Kaksi viivaa

Siinä ne nyt olivat. Ne kuuluisat kaksi viivaa. “Leffaviivat”, kuten jostain blogista muistan lukeneeni. Kirkkaanpunaiset ja selkeät. Ei epäilystäkään, ei mitään tulkinnanvaraa.

Olen raskaana.

Uskomatonta, mutta totta. Vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen olen vihdoinkin raskaana. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Juuri siitä kierrosta, jonka ensimmäisenä päivänä istuimme lapsettomuuspoliklinikan vastaanotolla.

Olen tehnyt raskaustestejä ennenkin. Etenkin silloin, kun vasta olimme aloittaneet yrittämisen. Kuukautiskiertoni oli epäsäännöllinen, joten tein testejä turhankin herkästi. Raskauden mahdollisuus tuntui aina olevan olemassa heti, kun kuukautiskierto vähän venyi.

Toivoin, testasin ja petyin. Uudelleen ja uudelleen, kunnes tajusin testaamisen olevan turhaa. Siksi välttelin raskaustestin tekemistä nytkin viimeiseen asti.

Ovulaationi tapahtui tuttuun tapaan melko myöhään, kiertopäivän 22 paikkeilla. Viikkoa myöhemmin havaitsin vessassa käydessäni vessapaperissa pienen määrän verta. Juurikin sen kuuluisan ruokalusikallisen kirkasta verta, josta internetin keskustelupalstoilla aina puhutaan.

Ajatus kiinnittymisvuodosta vilahti mielessäni, mutta vain hyvin pienen ohikiitävän hetken. Se ajatus oli vieraillut pääkopassani jo monta kertaa aiemminkin, aina turhaan. “Muutaman päivän liian aikaista kuukautisille, mutta kai ne nyt sitten alkoivat”, ajattelin ja kirjasin kuukautiset alkaneiksi puhelimeni sovellukseen.

Mutta eiväthän ne kuukautiset sitten oikeasti alkaneetkaan. Pienen pientä ruskeaa tuhruttelua jatkui muutaman päivän. Sitten sekin loppui. Kiertopäivä taisi olla 34 tai 35.

Aloin varovasti toivoa. Viestittelin ystävälleni. Mietin, oliko minulla juuri ollut maailman niukimmat kuukautiset, vai voisinko sittenkin olla raskaana. Mieliala heitteli. Yhtäältä olin varovaisen toiveikas, toisaalta pelkäsin, että kiertoni on taas mennyt täysin sekaisin. En halunnut tehdä raskaustestiä.

Pari päivää myöhemmin heräsin keskellä yötä. Työstressi painoi ja nukuin huonosti. Hereillä maatessani tunsin yhtäkkiä alavatsani vasemmalla puolella viiltävää, kovaa kipua. Se oli aivan uusi tunne. Ei mitään ilmavaivoja. Ei mitään sellaista pientä neppailua, jota hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen olen tuntenut jossain syvällä munasarjoissani pitkin kiertoa, ja jota ensimmäisissä yrityskierroissa kuvittelin oireeksi kiinnittymisestä.

Tämä oli jotain aivan muuta.

En voinut enää sivuuttaa raskauden mahdollisuutta, vaikka sen toivominen tuntuikin uskomattoman pelottavalta. Tavallaan jo tiesin, mutta en oikeasti uskonut. En uskaltanut uskoa. Odotin vielä pari päivää viikonloppuun ja kiertopäivään 39, koska toisinaan kiertoni on ollut 37 päivää pitkä.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin taas uskomattoman huonosti. Heräilin jatkuvasti ja näin unia raskaustestin tekemisestä. Halusin päästä tekemään testin, ja samaan aikaan en todellakaan halunnut. Halusin vielä toivoa sen sijaan, että joutuisin kohtaamaan negatiivisen testin.

Lopulta väänsin itseni ylös sängystä ja totesin hieman turhautuneena puolisolleni meneväni tekemään testin “pois alta”. Peitin testipuikon ikkunan pakkauskääreellä ja odotin kuuliaisesti muutaman minuutin. En halunnut vilkaistakaan testiä, en halunnut nähdä, en halunnut tietää.

Lopulta puhelimeni ajastin hälytti. Hengitin syvään ja poistin käärepaperin testipuikon päältä kuin laastarin. Räpyttelin silmiäni täysin häkeltyneenä tuntematta oikeastaan yhtään mitään.

Siinä ne olivat. Kaksi viivaa.