Viikonloppuna mökillä nautin lähinnä hyvästä ruuasta ja saunasta. Lenkkivaatteet oli pakattu kassiin, mutta sinne ne saivat jäädäkin. Sen sijaan silmiini osui yksi jos toinenkin vanha naistenlehti, joissa ruokareseptit ja laihdutusvinkit vuorottelivat. ”Kesän ihanimmat kakut!” ”Näin pidät vältät kesäkilot: älä syö kakkua!”

En ole aikoihin lukenut lehtiä, joissa olisi kunnonkohotusvinkkejä. Hämmennyin. Tällaistako sisällöt oikeasti ovat? Joku julkkis jakaa ruokapäiväkirjansa ja kanasalaattireseptin? Viisi parasta liikettä pyllyn kiinteyttämiseen? Viskasin lehden turhautuneena nurkkaan.

Aihe palasi mieleeni, kun sunnuntaina kotiin palatessa kynnysmatolla oli päivän Hesari. Sunnuntaisivujen isona juttuna käsiteltiin lihavuuteen liittyviä ennakkoluuloja ja syrjintää. Olen jo pitkään ajatellut, ettei lihavuus ole vain terveyteen liittyvä tekijä. Tutkimus vahvisti epäilykseni: se on kaikkea muuta.

En itse ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta jo yläasteella terveydenhoitaja kommentoi, että olin ikäluokkani painavammasta päästä. Kuulin, ettei olisi kannattanut pukeutua kuten pukeuduin, ettei näyttäisi niin lihavalta. Varmaan joku painoakin kommentoi. En uskalla edes kuvitella, minkälaista kommentointia saa osakseen, jos painoa on enemmän. Hesarin kyselyn perusteella se ei lopu aikuisenakaan: tuntemattomat kadulla kommentoivat, sukujuhlissa naureskellaan ja töihin pääseminen on vaikeampaa. Pahalta tuntuvia kommentteja tulee jopa omilta vanhemmilta.

Yhteiskunnassamme suhde ruokaan, liikkumiseen ja omiin kehoihimme on niin kieroutunut, etten ihmettele, miksi niin moni kamppailee painonsa kanssa, oli sitä liikaa tai ei. Ruokaa on tarjolla kaikkialla, jatkuvasti. Sitä on mainoksissa, kahvihuoneissa, kioskeilla. Terveelliseen ruokaan liittyvä tietoa ja uskomuksia on pilvin pimein, virallisista ravitsemussuosituksista personal trainereiden ”tämä toimi minulla” -ruokavalioihin. Oikein syömisestä on tullut jonkinlainen ideologisen sodankäynnin väline.

Lehdissä esikuviksi nostetaan tyypit, jotka juovat aamupalaksi vihersmoothien ja herkuttelevat palalla tummaa suklaata, mutta seuraavalla sivulla on banoffee-resepti. Syödä pitäisi rennosti, mutta ei holtittomasti. Seurassa kovaan ääneen on kehaistava ottavansa jo kolmannen palan kakkua, mutta samalla tunnettava siitä syyllisyyttä, etenkin jos on lihava.

Samalla monelta tuntuu unohtuvan tärkeitä asioita: terveellisesti syöminen on erittäin kallista, ellei ole aikaa linssikeittojen ja juurespatojen tekemiseen. Einespizzan sen sijaan saa eurolla. Jauhelihapaketti on edullisempi kuin tofuharkko. Lihavuus on myös luokkakysymys, mikä unohtuu monelta. Miten se ei olisi, kun juoksutossut maksavat satasen, PT-tapaaminen vähintään viisikymppiä ja salikortti jopa satoja euroja vuodessa. 

Kadulla huutelijaa ei motivoi huoli vastaantulijan terveydestä, vaan se, että hän kokee vapaudekseen kommentoida toisen kehoa. Tuntuu, että jotkut ajattelevat lihavuuden olevan jonkinlainen kutsu kommentoimaan toisen ulkonäköä, syömistä, elämäntapoja, parisuhteita tai älyä.

Kaikki ne viestittävät: et kelpaa, mutta jos tunnet itsesi epäonnistuneeksi, vika löytyy korvien välistä. Mitäs olet lihava.