Ihana maha

Suljen tutun oven takanani ja astun vastaanoton rauhasta kadun vilinään. Sekunnin murto-osassa olen taas kuin kuka tahansa, joka kiirehtii syyssateessa kohti kotia tai illan tapaamisia. Hengitän syvään.

Ehkä olenkin kuka tahansa. Ehkä olenkin aivan tavallinen ohikulkija siitä huolimatta, että viimeiset lähes kaksi vuotta olen joka toinen keskiviikko kantanut psykoterapeutin vastaanotolle iloni ja suruni, menneisyyteni ja nykyisyyteni.

Tämä keskiviikko on erityinen. Tänään olen sulkenut vastaanoton oven takanani ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa.

Muistan vielä hyvin elävästi sen kalvavan ahdistuksen, epätoivon ja itseinhon, jonka kourissa päädyin pari vuotta sitten aloittamaan omakustanteisen psykoterapian. Eivät ne tunteet olleet minulle mitenkään uusia, mutta viimeiset vuodet elämänmuutoksineen ja pandemioineen olivat ajaneet minut sellaiseen umpikujaan, josta en enää löytänyt omin avuin ulos.

Olin kyllästynyt vihaamaan itseäni ja kehoani. Olin kyllästynyt turruttamaan tunteitani ja rankaisemaan itseäni syömällä. Olin kyllästynyt laihduttamaan. Olin kyllästynyt kaikkeen.

Olen tullut tuosta hetkestä hyvin kauas. Psykoterapia ei ole tehnyt minusta valmista tai ehjää, mutta tänään minusta tuntuu siltä, että pärjään. Minusta tuntuu siltä, että olen päässyt eteenpäin ja oppinut olemaan itselleni ainakin piirun verran armollisempi. Minusta tuntuu siltä, että olen oppinut elämään itseni ja tunteideni kanssa. Minusta tuntuu siltä, että osaan auttaa itse itseäni.

Minusta tuntuu hyvältä.

Keskeisimpiä psykoterapeutin vastaanotolla toistuvasti esiin nousseita teemoja ovat olleet keho- ja ruokasuhteeni. Niiden molempien kanssa minulla on ollut vaikeaa koko elämäni, mutta erityisesti olen kamppaillut syömisen kanssa silloin, kun elämässä on ollut muitakin haasteita. Se on ollut selviytymiskeinoni, tapa turruttaa vaikeita tunteita.

Ensimmäisen koronavuoden aikana syömiseni riistäytyi käsistä aivan täysin. Sitten tuli lapsettomuus. Lihoin, lihoin, lihoin. Tiesin, että ylipaino voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista. Pelkäsin syöneeni itseni hedelmättömäksi.

Ja sitten söin ja lihoin vielä vähän lisää.

Psykoterapian myötä olen oppinut suhtautumaan armollisemmin itseeni, kehooni ja ruokaan. Olen edistynyt valtavasti, vaikka matka onkin vielä kesken. Elämässä on tapahtunut myös paljon muuta hyvää, joka on edesauttanut toipumistani.

Raskaus on tehnyt kehosuhteelleni ihmeitä. Tai ehkä raskaus ja terapia yhdessä, en tiedä. Joka tapauksessa katson kehoani nyt aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Katson kehoani positiivisemmin kuin koskaan ennen.

Mahani on ihana. Se on kaunis ja pyöreä, täynnä elämää. Alavatsallani on muutama pitkä ja punainen raskausarpi, mutta en oikeastaan välitä niistä. Minulla on ollut raskausarpia teini-iästä asti.

Painoni on alkanut nousta, mutta niin sen viimeisellä kolmanneksella kuuluukin. Vielä alkuraskaudesta jännitin painonnousua todella paljon. Kun lähtökohtana on ylipaino, kiloja ei tarvitsisi juurikaan kertyä. Tähän mennessä painoni on noussut raskauden aikana vain vajaat 5 kg, senkin pääasiassa nyt viimeisellä kolmanneksella.

Alkuraskaudessa kammoamani 100 kg rajapyykki alkaa olla jo varsin lähellä. Se oli minulle vielä muutama kuukausi sitten raja, jonka yli en missään nimessä halunnut mennä. Nyt se on todennäköisesti ylittymässä aivan lähiviikkoina, eikä asia oikeastaan voisi minua vähempää kiinnostaa.

Siinähän sitten ylittyy. Olen terve ja lapseni on terve. Olen voinut koko raskauden ajan pääsääntöisesti todella hyvin. Kehoni tekee juuri nyt jotain uskomattoman ihmeellistä. Sen kaiken lisäksi se jaksaa edelleen pysyä muutenkin toimintakykyisenä. Voin tehdä töitä, voin kävellä, voin uida, voin käydä salilla.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä kehoni tulee synnytyksen jälkeen näyttämään ja tuntumaan. Jossain vaiheessa ajatus kehon muuttumisesta jännitti minua valtavasti. Nyt olen jotenkin todella sinut kaiken kanssa. Tulee, mitä tulee.

Ei ihmisen keho muutenkaan pysy samanlaisena läpi elämän. Ei ulkomuodoltaan, eikä toimintakyvyltään. Miten ihmeessä se voisi pysyä samana sen jälkeen, kun se on luonut uutta elämää?

Mahani on ihana, ja siellä möyriskelee maailman ihanin pieni tyyppi.

Töitä on jäljellä kolme viikkoa. Laskettuun aikaan on seitsemän viikkoa. Siinä ajassa ehtii kerätä vielä paljon kiloja.

Mutta ennen kaikkea siinä ajassa ehtii kerätä vielä paljon armollisuutta ja rakkautta paitsi itseä, myös uutta perheenjäsentä kohtaan.

 

Syömishäiriö on sairaus, ei itse valittu käyttäytymismalli. Syömishäiriö ei katso ikää, sukupuolta tai kehon kokoa. Syömishäiriössä syöminen tai syömättömyys hallitsee ja sotkee normaalia elämää. Jos koet ruokasuhteesi ongelmalliseksi, apua saat esimerkiksi Syömishäiriöliiton tukipuhelimesta, chatista ja vertaistukiryhmistä. Älä jää yksin!

perhe raskaus-ja-synnytys oma-elama hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *