tapahtua ihan hirveästi asioita. Se on hyvä. Siihen olen pyrkinytkin. Olen tarkoituksella hypännyt tuntemattomaan ja mennyt kohti pelkoja, sillä tajusin jossain vaiheessa että se on ainoa tapa, jolla haluan elää. En halua enää yhtäkään vuotta tai puolikasta vuotta, jota katselen ja mietin että jaa, eipä tapahtunut paljoa mitään. (Aina tapahtuu, vähintään henkistä muutosta, mutta me huomaamme ja tunnemme vain radikaalit suunnanmuutokset)

Vaikka olen oppinut tänä vuonna paljon tärkeää rakkaudesta, henkisyydestä ja irtipäästämisestä, tuntui silti yksi aika yllättävä oppi yltävän ylitse muiden. Siis yllättävä siinä mielessä, etten ole puhunut siitä täällä blogissa ollenkaan, ja jonka olen tavallaan aiemminkin jo oppinut, mutta näköjään se pitää oppia joka kerta uudelleen. Siis niinkin konkreettinen ja yksinkertainen asia, kun että ai perkele meitsi rakastaa liikkumista!

Mitä tulee urheiluun ja ihmisiin, joita rakastaa, niiden todellisen arvon huomaa vasta sitten, kun ne menettää.

En ole tajunnut rakkauttani urheiluun aiemmin näin vahvasti, sillä se on ollut luonnostaan niin iso osa elämääni. Tänä vuonna olen ollut kävelykyvytön kaksi viikkoa astuttuani lasinsiruun, nostokyvytön kaksi kuukautta murrettua selkänikamani ja lopulta viimeinen, pahin rysäys: juoksu/treeni/-venyttelykyvytön reväytettyäni takareiteni (tällä hetkellä mennään kuudetta viikkoa ilman liikuntaa ja parantelu on yhä käynnissä). Ja believe me, sitä huomaa vasta silloin, kun takareisi revähtää, kuinka helvetin monta kertaa sitä tuleekaan päivässä venyteltyä, joogailtua, temppuiltua, nosteltua koipia. Omalla kohdallani ainakin 55.

Voisin toki ajatella, että nämä keholliset vastoinkäymiset ovat universumin tapa kertoa minulle että ehkä kannattais lopettaa toi kehollisuus kokonaan ja istua vain kotona kirjoittamassa (tosin reiden naksahdettua kokeilin sitäkin, ja heti ensimmäisen tunnin aikana näppiksille kaatui iso lasillinen vettä ja se hajosi. Että kertokaapas te minulle mitä se sitten tarkoittaa? Että parasta olisi vain syödä, nukkua ja rakastaa? No, sitä olen kyllä tehnyt ja nyt alkais jo pikkuhiljaa riittää. Tosin, en valita, on tämäkin aika luksusta. Sentään henki vielä kulkee mikä on erittäin positiivinen asia jo itsessään.), tai sitten voin ajatella että universumi haluaa sanoa minulle Kendrickikin sanoin bitch sit down, be humble ja tajua nyt jumalauta jo miten paljon fyysistä lahjakkuutta, kyvykkyyttä ja paloa sinulla on! Sen edessä pitää olla nöyrä. Olen kyllä ottanut itsestäänselvyytenä liikkuvuuteni aika pitkään. Kylläpä sitä pitää monta kertaa rysähtää ennen kuin tajuaa että hitto, enhän minä oikeastaan muuta haluakaan tässä elämässä tehdä kuin liikkua. Kantapään kautta mennään siis tämä(kin) oppi. (En muuten usko, että on olemassa mitään muuta tapaa oppia kuin kantapään kautta. Kaikki muut tavathan on toisten kuuntelua, sääntöjen noudattamista ja vanhoihin malleihin mukautumista.)Yllättävää tai ei, liikkumattomuus ei ole masentanut minua tai saanut minua vihaamaan elämää. Tästä kiitos: #zen, #irtipäästö ja #hyväksyntä. Sisäinen rauha on ollut ainoa, mikä on pitänyt minut järjissäni, eikä pohjalla ole tarvinnut käydä, mutta sen olen päättänyt, että mikäli jonain kauniina päivänä kehoni on terve ja liikuntakykyinen, aion liikkua niin paljon ja niin äärirajoille kuin mahdollista. Eikä minua estä kukaan. Se tuntuu tällä hetkellä todella vapauttavalta ja toivoa tuovalta ajatukselta.

Sillä aikaa aion nauttia muiden temppuilun katselusta ja toitottaa heille, miten upeita he ovat.

Makeaa, mukavaa, venyvää ja just sun näköistä toista vuoden puolikasta teille kaikille!

Kommentit

Iiris (Ei varmistettu) http://aitikuosiin.blogspot.com

Mulla aika samoja ajatuksia. Mulla tosin liikuntaa ovat rajoitteet kolme raskautta ja synnytystä (ne lantionpohjalihakset) ja kolmen lapsen kantaminen (kantoliinassa mutta silti) jotka tukkivat selän niin pahasti, ettei henki kulkenut. Täysi kiitos hierojille ja jäsenkorjaajille... itse olen aloittanut liikunnan aikuisiällä käytännössä ja olen nauttinut siitä aina, viimeiset juoksulenkit masu pystyssä, salilta synnärille, käsilläseisontaa 5v tyttäreni kanssa ja nyt saman tytön futismutsi haluais itsekin pelata (paitsi ne lantion lihakset...auts). Ehkä parasta liikunnassa tälleen aikuisiällä
on, että ei ole tavoitehakuista. Lajia voi vaihtaa halutessaan ja kivoja porukoita ainakin meistä naisista löytyy. Syksyn tullen alkaa ainakin joogat ja lattarit, toivottavasti mukaan mahtuu myös lihaskuntoa jne.

Charkku
Charlotan silmin

Niin joo, ei sitä tuu kyllä tajuttua, että puolessa välissä vuotta jo ollaan! Apua, jotenkin hurjaa, varsinkin kun tuijottaa omia deadlineja tän vuoden loppuun. Ihanan positiivinen teksti ja kauniit kuvat<3

Charlotta | www.charlottaeve.com/fi

PostScriptum

Siis onko sinulla tänä vuonna murtunut selkänikama ja nyt vielä tämä? Ja tapahtuivatko nämä siis molemmat kännissä? Juuri niinä muutamina kertoina kun joit? Miten?

Ihan kamalaa Miten pieni todennäköisyys!!

Hurjasti tsemppiä ️️ Liikkumattomuus on eniten masentava tekijä ainakin omassa elämässäni.

Minun tekisi mieli huutaa jokaiselle terveelle ihmiselle kadulla, että menkää nyt herranjestas sentään juoksemaan vielä kun voitte. Itselläni on koko ajan päällä kaikki mahdolliset rasitusvammat ja nyt viimeisempänä iski loppuelämän paheneva nivelonglema jakkaterään.... Juoksijaa naurattaa (not)... No, minä juoksen silti. Oireet eivät lähde lepäämällä, joten miksi olla juoksematta :D

Paras kohtalon iva oli silti kun sain juuri endodiagnoosin ja tämän ainoa hoito on hormoniehkäisypillerit.. Joita olen nuoruudessani syönyt ja joista sain kaikki mahd. sivuoireet (kuten mm. Masennuksen, josta kärsin yhä lopetettuakin).

Että semmonen ironinen universumi :D

Onneksi nauramalla ja välillä vähän raivoamallakin selviää aika monesta asiasta.

Ja onneksi jalat vielä kantavat.

Kommentoi