Minä ja The Good Morning

Työpari, vauva, terapeutti, parrasvalo, opettaja, elämänkerta, paras kaveri, vankila, tyhjä canvas, räsymatto, vatsamakkara, uskollinen koira, aviopuolisoni, kaikkeni, rakkaani. Muun muassa tätä kaikkea The Good Morning on minulle.

Blogini täyttää pian 5 vuotta. Se on aika pitkä aika. (Julistan vetistelyn alkaneeksi!)

On oikeastaan mahdotonta enää erottaa, missä menee minä ja missä menee blogi, sillä olemme hitsautuneet niin erottamattomasti yhteen minun kasvaessa aikuiseksi. Ajattelin tässä postauksessa käydä hieman läpi minun ja blogini tarinaa. Ja ehkä siinä sivussa vähän kiittää. Teitä, blogia, itseäni ja maailmankaikkeutta.

Miten kaikki alkoi?

Aloin elättämään itseni bloggaamalla 18-vuotiaana, 4 vuotta sitten. Perustin blogin samoista syistä, kuin varmaan moni muukin nuori nainen; ihan vaan omaksi iloksi. Että olisi jokin kiva itseilmaisun kanava, jonne vähän kirjotella, kun siltä tuntuu.

"Blogisuosioni" puolestaan tuli vähän puun takaa. Tuntuu vieläkin, että se oli täysin minusta riippumaton ilmiö, joka kävi jokseenkin vahingossa. Yhtäkkiä vain ihmiset kiinnostuivat jutuistani enemmän kuin minä olin niistä koskaan ollut kiinnostunut, ja pian sitä oltiinkin erään juhannusaatonaattoisen puhelun jälkeen Indiedaysillä Suomen suosituimpien joukossa. Tadaa. Siinä vaiheessa tuntui siltä, että blogi vei minua, enkä minä sitä. En tosin valittanut! Mutta koska en ollut systemaattisesti pyrkinyt suosiota kohti, minulla ei ollut oikein mitään työkaluja käsitellä niin suurta energiaa. No, tekemällä oppi. Kai sen voi muotoilla niinkin, että bloggaaminen valitsi minut.

Mitä minä haluan?

Blogin aloittamisen jälkeen onkin sitten tapahtunut kaikenlaista, kuten pitkäaikaiset lukijat muistaakin. On voitettu blogikilpailuita, jotka alkavat sanoilla "Vuoden paras...", on pidetty taukoja, joista pisin taisi olla about vuoden mittainen. Se ei kyllä tuntunut minun puoleltani tauolta, vaan ajattelin, että voi, jos voisin vain vähin äänin lopettaa koko blogin, eikä kukaan huomaisi mitään. Ja niin minä henkisesti lopetin. Vähän niin kuin jotkut naimisissa olevat kertovat eronneensa kerran seurusteluaikoina. Niin meillekin kävi TGM:n kanssa. Tuli bänksit. Jätin kyllä tekstit talteen, sillä jos jotain olen oppinut, niin sen, ettei tuuliviiren kannata polttaa siltoja perässään, vaan pitää aina kaikki ovet auki. Siis ihan kaikki ovet.

Blogin lopetettuani mietin, että jos lukijani haluavat blogini ja blogini haluaa minut, niin mitä minä haluan? Uskallanko minä kysyä itseltäni sitä, mitä minä haluan? Mitä jos haluan jotain sellaista, mitä en pysty itselleni antamaan? Entä jos unelmani ovatkin liian suuria kysyttäviksi? Entä jos toista "onnenpotkua" ei tulekaan, ja joudun oikeasti rypemään kaikki mahdolliset pusikot läpi matkalla unelmiani kohti? Onko minusta siihen? Ja minä tutkin ja tutkin...

Dreams Or Nothing

Tähän väliin on kai hyvä sanoa, ettei minulle ole koskaan ollut vaihtoehto tehdä elämässäni yhtään vähempää, kuin toteuttaa unelmani. Minulle on aina ollut itsestäänselvyys, että uhkarohkeasti vain kohti mahdottomalta tuntuvaa. Ihan pienestä asti. Se on tuntunut ainoalta järkevältä tavalta kuluttaa aikaa täällä pallolla.

Intohimoni ovat kylläkin vaihdelleet laidasta toiseen. Aina kaikessa, mitä olen tehnyt, on kuitenkin ollut jotenkin sama ydin. Niitä on yhdistänyt itsensä toteuttaminen, luovuus, vapaus ja loputtomat mahdollisuudet kehittyä ja menestyä. Ehkä siksi blogikin on hengaillut meikäläisen mukana niin kauan, että se vain yksinkertaisesti sopii minun luonteelleni kuin nenä päähän. Onhan tämä nyt luksusta kirjoittaa ikään kuin "omaa kirjaa" tai aikakauslehteä tai jotain käsikirjoitusta. Ei olisi ollut mahdollista vielä joitain kymmeniä vuosia sitten.

Minä ja TGM nyt?

Tänä päivänä blogia on kirjoiteltu pian 5 vuotta, josta tietysti miinustettavissa kaikki uudelleenjärjestäytymistaukoni, joita on ollut ainakin kymmenen. En ole laskenut, onko joku teistä, heh?

Tiedättekö, minulla on sellainen hassu tunne, etten pääse blogistani eroon, ikinä. En, vaikka kuinka yrittäisin. Ei sillä, että edes yrittäisin, mutta tämä tuntuu varmaan about samalta, kuin koirien omistajista tuntuu. Tai vauvojen omistajista. Rakastat koiraa/vauvaa, etkä vaihtaisi sitä mihinkään, mutta samalla tiedät, että vaikka kuinka juoksisit ja juoksisit, niin se perkeleen koira kyllä juoksee perässä/lastensuojelusta soitetaan että hei, mites tää teidän vauvanne.

TGM jaksaa kyllä juosta perässäni. Ja mikäli se ei juokse, tapaan pian lähdettyäni jonkun superihanan tyypin kadulla, joka keskeyttää ajatukseni ja sanoo että: "Hei, ootsä Kaisa? Mä rakastan sun blogia." Se on kai sitten se puhelu sieltä bloginsuojelusta.

Itseasiassa jos nyt oikein analysoidaan, niin blogini on kuin ihrakerros vyötärölläni; jokin ylimääräinen uloke rungon päällä, josta ei kovin mukavasti ja vähin äänin pääse eroon. Ja kun siihen vatsamakkaraan tottuu, sitä tavallaan oppii rakastamaan. Eikä siitä itseasiassa haluakaan eroon. Loppujen lopuksi, sehän on osa minua.

Minä ja TGM tulevaisuudessa?

Tuntuu että olen vasta viime aikoina saavuttanut rauhan ja sopusoinnun bloginin kanssa. Osaan suhtautua siihen kunnioittavasti, etäisen kriittisesti, rakastavasti, ironisesti, ja samaan aikaan intohimoisesti. Se kai se on täydellinen resepti minulle ja TGM:lle.

Olen myös huomannut, että kun annan sille kaikkeni, se antaa kaikkensa minulle. Ja itseasiassa meillä on aika paljon suunnitelmia lähitulevaisuuden varalle. Osa niistä käy toteen varmaan jo tämän vuoden puolella.

Kuvat Samuel Glassar

Jotenkin minulla kai on vain sellainen kutina perseessä, että meidän tarinamme on vasta ihan alussa. Jatketaan opettelua.

Kommentit

Mirena (Ei varmistettu)

Moi Kaisa! Tää vois olla hyvä hetki kertoa mitä sun blogi merkitsee mulle sun pitkäaikasena lukijana. Ollaan saman ikäsiä, ja ehkä siks käyty läpi samat vaiheet tosi samoihin aikoihin. Fitnesshömpän lisäks vaikkapa tää rakkausteema; viime keväänä aloin miettii jotenki eri tavalla mitä haluan mun parisuhteelta, kun heti perään alko sulta tulla juttua rakkaudesta. Sun ajatukset rakkaudesta kolahtaa tosi kovaa ja on ihanaa et osaat sanottaa ne munki puolesta!
Hei muuten! Tanssijuttuja olis kiva nähä enemmänkin, vaikka videoiden muodossa! Myös sun tanssiharrastuksen tarina kiinnostaa, mitä tyylejä ja millon jne.
Iso kiitos tästä blogista!

Kaisa Merelä

Moi <3 Huikeeta kuulla! Kiitti kun kommentoit, merkkaa paljon :) Ja hei joo, tanssijuttuja ois kiva tuoda tänne, just vaikka pelkkinä videoina tai miksei tarinanakin! :)

Kommentoi